Kertomuksen vanki

Matkasin jo unohtuneessa talossa, johon jätin lapsuuteni muistot kymmenen vuotta sitten. Vihreäksi maalatun puutalon hehku saa minut aina itkemään: olin vihdoinkin täällä taas. Kaivoin jännittynein sormin taskustani lehtiön ja tällä kertaa – tällä kertaa! – kirjoittaisin kaiken ylös. Minä halusin muistaa ja minä sain mahdollisuuden muistaa. 

 

Kirjoittaisin;

Miten tekonahalla päällystetty ovi narisi eteisessä!

Mitä hyönteisiä verandan ikkunalle oli kerääntynyt!

Miltä aamu tuoksui tulvahdettuaan avatusta ikkunasta!

Huoneessa, jossa isoäiti nukkui, oli uusi sänky. Kokeilin sänkyä ja kävin makuulle. Tuntui oudolta. Ei se kai ihan näin mennyt. Sängyn yläpuolella, muutaman kymmenen sentin päässä, oli erikseen paikka papeille. Myös papit saivat täällä nukkua. En ymmärtänyt, mutta en myöskään epäillyt. Nousin ja vaihdoin huonetta. Astuin paljon myöhemmin rakennettuun lisäsiipeen, huoneeseen, jossa me kaikki nukuimme yhdessä. Minä, pikkusiskoni ja isosiskoni. Mutta minulla oli oma sänky. Ihan tässä peilin alla, tässä näin.

Ilkeäksi naarmuuntunut peili.

Muistin yhtäkkiä peilin! Miten minä olin jo unohtanut sen!

Peili ahdisti minua jo lapsena. Kuuman auringon polttavien kesäpäivien jälkeen tiesimme, että illalla taivaalle jälleen ilmestyisivät tummat ja synkeät pilvet. Graza. Ukkonen. Meille oli varattu oma rituaali yön valaisemia salamoita varten. Peittäkää raudat! Raudat täytyy peittää! Kuului vaimentunut huuto, jonka peitti kattoa ja venäläisen valuneita ikkunoita hakannut raskas sade. Isoäidin sängyssä oli paljon rautaa. Paljaana ollut rauta houkutteli taivaan sähköä luokseen. Raudat piti peittää. Mutta... me peitimme myös peilit. Varmuuden vuoksi. Varmasti peitimme. Ulkona ukkostaa! Raudat täytyy peittää! Peilit täytyy peittää! Mummi syöksyi sängyltä meidän huoneeseen, polvistui matolle ja alkoi herkällä äänellään palvoa jumalaansa. Osasimme auttaa, jos hän unohti rituaalinsa. Muistimme kaikki pyhät sanat ulkoa. Minä katselin salaa peittoni alta ja peili katseli salaa minua.

Mutta nyt minä kuljin huoneessa ja kirjoitin tämän kaiken valkoiseen lehtiööni. Kirjoitin tarkasti kattoluukun sijainnin. Kirjoitin äänimaiseman ja kirjoitin hajut. Kaiken minä kirjoitin ja kaiken minä muistin, koska minulla oli lehtiöni. Monta lyijykynällä kirjoitettua sivua. Vaaran uhatessa pelastaisin muistoni, sillä ei minulle enää muuta ollut.

Aamu valkeni ja  seinän takaa kuuluivat tutuksi tulleet isoisän äänet. Mummi asteli huoneeseen ja piikitti suoneensa ruskean väristä ainetta.

Tiki-ti-ti.

Herätyskello.

Tiki-ti-ti. Tiki-titi.

Ei vielä! Mene pois, typerä!

Tiki-ti-ti. Tiki-titi. Tiki-titi.

Mutta ääni jatkoi välittämättä minusta. Isoisä vaihtoi huonetta ja tunnistin, miten hänen äänensä oli lähellä. Yhtäkkiä tajusin, että isoisä on maannut haudassa jo vuosia! Nyt jokin oli vialla! ”Mummi! Mummi! Isoisä... isoisän pitäisi olla kuollut!” Kuiskuttelin piikittävälle isoäidille, mutta hän ei kuunnellut enää. Isoisä saattaisi hetkenä minä hyvänsä tulla huoneeseen ja vääristää kaiken. Puristin lehtiön käsiini, loikkasin peittoni alta ja kohtasin peilin.

Tiki-ti-ti. Tiki-titi. Tiki-titi.

Peilissä lähestyivät kasvot.

Tiki-ti-ti. Tiki-titi.

Kasvot, jotka eivät kuuluneet minulle.

Tiki-ti-ti.

Mustatukkainen nainen katseli suurilla silmillään.

Tiki-

Painoin uteliaat kasvoni peiliin ja riivattu nainen kirkui.

Heräsin humalaisena ilman sähköä aivoissa. Nousin ja haparoin pimeydessä. Kuun valo kajahteli ja loi varjot huonosti rakennetun neuvostoliittolaisen puulattian rakoihin. Minä... minä olen isoäitini entisessä asunnossa! Pohjois-Pietarissa! Udelnajalla! Pudistelin päätäni, mutta totta se oli: olin nähnyt unta ja nyt minä olin herännyt.

Kaappi.

Iso, tumman synkkä ja lakalta tuoksuva kaappi erotti valtavan tilan kahdeksi huoneeksi. Halusin nähdä kaiken taakse ja astelin humalaiset askeleeni. Huoneessa näin pienen sängyn, jossa olin lapsena pyörinyt. Yhtäkkiä joku sytytti valot. Kuu katosi taivaalta ja sokaiseva sähköaurinko räjähti. Silloin minä näin pimeyden varjoihin jätetyn salaisuuden:

Mustatukkainen nainen katseli suurilla silmillään.

Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.

Hän oli toinen nainen

ja hän kirkui

.

Kupla puhkesi ja heräsin sängystäni. Aurinko ei ollut vielä noussut. Kello oli vasta yli viiden, enkä saanut enää unta. Mietin öisiä näkyjäni, jotka lipuivat hiljaa pois. Halusin muistaa, joten kirjoitin kaiken. Sanojen jälkeen ymmärsin, että olin luonut unestani vain uuden kertomuksen. Kertomuksia kertomuksien jälkeen. Ymmärsin myös, että lehtiö ja sen muistot olivat ensimmäistä kertaa lävistäneet unimaailmani. Lehtiö, jonka hukkasin toiseen maailmaan ja lehtiö, jonka lyijykynäiset merkinnät minun oli vielä löydettävä. Lupasin etsiväni lehtiön. Käänsin kylkeäni ja vedin peiton korviin. Mutta tänä aamuna en saanut enää unta.