Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa kuusi. Trolleibussi.

Pietari-kertomuksen neljännen päivän kuudennessa osassa matkustan hetken trolleibussilla, muistelen Dumskaja-kadun menoa, hoilaa Okudžavaa, kerron sisäpiiritarinan Eremitaašin vesijärjestelmästä, pakenen Palatsinaukion muukalaista ja löydän lopulta ihmeen.

Ensirakkauteni...

... se tapahtui jo kauan sitten beigen kuluttamilla muovipenkeillä, jotka peittyivät kiskojen kolinaan, valojen välkehdintään ja alituiseen pelkoon siitä, ettemme pääsekään täältä elävänä perille...

Puhun tietysti Pietarin metrosta! Rakkauteni kohde! Alamaailman junaverkosto, jonka tunkkaiset tuoksut ja puhaltavan repivä viima tekivät minuun vaikutuksena jo pienenä lapsena. Maailma, joka tuli myös lapsuuden leikkeihin, kun siskoni kanssa kuljetimme tummansinisen teräksistä taskulamppua revennyttä neuvostoparkettia pitkin; tsuku-tsuku, metro tulee asemalle! Kaikki kyytiin! Varokaa sulkeutuvia ovia! Nyt mennään taas tunneliin!

Tsuku-tsuk!

Noista muistoista on jo yli parikymmentä vuotta. Lapsuus meni. Taskulamppuja ei enää valmisteta teräksestä. Neuvostoparketit on päällystetty laminaateilla. Olemme siskoni kanssa jo toisia kaupunkeja... metro on pysynyt samana, mutta minä olen muuttunut.

Rakastuin uudelleen.

Ajojohtimien sähkön varassa kulkeva trolleibussi kaartaa vauhdilla Nevski prospektin varrella ja Ш-kirjaimen alla olevalle pysäkille. Ehdin bussin kyljestä lukea tekstin «Koko Nevski prospekt» ja laitan juoksuksi – tämä on oikea linja! Trolleibussi sihahtaa ja avaa ovensa. Hyppään kyytiin ja otamme molemmat suunnaksi lännen: eli kaupunginosan, jossa seuraavan antikahvilan pitäisi sijaita. Paikka jonka odotan näkeväni, on nimeltään ihme. Mirakl. Trolleibussi sulkee sihisevät ovensa ja nytkähtää äänettömästi käyntiin. Istahdan ruskeille penkeille ja pian lipunmyyjä (konduktor) myy minulle euron hintaisen tiketin. Matkani tulee olemaan lyhyt, mutta ehdin silti hetken hengähtää. Lasken kasvoni lasiin ja tuijotan ikkunasta tyhjyyden valoja.

Se tapahtui kolme vuotta sitten. Asuin silloin Pietarissa yliopiston kieliharjoittelun takia lähes kolme kuukautta. Samassa tutussa Maratan asunnossa. Silloin minua oli hävettänyt jo vuosia. Olin tuntenut Pietarin, mutta samalla se oli kaikkina elämäni vuosina jäänyt minulle tuntemattomaksi. Katsellessani kaupungin puistoja, olin turisti. Vuodesta toiseen olin typerä turisti! Enkä voi vieläkään unohtaa näitä isoäidin sanoja, jotka sain kun halusin mennä omin päin tutustamaan kiehtovaan kaupunkiin:

«Sinut tapetaan siellä!»

Mummi-hyvä, en minä mene mihinkään kauas! Minä olen jo iso poika! Minä olen jo aikuinen! Minä olen jo täysi-ikäinen! Osaan kyllä jo pitää huolta itsestäni!

«Тебя там обют!»

Sanat eivät auttaneet - ja mikä pahinta, kaupunki tosiaan alkoi pelottaa minua. Pietarin katuun kaatuvien talojen kulmien takana vaanivat kasvottomat tappajat. Olin heidän täydellinen kohteensa: pieni, heikko, typerä turisti, jolta lähtisivät helposti niin rahat, kuin henkikin. Minua piti siis varjella varjojen kauhuilta, mutta kuka minua suojelisi – isoäiti? Vanhemmat? Ei, ei... pelko oli voitettava – ja kuin tilauksesta, tuli aika lähteä kieliharjoitteluun. Oli aika asua yksin isossa kaupungissa. Oli jo vihdoinkin aika.

