Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa seitsemän. Sasha.

Minä näen.

Sinertävän ja hämähäkkimäisen katon puhkaisee kuperan muotoinen ikkuna. Saliin tulvii kevät. Aamulla varhain sähköihin kytketty kahvikone päästää levottomia höyryjä pihalle. Istumme yksin, vaikka meitä on monta. Kuulen äänet ja kuulen melun. Niin yksin.

Rakastavasta auringosta huolimatta jokaisen pöydän luona on keltaista taajuutta resonoiva lamppu. Yhtäkkiä sen beigen värinen hohde näyttää typerältä. Näidenkö valojen avulla jatkamme työpäiviämme? Näidenkö valojen avulla selviämme talven pimeydestä? Näitäkö pitäisi kutsua valoiksi? Eivät ole valoa nähneetkään! 

Lokki liitää taivaan pienenä täplänä. Lapsi on sohaissut läpinäkymättömälle kankaalle vielä taitamattomalla kädellään pensselillä jäljen ja muiston.  Kirkas valo paljastaa roskaisen ja likaisen kattoikkunan, joka on vielä viime syksyn jäljiltä pesemättä. Vielä muutama kuukausi sitten likaa ei voinut huomata, mutta nyt taivaan roiskeet rikkovat illuusion.

Silmiä särkee ja takaraivoa jyskyttää: olen tässä ja minä näen.

Olen kirjastossa.

Olen Tampereen pääkirjaston kahvilassa ja minua hävettää. Palaan tänne yhä uudelleen istumaan 90-luvun kalustebudjettiin kuuluville penkeille, ja se näkyy muotoilusta ja se näkyy väreistä. Pöytäliina kitisee menneen retron väreissä, mutta minä tunnistan sen ja minua hävettää. Kohta he tulevat. He tulevat ja kysyvät, että mitä laitetaan. Aina sinä vain täällä istut tilaamatta mitään! Tämä on kahvila – täällä pitää tilata listalta!

Mutta minä yritän kirjoittaa! Mutta minä kirjoitan häpeästä. Mutta minä ostan teen – ja vihdoinkin tarina saa arvoisensa jatkon.

Show must go on.

Pietari-kertomuksen neljännen päivän seitsemäs osa, jossa pääsen vihdoinkin Mirkalen ovien sisäpuolelle, kerron Sashasta, muistelen ensimmäistä käyntiäni rjumotšnajaan ja aloitan kertomuksen sisällä olevan kertomuksen Kikerinosta ja venäläisestä arkeologiasta.

Pietari.

Antikahvila Mirakl tarjoaa ulko-ovensa jälkeen kasan asiakkaiden kenkiä ja saappaita ja kaulaliinoja ja takkeja ja hattuja ja ja ja deja-vu rapsahtaa takaraivossa. Minä muistan selkeästi sen, että täällä minä olen turvassa, täällä on hyvä olla. Riisun kenkäni, saappaani, kaulaliinani, takkini ja hattuni ja astelen korokkeen ylitse tilaan, jossa myyjän lisäksi partioi nuori pariskunta. Mies näppäilee epävireistä kitaraa ja saa jännityksestä virittyneen tytön hymyilemään. Me hymyilemme kaikki, vaikkei tämä rakkaus olekaan jaetuksi tarkoitettua.

”Meillä on tänään runoilta viereisessä huoneessa.” Deja-vu. ”Sinne on vapaa pääsy!”

Myyjä rekisteröi saapumiseni tietokoneelle ja istahdan huoneen keskellä olevan pöydän äärelle. Olen kaivannut sinua viime aikoina, pöytä. Olen kaivannut kirjoittamista. Nyt minulla on aikaa kirjoittaa. Nyt minä kirjoitan.

Olen tässä.

Kerroin teille vielä ihan äsken johdinlinja-autossa, vaikka minulle siitä on kulunut jo kaksi viikkoa, kuinka asuin täällä kolmisen kuukauden verran vuonna 2009. Kieliharjoittelu. Aika, joka muutti monen eri elämäni suuntaa ja aika, josta aion vielä kirjoittaa.  Yhä uudelleen.

