Pietari-kertomus. Kolmas päivä. Kulttuuri.

Pietari-kertomuksen kolmas osa, jossa matkustan marsulla, etsin Mitkojen galleriaa, käyn Venäläisen taiteen museossa, pistäydyn Kirjataloon ja ihmettelen lopuksi muuttuneita "Kerroksia".

Babuljan asunto jää taakse, kun suuntaan Pietarin vielä valottomassa aamussa kitarani ja olkalaukkuni kanssa lähimmälle bussipysäkille, jossa joukko ihmisiä jo odottaa. Hyisessä pakkasaamussa on neljä erilaista tapaa päästä takaisin Kuptšinon metrolle. Voisin tietenkin kävellä samaa reittiä kuin tulinkin, mutta kuten jo aiemmin tuli ilmi, Pietarissa sopii kävelyn lisäksi myös säästellä jalkojaan – varsinkin, kun päivä on vasta alussa. Jalat ovat parasta valuuttaa, eikä niitä kannata heti ensimmäisinä päivinä pistää menemään. Päätin jäädä odottamaan. Mutta odottamaan mitä? Sillä nyt oli kolme erilaista mahdollisuutta säästää jalkoja.

Ensinäkin olisin tietenkin voinut hypätä linja-auton kyytiin – niin, jos sellainen vain olisi tullut. Kaupungin viralliset linja-autot tulevat ja menevät silloin kun mieli tekee. On siis turha tuijottaa bussipysäkin tolppaan kiinnitettyjä aikatauluja. Toisekseen on olemassa hieman epävirallisempi vaihtoehto – nimittäin ”marsut”, joista mainitsin jo aiemmin. Marsu tulee sanasta ”marshrutka”, jonka voisi kääntää jonkinlaiseksi ”reitikäksi” – siis autoneuvoksi, joka kulkee reittiä pitkin. Toisin kuin linja-autot, marsuilla ei ole aikatauluja ollenkaan. Ne tulevat ja menevät silloin kuin niidenkin mieli tekee. Yksi marsujen etu on kuitenkin siinä, että ne pysähtyvät sekä bussipysäkeille, että myös aina silloin kun jonkun tulevan matkustajan käsi heilahtaa - siis missä tahansa tuon ajoneuvon reitin varrella. Toinen marsujen etu on niiden yleisyys: niitä tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Yleisyyden taustalla saattaa vaikuttaa marsu-systeemin perustuminen eräänlaiseen leasingiin: hankit pakettiauton, hankit luvan ja alat ajaa jotain tiettyä reittiä pitkin. Matka marsussa on hieman linja-autolippua kalliimpi (liekö hinta jo noussut 40 ruplaan eli euroon?) ja kooltaan marsu on sellainen iso pakettiauto, mutta kaiken plussana, kuten jo mainittua tuli, on sen ketteryys. Mutta kuka tietää erilaisten lukemattomien marsujen reittejä etukäteen? Salaisuus onkin siinä, ettei tarvitse tietää. Marsun lähestyessä, kuten tuolta juuri lähestyykin, täytyy heilauttaa kättä, kas noin, ja kun pakettiauto ajaa lähelle, voi sen ikkunoista tarkastaa mihin se on menossa. Pietarilaiset eivät suunnista kadun nimien, vaan metroasemien perusteella – ja juuri tässä yksilössä, meidän tuuriksi, sattuu liukuovessa lukemaan isolla ”KUPTŠINO”. Se on meidän! Mennään!

Ai että mikä se kolmas tapa olisi ollut? Liftaaminen! Paitsi ettei sitä kutsuta liftaamiseksi, eikä se oikeastaan edes ole liftaamista… mitenhän tämän nyt selittää… onko sille edes olemassa jotain sanaa? No, kuitenkin. Kolmas tapa olisi ollut ohiajavalle autolle, mieluiten Ladalle jossa mielellään istuu vain yksi ihminen, ojentaa käsi. Joskus ei tarvitse kättä ollenkaan ojentaa. Riittää että seisoo tien vieressä, niin hops, kyllä kohta joku uskollinen Lada kaartaa luoksesi, rullaa apukuljettajan ikkunan auki ja kysyy karvalakkipään muodossa: ”odotatteko autoa? Minne mennään?” Tämä proseduuri, jos siis istahtaa vielä autoon, eroaa liftaamisesta siinä että tämä ei ole täysin ilmaista. Maksu täytyy sopia etukäteen. Lyhyillä matkoilla selviää muutamalla kymmenellä ruplalla ja pidempiä matkoja en olekaan vielä tehnyt – mutta tuskin se tulisi edes paljoa maksamaan. Ai miksei sitten menty taksilla? Kysytkin vielä! Odota hetki, kerron kohta yhden tarinan, mutta ensin täytyy maksaa marsusta. Jos istuu tuolla aivan auton perällä, kuten tuo rouva tuolla istuu, laitetaan raha kiertämään aina seuraavalle eteenpäin. Samalla myös leikitään rikkinäistä puhelinta ja kuiskataan aina seuraavalle tieto siitä, onko kyse vain yhdestä matkalipusta vai useammasta, jotta kuski tietää veloittaa oikean summan. Raha kuljetetaan kuskille, joka liikennevaloissa laskee rahat, ja laittaa sitten menemään vaihtorahat taas kädestä käteen. Ettäkö venäläiset varastaisivat näitä rahoja? Vitsailet! Kuka nyt varastaisi marsun vaihtorahoja! Pulleilta turisteilta viedään kyllä omaisuus jos toinenkin, jos huono tuuri pääsee vaikuttamaan, mutta täällä ollaan kaikki samaa pataa – kuin saunassa konsanaan. Huomaatko tuon kuljettajan yläpuolella roikkuvan lippurullan? Huomaat myös varmaan, ettemme edes saaneet mitään lippua – maksoimme vain ja sillä siisti. Tällaista tämä on. Ehkä rahat menevät kuskin omaan taskuun, ehkä jonkun muun taskuun. Tärkeintä venäläisille lienee, että päästään nyt vain sinne metro-asemalle.