En muista mikä kevään jo yöksi painuneista päivistä se oli, kun menin juopottelemaan Dumskaja-kadun rähjäisiin juottoloihin. Pietarissa on uutuutta kiiltäviä yökerhoja, erilaisia underground-baareja ja sitten on vielä Dumskaja-katu, joka on ihan oma lukunsa. Katu, joka sijaitsee aivan Pietarin ydinkeskustassa, mutta samalla myös katu, joka näyttää sortuneiden rakennusten kaatopaikalta; ja katu, jonka varrella, talossa numero 9, nojailevat kuuluisat anniskeluravintolat Fidel, Belgrad ja Datša. Sinä yönä kävin niissä kaikissa. Juomassa, kirjoittamassa, antamassa tulta ja vielä kerran juomassa.

Yksin tietysti, enhän minä tuntenut ketään.

Mallasjuomien jälkeen hoipertelin ulos, päädyin sillan ylitse jollekin...  Kazanin kadulle? Mitäs minä oikein täällä teen? Muutaman harha – hik – askeleen jälkeen otin suunnaksi Nevskin valtakadun, kun yhtäkkiä... kesken öisen humalan, kesken harhaisen maailman ja kesken... no, keskellä katua! Siinä hän seisoi... siinä hän lipui! Lipui ääneti majesteettisellä tyyneydellään kuluneen ja likaisen sinivalkoisissa sävyissä luokseni... kuningattaren haikeassa katseessa oli jotain niin kaunista, että jäin tuijottamaan tuota keskiyön ilmestystä... aivan hiljaa, vain pienen narinan sävyttämänä asiakkaista tyhjä trolleibussi ui sähköä seuraten ohitseni ja katosi pian kulman taakse.

Muutama ohikiitävä sekunti ja minä rakastuin uudelleen. Koko kotimatkani lauloin niin kovaa kuin kurkustani onnistuin huutamaan tätä haikeaa laulua yön viimeisestä trolleibussista:

Kun minut kärsimys valtaa,

kun epätoivo hiipii,

silloin siniseen johdinautoon istahdan,

illan viimeiseen,

satunnaiseen.

Keskiyön johdinauto, kiidä pitkin katuja,

kierrähdä halki bulevardin,

ja ota kyytiin yön kaikki

haaksirikon uhrit,

haaksirikon uhrit.

Keskiyön johdinauto, avaa ovesi minulle!

Tiedän miten yön kylmyydessä

sinun matkustajasi, merimiehesi,

tulevat

apuun.

Olen heidän kanssaan jo monesti päässyt kärsimyksestä,

olen olkapäilläni koskenut heihin...

Kuinka paljon, uskokaa pois, on hyvyyttä

hiljaisuudessa,

hiljaisuudessa.

Keskiyön johdinauto ui Moskovaa pitkin,

kaupunki hiljenee joen lailla

ja kipu, joka ohimossa pakotti,

hiljenee,

hiljenee.

Hiljenee, hiljenee... olen viime vuosina esittänyt tätä – aloitan konsertit aina tällä vuoden 1957 trolleibussi-laululla – ja muitakin Bulat Okudžavan (1924-1997) lauluja ympäri Suomea erilaisissa Suomi-Venäjä-Seuran tilaisuuksissa (ja se saa curriculum vitaeni näyttää siltä, etten olisi vuoden 2007 jälkeen tehnyt töitä päivääkään).

Bulat muistetaan kotimaassaan venäläisten oman singer-songwriter-liikkeen (авторская песня) aloittamisesta, joka tosin, toisin kuin muualla maailmassa, perustuu nimenomaan runoteksteihin – tämä piirre eli tekstin (ei rytmin) ensisijaisuus hallitsee perinteisesti myös venäläisessä rock-musiikissa, josta kerron myöhemmin. Georgialaista sekä armenialaista sukuperää olevan Bulatin elämä ei...

Ja tässä jäädään trolleibussin kyydistä pois! Kiitos!

...oikein ollut helppoa: vuonna 1937 hänen isänsä teloitettiin Stalinin terrorien aikana ja samana vuonna äiti vietiin 18 vuodeksi työleirille; 1942 hän osallistui Toisessa Maailmansodan tapahtumiin vain haavoittuakseen rintamalla; ja kun hän 1950-luvulla valmistui Tbilisin yliopistosta Venäjän filologian laitokselta, ei hän kuitenkaan päässyt rakkaaseen Moskovaansa töihin, vaan joutui toimimaan opettajana pienessä maaseutukylässä. Ajat kuitenkin muuttuivat, Stalin kuoli ja 1956 alkoi Neuvostoliiton historiassa pieni suojasään eli kulttuurielämän rajoitusten vapautumisen kausi.