Mutta vielä kadulla, vielä aivan äsken, sössötin korvaanne ja lupasin kertoa venäläisestä sukulaisestani ja hänestä minä kerron. Sashasta siis. Sasha on venäläisten käyttämä lempi- ja hellyyttelynimi Aleksandrista. Aleksandr siis.

Aleksandr Smirnov.

Äitini serkku, avoimen yliopiston kouluttama nelikymppinen arkeologi, joka työskentelee vartijana Eremitaašissa. Asuu oman äitinsä kanssa, juo kuin riivattu, tupakoi ketjussa ja vetää vastasyntyneitä kissanpentuja vessanpöntöstä pietarilaiseen viemärijärjestelmään kuin kultakaloja konsanaan. Näin hän minulle kertoi. Enkä kyllä Sashasta yhtään ihmettelisi.

Neuvostoaikoina lemmikkieläinten omistaminen oli kiellettyä – paitsi jos asui maalla. Jos asui kaupungissa ja omisti kotieläimen, oli sitä yhtäkkiä porvari ja porvari naapurissa oli mahdoton yhtälö. Ei kotieläimiä, siis. Ei myöskään huonekasveja. Jos asui kaupungissa ja omisti huonekasvin, sitä oli taas porvari ja taas naapurit ilmiantoivat sinut ja taas tulivat mustat autot aamuvarhaisella ja taas ihmisiä katosi jäljettömiin. Ei kotieläimiä, ei huonekasvuja eikä ainakaan jatsia.

Sellainen seutu ja sellainen maa.

                                                       

Sasha oli luvannut minulle töitä. Sanoi: tule Pietariin! Teemme yhdessä työtä! Tutustumme toisiimme! Minä nyökkäsin ja rustasin äkkiä yliopiston papereihin, että menisin töihin Pietariin. Muut menivät Tveriin lukemaan kirjallisuutta. Minä en mennyt. Keväällä menin kitarani kanssa Maratalle ja kesällä tulin kahden kitaran ja sirpaleisen parisuhteeni kanssa takaisin Tampereelle.

Mutta siinä välissä, kieliharjoittelun aikana, tapasin Sashan ensimmäistä kertaa Majakovski-nimisen metroaseman uloskäynnin luona. Nevskin ja Maratan risteyksessä, aseman holvikaarien luona. Siinä hän tuprutteli papirossia toinen käsi taskussa. Nähtyäni minut, Sasha pudotti tupakkansa asfaltille ja me kättelimme kuin miehet elokuvissa: kovaa. Siitä huolimatta tiesin heti, että olimme molemmat saamattomia nahjuksia.

Sashan viinalta haiseva henki ohjasi minua kohti etelää, enkä uskaltanut kertoa tälle juopolle, että asuin ihan tässä lähellä. Että kaipasin ihmistä ja seuraa. Että olin asunut yksinäisyydessä jo pitkään. En uskaltanut. Minä vain kuuntelin, ja me käännyimme sivukujalle. Pelon ja hämmennyksen sekaisin tuntein seurasin sukulaistani paikkaan, jonka tarkoituksen ymmärsin vasta karaistuani: olimme juuri astuneet sisään rjumotšnajaan.

Neuvostoliittolaiseen juottolaan.

Rjumotšnaja on vain villi huhu ja likainen legenda. Huhu, josta puhutaan hiljaa kuiskaten ja aina vakavalla naamalla. Legenda, jossa ei ole tarkoitus viettää aikaa. Sen ovella voidaan käydä kyllä naurahtamassa, mutta sitten mennään taas johonkin oikeaan baariin. Nykyajan muotitietoa janoavat nuoret ovat alkaneet tehdä pyhiinvaellusretkiä näihin Stalinin ajan reliikkeihin, mutta… Sashalle se ei ole mikään postmoderni vitsi tai henkinen koetinkivi. Se on tosi. Täällä hän kävi. Tämä oli hänen paikkansa ja täällä hän joi ja kohta me joimme yhdessä.

