Toistaiseksi tuntemattomasta syystä

Poljin lonksuttavalla pyörälläni aamun usvassa kaikki kadut halki ja poikki. Kasvottomat autot kiirehtivät ja ohittelivat rinnalla. Syömättömät aamupalat saivat autojen pakoputket hohkaamaan punaisina. Nyt oli kiire töihin, töihin ja töihin! Mutta myös minulla oli kiire tuntemaani kioskiin, joka torin laidalla kuuliaisesti aukaisi luukkunsa aina ensimmäisten joukossa. Halusin käsiini lehden. Pelkäsin, että muut olivat jo lukeneet ja muut jo tiesivät, kun minä en tiennyt.

Minun oli saatava tietää, joten minä poljin, ja pyörä lonksui ja pakoputket hohkasivat.

Tervetuloa! Minä otan valokuvat! Ota vaan takkia pois. Mitäs sulla ois? Ai kitara? No joo, otetaan se kuvaan! Ja joo, ei tota karvakkia tähän. Katotaan. Joojoo. Kato suoraan kameraan, me tarvitaan tässä nyt kontakti. Pysy siinä just. Mä otan tässä pari testikuvaa, että oo siinä vaan. Ai että levy nyt ilmesty? Millaista musaa se on? Vakavaa, joka on välillä liian vakavaa? Täytyy kuunnella, joojoo. Kokeillaan vielä eri kuvakulmaa. Saisko tota olkapäätä vielä vähän alemmas? Just noin! Hyvältä näyttää! Tää on oikeastaan jo tässä! Kiitokset ja kuva ilmestyy perjantain lehdessä! Sieltä se sitten löytyy!

Poistuin haastattelun jälkeen studiolta ja ensimmäinen ajatus oli, että kohta entisen naisystäväni vanhemmat näkisivät minut aamiaispöydässään. Siinä puuron ja appelsiinimehun välissä, aivan nenän alla. Typerä ilme ja risuparta kasvoillani tuijottaisin heidän sieluihin syvyyksiin. Mitähän oikein tapahtuisi? Vanhat haavat aukeaisivat ja repisivät kuvani palasiksi? En ollut soittanut, en lähettänyt korttia – en mitään. Siitä on jo kaksi vuotta, kun minä vain katosin toisen naisen matkaan, enkä ehtinyt selittää. Minä vain lähdin ja halusin unohtaa ja me halusimme unohtaa ja yhtäkkiä hiersin suolaa haavoihin ja puukotin selkään ja vihdoinkin tuijotin ihmisiä silmiin ja ne silmät. Millaisin silmin minä tuijotin? Minun oli saatava tietää!

Minun oli saatava tietää, joten minä poljin, ja pyörä lonksui ja pakoputket hohkasivat.

Vanteet särkyivät hiekasta puhdistettuun asfalttiin ja riensin koputtamaan kioskin ikkunaan. Anteeksi, anteeksi! Minun on saatava tietää! Myykää minulle lehti! Kioskinpitäjä ei välittänyt kiireestäni, vaan ojensi minulle rauhallisesti luettavaa. Sieppasin tekstin ja poimin paksun nipun välistä ohuen liitteen, joka ilmestyy aina perjantaisin. Muut uutiset saivat valua tärisevien sormieni välistä roskiin. Kohtelin paperia kiihkeästi ja se repesi aina sivun kääntämisen jälkeen. Muutaman käännön jälkeen siinä se sitten oli.

Kuva.

Paitsi ettei ollut kuvaa, vaan kuvia. Tuijotin epäuskoisessa kauhuissani sanomalehteä. Oli tapahtunut valtava erehdys. Tämän täytyi olla erehdys. Ei jumalauta. Ei jumalauta! Studiossa otetun kuvan sijasta lehti oli täynnä kuvia entisestä parisuhteestani. Tamperelaisiin talouksiin jaettuun lehteen oli kolmen valtavan aukeaman verran eksynyt ilkeästi revittyjä kuvia minusta ja hänestä. Kaikki kuvat, jotka olin kahden vuoden aikana yrittänyt unohtaa. Hän, jonka olin yrittänyt unohtaa. Hän oli jokaisessa kuvassa – ja hän oli se kuva.

Hän.

Heräsin vielä pimeässä asunnossani. Pilvinen päivä valehteli ajan, mutta tarkistin puhelimestani: kyllä, lehti on jo ilmestynyt myytäväksi. Istahdin vuoteen reunaalle, nostin kannettavan tietokoneeni syliin ja klikkasin vielä ennen pyöräilyä sanomalehden kotisivuille.

Minua odotti yllätys.

Alumiinista valmistettu painotanko, jolla on mittaa noin 35 senttiä, oli toistaiseksi tuntemattomasta syystä irronnut uudesta painokoneesta, sinkoutunut painosylintereiden väliin, aiheuttanut yksikön hajoamisen ja keskeyttänyt koko lehtien painannan. Aamuinen lehti ei ollut tänä aamuna ilmestynyt paperiversiona, eikä se ollut tänä aamuna appelsiinimehun ja puuron välissä, enkä minä tänä aamuna katsonut ihmisiä silmiin suolaa tai puukkoa hiertäen.

Eikä minun tänä aamuna tarvinnut tietää, enkä minä polkenut, eikä pyörä lonksunut.