Okudžava oli tuolloin jo yli kolmekymppinen, kun hän ensimmäistä kertaa poimi kitara käteensä ja alkoi esittää omien sanojensa mukaan ”laulettuja runoja” ystäväpiirilleen. Laulu yön viimeisestä trolleibussista kuvaa hyvin hänen myös kaupunkiromanssiksi kutsuttua tuotantoa: kertoja on usein pieni ihminen, joka ei oloista huolimatta ole katkera; laulujen pohjavire on mollivoittoisuudesta huolimatta toiveikas. Okudžavaa pitää kuunnella ystävien ympäröimän pöydän äärellä pienellä hartaudella, vodkapullo toisessa ja suolakurkku toisessa kädessä; laulujen parissa saa liikuttua ja itkeä Venäjän kohtaloa; laulun loputtua voi pyyhkiä silmäkulman varovaisesta kyyneleestä, nyökätä hiljaa ja todeta itsekseen, että kyllä se lauloi oikeista asioista...

Nevski prospektin jäinen asfaltti lepää jalkojen alla. Poimin taskustani mytätyn kartan, selaan sivulle 26 ja kuljetan vasemman käden peukalon kohtaan, jossa lukee tekstaten «ДВОРЦОВАЯ ПЛ». Kyllä, kyllä, oikeassa paikassa ollaan. Nyt täytyy vain ylittää Palatsiaukio ja kaartaa loivasti oikealle. Nevan eteläpuolella sijaitseva Pietarin keskusaukio on valtava, tyhjä tila, jonka keskellä koristaa pyterlahtelaisesta graniitista hakattu kuusisataatonninen Aleksanterin pylväs. Pylväs puuttuu taiteilijan näkemyksestä, koska se, muistona Napoleonin voittamisesta, paljastettiin vasta vuonna 1834. Aukion vastakkaisen laidan näköalan peittää turisteille tuttu keisarien barokkityylinen Talvipalatsi, jonka yksi osa, Eremitaaši, on monelle taideintoijalle tuttu kohde.

Rakennuksesta tuli 1900-luvun alussa myös Neuvostoliiton vallankumouksen symboli, joten, äitini arkeologi-serkun kertoman mukaan, Rastrellin sinisen rakennuksen ulkoasu maalattiin lattiasta kattoon punaisen sosialismin väreillä. Se on vielä ymmärrettävää – oli sosialismi, pyrittiin kommunismiin ja punainen oli muotiväri. Mutta ne perhanat menivät maalaamaan myös rakennuksen vitivalkoiset pylväät tuolla punaisella värillä! ”Pojat, maalatkaas tuo rakennus punaisella” sai siis ihan uusia ulottuvuuksia – asia, jota voi tapahtua vain Venäjällä! En voi ymmärtää... ei vain pysty... ei...

Yhtenä maailman suurimpana taidemuseona pidetyn jonon alkavat aina jo aamusta alkaen kiemurtelemaan pitkin rakennuksen sisäpihoja, kun turistien on pakko päästä näkemään Rafaelin, Rembrantin, da Vincin, Picasson ja Kandinskin työt. Näistä jälkimmäisen taiteilijan pari museossa näytillä olevaa työtä on niin hirveää kuraa, etten voi missään tapauksessa – vaikka modernin taiteen ystävä olenkin – uskalla suositella niitä kenellekään. Petytte varmasti.

Aamuisin jonottaessa harva laittaa merkille sen, että tässä nyt seistään suomalaisten kaivonkansien päällä. Isäni oli 1990-luvun alussa mukana suunnittelemassa museon kunnostusta ja erityisesti sen ongelmallista viemäri- ja vesijärjestelmää. Eremitaaši oli venäläiseen tapaan rakennettu niin, että aina kun Neva-joen vesi nousi, heti enimmäisenä se tulvi museon taidegallerian varastoihin. Viemärijärjestelmä kyllä korjattiin, mutta museon vessat ja kraanat olivat myös auttamattoman huonossa kunnossa. Mutta mistä saada rahaa niiden uusimiseen? Isäni kertoi, miten kaikki oikein kävi.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Unescon, siis YK:n alaisen kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön, silloinen puheenjohtaja organisaationsa kanssa teki visiitin Venälle ja erityisesti Pietariin: kaupungin ydinkeskustan ja siinä samassa myös Talvipalatsin oli jo aika päästä osaksi Maailmanperintö-listaa. Unescon kohteeksi pääseminen merkitsi myös tukirahoituksen saamista. Museon vesijärjestelmästä vastaava voivotteli tuolloin jo edellä mainittua fasiliteetti-ongelmaa, mutta isäni keksi idean. Hän sanoi että kuules, kirjoita paperille tarkka selostus mitä kaikkea vesipuolelta täytyy uusia ja kun puheenjohtaja tutkii alaistensa kanssa museon puutteita, tyrkkäät hänelle jo valmiiksi laaditun asiakirjan.