En muista paljoa. Hämärä ryyppylä oli pienen yksiön kokoinen. Seinät olivat valkoiset. Ei kuvia, ei musiikkia, ei huonekaluja, ei ruokaa. Mutta jotain siellä oli: surkeaa palvelua, viinaa ja olutta. Olut sai varmasti puritaanit raivoihinsa, koska neuvostoaikoina täältä sai vain ja ainoastaan viinaa.

Rjumotšnaja.

Nojasin tyhjään seinään ja Sasha tilasi meille puolen litran oluet. Minä olin vasta-aloittelija ja päivä vasta-aamu – ymmärsin kyllä. Ohut muovilasi yritti pitää itsensä kasassa, kun join ahnaasti vaaleaa huurteista. Kevyt nousuhumala alkoi viedä uneen. ”Nukuttaako sinua jo? Eikö olekin mahtavaa! Olut on mahtavaa, kun se saa nukahtamaan!”Hörp

Ensitöikseen Sasha kertoi oman juomansa takaa, ettei hänellä ollut minulle mitään työtä. Maa oli vielä kovaa, eivätkä arkeologiset kaivaukset tulleet kysymykseen. Mutta voisimme käydä kuuntelemassa luentoja! Voisimme käydä inkeriläisten vuosikokouksessa! Voisimme tehdä retken Kikerinoon! Nyökkäilin humalaisen katseeni lävitse ja kirjoitin harakanvarpaiset sanat vihkoon:

Luento.

Inkeriläiset.

Kikerino.

Antikahvila tarjoaa minulle aikaa, joten kaikista arkeologisista retkistä kerron teille tarinan Kikerinosta. Talletin tämän muistoksi jo vuosia sitten ja silloin se sai nimekseen

Päiväni venäläisenä arkeologina

ja tarina alkoi siitä, kun heräsin, loikkasin, söin, pakkasin ja sukelsin:

Heräsin puoli seitsemältä aamulla, nukuttuani yöllä vain kaksi tuntia. Hups. Sängystä loikkaamisen jälkeen vedin kiireellä aamupalat naamaan, pakkasin muutaman voileivän nahkalaukkuuni ja sukelsin lopulta metron punaisen linjan maailmaan.

  Nuokuin ja pilkin nojaten metron penkkeihin muiden aamuvirkkuisten pietarilaisten kanssa. Metron kaijutinjärjestelmän huutaessa ”Veteranov!” säpsähdin hereille ja poistuin vaunun kyydistä. Metroaseman ulkopuolella tapasin odottamani ihmisen eli Sashan, joka näytti rähjäisen nuuskamuikkusen ja kodittoman alkoholistin kummalliselta risteytykseltä. Kädessään hän piteli mustan, punaisin ja valkoisin värein maalattua kaksimetristä, alumiinista tehtyä mittasuhdetikkua, jonka sain heti kantooni. Koko loppupäivä menikin tämän tikun (seipään? kepin?) kantamiseen.

 Junalaiturin kautta matkustimme sähköjunalla Datšnaja-asemalle ja siellä ostimme junaliput pysähdyspaikkaan nimeltä "numero 81". Minulla ei oikein selvinnyt, oliko tuolle paikalle edes mitään kunnollista nimeä. 

   Lipunmyyntikopissa odottelimme hetken lisäseuraa.

 Sashan arkeologinen virkatoveri Volodja ilmestyi pian paikalle. Aikaisemmin olen kuvannut Volodjan juopon näköiseksi, mutta oikeastaan hän näyttää aivan 70-luvun tiskijukalta. Nike-kengät, liian korkealle vedetyt kuluneet farkut, räikeän värikäs jamaika-vyö (jota ei voi olla huomaamatta), joku takki ja ruskealla tummennetut pilottiaurinkolasit. Seuralaisemme meni ostamaan itselleen junalippua ja pienen jonottamisen jälkeen hän palasi luoksemme kolmen lipun kanssa. Että tässä meille kaikille, olkaa hyvät.

  Seuraavat 10 minuuttia Sasha ja Volodja kinastelivat siitä, kuka oli sanonut mitäkin lippujen ostamisesta. Sasha väitti sanoneensa edellisenä päivänä, että siinä tapauksessa jos minä ja hän olemme myöhässä, niin silloin Volodja ostaa meille kaikille liput. Mutta jos minä ja hän ehtisimme aikaisin, ostaisimme omat lippumme. Volodja muisti toisin ja tästä riitti kinasteltavaa kahdella arkelogille. Mutta mikä oli tehty, se oli jo tehty. Lippuja ei voinut edes palauttaa (vaikka byrokraattisessa mielessä sen piti olla mahdollista), joten Volodja yritti kaupitella niitä muille matkustajille ilman näkyvämpiä tuloksia.

  Kukaan ei välittänyt hänen myyntipuheistaan.

  Lippu-episodin jälkeen nousimme viiden junalipun kanssa laiturille numero 2 ja istahdimme ”Baltian junaan”. Sasha kertoi nippelitietona, että nämä länteen suuntautuvat kiskot kuuluvat (tai kuuluivat) Venäjän ensimmäiselle yksityiselle junaradalle. Lievätkö olleet myös viimeiset, se ei minulle selvinnyt.

  Baltian junan puskiessa länteen, Sasha ja Volodja juttelivat koko junamatkan. Minä yritin nukkua siinä mitenkään onnistumatta. Uneni jäivät metroon, kun nyt olin jo toisen vaunun kyydissä. En kyennyt edes ihailemaan metsäisiä maisemia, kun Sasha halusi istua ikkunapaikalla. Yritä siinä sitten kurkkia toisen olan takaa. Hmh!

  Äärimmäisen tylsän tunnin aikana ainoa mieleeni jäävä asia oli nuoren haitaristin saapuminen vaunuun. Hän toivotti kaikille hyviä launtaisia Voitonpäiviä ja näppäili harmonikallaan venäläisten suosiman Voitonpäivä-nimisen laulu. Ihmiset taputtivat hyvin mielin ja heittivät muutamia ruplia tämän soittokassaan.

 Kului kuitenkin vielä puoli tuntia, ennen kuin saavuimme määränpäähämme. Juna hidasti vauhtiaan ja pysähtyi lopulta paikalle, joka sameasta ikkunasta näytti olevan keskellä ei-mitään.  

 

Meidän pysähdyspaikkamme numero 81.

 

  Mutta... kukaan ei tullut avaamaan vaunun ovea! Sasha yritti itsekseen tempoa ovea auki, kun juna lähti kiipeämään taas liikkeelle. Vanha harmaantunut naispuolinen vaunuvahti juoksi paikalle ja yritti itsekin avata ovea, kunnes me kaikki tajusimme sen olevan jo liian myöhäistä. Olimme jo liikkeellä. Oi ei! Nyt oli toimittava! Vaunuvahti veti yllättäen punaisesta hätäjarrusta. Se laukaisi jarrulaitteiston ilmapaineen, joka päästi ilmoilleen kovan ja kimeän vihellyksen. Ilmapaineen ääni tuntui tärykalvossa raastavana vihlauksena ja pelkäsin menettäväni kuuloni iäksi.

 Vihellys muuttui kuitenkin metallin raskaaksi tömähdykseksi: juna pysähtyi. Ovi aukesi viimein ja hyppäsimme kiireesti ulos vaunusta. Poistuimme ikkunan maiseman tarjoamaan ei-minnekään, jonka metsän maisemia halkoi ränsistyneen tehtaan läsnäolo. Lähdimme kävelemään kiskon reunaa pitkin ja käänsin aina välillä katseeni taakseni vain havaitakseni, että juna seisoi vielä pitkään pysähdyspaikallaan numero 81.

  Vaihdoimme suunnaksi pohjoisen, astelimme kaatopaikkana käytetyn pellon reunaa pitkin noin vartin verran ja saavuimme lopulta kolmentoista hautakummun ryppäälle. Sasha kertoi, että hautakumpu eli venäjäksi ”kurgan” on vanha (ilmeisesti ennen 1600-lukua käytössä ollut?) hautaamistapa, joka tarjoaa nykypäivän arkeologeille vainajien mukaan haudattuja esineitä (puukkoja, koruja), mutta toisaalta nuo haudat kertovat myös paikan historiallisesta asutuksesta jne.