Asiakirja laadittiin ja h-hetki lähestyi.

Kuuleman mukaan Unescon henkilöstö oli kiertänyt arvokasta museoa ja aina kun seurue oli vaihtanut salista toiseen, olivat paikalliset taidealan asiantuntijat valittaneet ääneen, että voivoi, katsokaas. Näettekö tuon arvokkaan kattokruunun? Siitä puuttuu muutava oleellinen osa... maksaa vain muutaman hassun miljoonan! Sehän on teille vain pientä rahaa, arvon järjestö! Niin, ja sitten on tämä toinen sali. Täältä puuttuu muutama merkittävä taideteos... muutama miljoona vain, hyvät herrat! Muutama miljoona! Museoa oli kierretty jo tovin verran ristiin-rastiin, kun jossain sen saleista vesialan asiantuntija oli salakavalasti ojentanut kirjoittamansa dokumentin Unescon rahoituksesta päättäville. Hetkinen, mikäs tämä on... no mutta! Onpa hyvin laadittu asiakirja! Eivätkö teidän vessat ole tosiaan kunnossa? Voi herranjestas! Боже мой! Nyt me tiedämme mihin aiomme antaa teille rahaa käyttöön!

Seuraavan kerran kun käytte museossa, niin laittakaa taiteen lisäksi merkille myös museon a) sisäpihan suomalaisvalmisteiset ja -asennetut kaivonkannets sekä b) uusitut nykyaikaiset vesikäymälät, joita ilman ei taiteen nauttimisesta tulisi mitään. Isäni kertoi tämän tarinan minulle aikoinaan varmaan siksi, että ymmärtäisin hyvin laadittujen lomakkeiden päälle, joten ehkä se on myös tämän tarinan kolmas kohta: c) hyvin laadituilla lomakkeilla voi saada asioita aikaan, jos ne esittää oikealla hetkellä.

Palatsinaukio kolisee aavemaista tyhjyyttä. Ylitän sitä yksin, seuranani vain kaupungin viimaiset pakkastuulet. Kaulus on nostettu ylös korviin. Pimeä näyttäytyy ammottavana tyhjyytenä, joka nielaisee uskaliaat ohikulkijat. Matkani jatkuu määrätietoisena, kun kuulen yhtäkkiä äänen takanani. Askel. Raskas askel. Nopea askel. Käännyn katsomaan ja näen, miten avoimen aukion keskeltä tumman raskaisiin vaatteisiin pukeutunut hahmo kulkee minua kohti. Ohjaan katseen takaisin menosuuntaani ja nostan varovaisesti vauhtia. Askeleet seuraavat minua. Lumi narskuu tiheästi. Vilkaisen nopeasti taakseni. Miehen hahmo erottuu yön joukosta yhä selveämmin. Kylmät, lujat silmät tuijottavat minua. Nostan vauhtia. Tunnen vieraan tuijotuksen niskassani. Hengitys. Höyry. Hhh...hemmetti! Laitan juoksuksi. Nevan suuhaara, Moika, ottaa ripeät askeleeni vastaan kivisiä reunamiansa pitkin. Aura-autot ovat sylkeneet rotuaarin täyteen lunta. Liukastelen lumessa,  käännyn Moshkovin sivukujalle ja pysähdyn tasaamaan pulssia. Äänet... äänet ja katseet kaikoavat hiljaa pois. Tarkistan vielä taakseni, mutta ketään ei näy enää. Huh... kaikenlaisia hulluja sitä onkin öisin liikkeellä!

Kuljen varovaisesti ahtaan sivukujan päähän. Pysähdyn talon numero 4 kohdalle ja epäröin hetken. Käännyn kuitenkin sisäpihan puolelle, astun vielä muutaman askeleen ja löydän lopulta oven, jossa lukee «Mirakl».

Täällä ollaan.

Seuraavassa osassa muistelen lisää kieliharjoittelun kommelluksia ja erityisesti äitini arkeologi-serkkua, Sashaa, sekä meidän yhteistä arkeologiretkeä, joka oli kaikessa venäläisyydessään absurdi seikkailu.