  Sasha oli jo talvella käynyt merkitsemässä jalkojemme alla olevan alueen ja piirtämässä haudoista karttaa. Syy miksi palasimme tänne, johtui valokuvaamisesta. Arkeologin oli pitänyt jo viime syksyllä käydä valokuvaamassa alue ja sen haudat, mutta lumi oli yllättänyt tutkijan ja sotkenut suunnitelmat. Nyt Sasha teki huomion, että siten viime visiitin alueella oli kaadettu metsää. Mutta koska hautukummut oli merkitty suojelusalueeksi, eivät puiden kaatokoneet olleet koskeneet siihen. Arkeologi merkitsi pieneen vihkoonsa, että suojattu alue oli kierretty ohjeiden mukaan eikä merkkejä arkeologisista vahingoista näkynyt.

  Seuraavaksi hän kaivoi taskustaan digikameran esille ja mutisi itsekseen alueella kukkivista valkovuokoista, jotka puskivat routaisen maan lävitse. ”Dokumentoinnin pitää näyttää siltä, kuin olisin ollut täällä kuvaamassa jo viime syksynä! Eihän tämä tällainen vetele!”. 

 Naurahdin hyvätahtoisesti ja pääsin avustamaan mittasuhdetikkuni kanssa. Ohjeiden mukaan jokaisessa dokumentoidussa valokuvassa täytyy tikku olla mukana. Sain Sashalta jopa ohjeet Oikeaan ja Viralliseen Tikun Pitämiseen. Ne ovat seuraavanlaiset:

1) tikun mustan alapään täytyy osoittaa alas

2) tikun pitää olla täysin suorassa

3) tikunpitäjän pitää pitää (!) käsiään myös suorassa, jotta pitäjä on kuvassa mahdollisimman vähän tiellä kuvattavasta kohteesta

 Kuvauksen kohteeksi tulivat hautakummut numero 1, 2 ja 9 (en ymmärtänyt kumpujen numeroimisjärjestelmää), joten juoksin kumpuisan routaisella alueella Sashan ohjeistuksen mukaan. Nyt tuonne! Klik. Sitten tuonne! Klik. Näiden lisäksi kameran käyttäjä otti yleiskuvan ja tuplakuvat, joten klikkauksia tuli yhteensä kahdeksan kappaletta. Volodja kuvasi hautakumpuja myös jotain omaa projektiansa varten, joten sain juosta ja seisoskella tikun kanssa erilaisissa poseerauksissa.

  Klik.

 Kuvaamisen jälkee arkeologi-parivaljakko tutkiskeli vielä aikansa maastoa. Volodja löysi kummallisen palasen savea. Sashan, sen sijaan, onnistui repäisemään housunsa rikki johonkin terävään asiaan. Housujen omistaja ei tästä kuitenkaan hätkähtänyt, vaan istui kannolle alas, kaivoi laukustaan ompelupakkauksen ja alkoi korjata pukemaansa tekstiiliä. Pudistelin päätä, enkä uskonut ompelusta olevan paljon hyötyä, koska sukulaiseni vaatteet näyttivät jo ennestään niin räjähtäneiltä....

  Kuvien ja ompelun jälkeen otimme suunnaksi Kikerinon kylän. Kauaa emme kuitenkaan ehtineet tarpoa, kun Sasha ja Volodja alkoivat janoisina hehkuttamaan, että kohta olisi amiraalin hetki. Kohta se on! Ei vielä... Kohta, kohta! Ei, ei vielä...

 

Nyt!

 

  Tarkistin kelloni. Se oli tasan kaksitoista. Pysähdyimme tien varrelle. Sasha kaivoi takkinsa taskusta viinaa ja selitti mistä oli kyse.

Mikä on salaperäinen amiraalihetki? Kuinka paljon tulisimme juomaan vodkaa kertomuksen aikana? Entä mikä on elämän tarkoitus? Näihin kysymyksiin löytyy vastaus seuraavassa osassa! Samalla kanavalla, samaan aikaan!