Ainiin, se taksitarina! Melkein jo unohdin! Taksitarina alkaa oikeastaan jo lentokonetarinana. Pikkusiskoni päätti tehdä ihanan romanttisen matkan Pietariin tuossa muutama vuosi sitten ja valitsi silloisen miesystävänsä kanssa kulkupelikseen lentokoneen. Tai ehkä lentokone valitsi heidät, koska juuri silloin sattui saamaan 80 eurolla menopaluut Helsinki-Vantaalta Pietarin Pulkovon kansainväliselle lentokentälle. Epäonni alkoi valitettavasti juuri tuolta lentokentältä. Saadessaan liukuhihnalta tavarat, sisko sattui huomaamaan että laukku oli huonosti suljettu. Mitä ihmettä! Ja kun tämä sitten avasi oman laukkunsa, kävi siskolle ilmi että hänen tavaroitaan oli pengottu. Eikä siinä vielä kaikki – joku urpo oli ryövännyt laukussa olevat matkalaisten mp3-soittimet! Ei voi olla totta! Eikö edes lentokentän viranomaisiin voi luottaa? Kuka nyt edes varastaa mp3-soittimia! … ”Vain Venäjällä”, niin, juuri niin minäkin ajattelin, mutta sitten päästään tähän taksitarinaan. Sisko ei kuitenkaan lannistunut typeristä mp3-soittimista, vaan otti taksin ja lähti Maratan asunnolle päin. Taksimittari raksutti ja raksutti ja raksutti ja kun lopulta, noin puolen tunnin kuluttua, he olivat päässeet oikeaan osoitteeseen, taksisti pysäytti mittarinsa ja näytti mittarissa olevaa lukemaa. Meille tutussa valuutassa se oli noin sata euroa. Eikä! Voi jumalauta! En varmana maksa! No varmana maksat! No en varmana! No varmana! Mutta nyt kun mittari oli jo pyörinyt, ei sopinut siskon enää kinastella. Oli maksettava. Pieni ja typerä taksimatka lentokentältä keskustaan tuli maksamaan enemmän kuin edestakaiset lennot Suomen ja Venäjän välillä! Vot tak! Siskon tarina jatkuu muissakin tragikoomisissa merkeissä, mutta nyt on aika hypätä pois kyydistä! Mitro! Mitro! Huutelen kuskille ja tämä kaartaa Kuptšinon metron alikulkutunnelin sisäänkäynnin luokse. Ai sinä jatkat vielä matkaa? Siitä vain! Tutustu ihmeessä kaupunkiin! Mutta minä jään tässä pois. Ainiin, piti vielä sanoa… marsut ovat kovin kolariherkkiä! Mutta siitä huolimatta: hyvää matkaa!

Sanottuani hyvästit nimettömälle kertojahahmon kumppanille, kiitän kuskia, hyppään marsusta ulos (kuulostaa joltain Dali-jutulta) ja poistun tunnelin kautta metrolle. Se kuljettaa minut takaisin siniseltä linjalta punaiselle ja punaiselta Vladimirin asemalle; tässä kohtaa hyvästelen metron ja jatkan asemalta yläilmoihin kävellen, yläilmoista kadulle, kadulta toiselle kadulle ja vartin kuluttua olen taas Maratalla. Pysähdyn vain hetkeksi. Juon keittiössä aamuiset kahvit, tarkistan Venäläisen museon aukioloajat ja lähden tarmoa täynnä takaisin kaupungille harhailemaan.

Mutta ennen kuin päästään kovin kauas Marata-kadulta, täytyy myöntää että olen aina (eli noin kolme kertaa) halunnut käydä Mitkojen taidegalleriassa. Mitkat (tai ”Mitkit” – käännöksestä riippuen) on ryhmä pietarilaisia underground-taiteilijoita (kuvataitelijoita, muusikoita yms), joita yhdistää taidetempaukset, dada ja merimiespaidat. Heillä on ollut näyttelyitä myös Suomessa, joten nimi saattaa olla tuttu. Heidän taidegallerian pitäisi sijaita tässä kohtaa, jossa lukee: Marata-katu 36-38. Siellä pitäisi olla jokin uusi näyttely. Osoitteen olen tarkistanut sata (kolme) kertaa – kyllä, juuri tässä sen pitäisi sijaita. Mutta mitä minä näen? Bristol-niminen baari on edessäni. Ei kai se… ei, ei se voi olla baarin sisällä. Sen täytyy olla jossain täällä… Kuljen osoitteen 36-38 kaikkien ovien luona, mutta missään ei ole mitään merkintää mistään galleriasta... Täytyy yrittää sisäpihaa. En ehdi holvikaaresta kuin muutaman metrin kävellä, kun turkkiin pukeutunut nainen tulee vastaan ja kysyy, että mitähän minä mahdollisesti etsin. Mitkojen galleriaa… sen pitäisi olla täällä! ”Mitkat? Ei täällä mitään sellaista ole! Ei ole koskaan ollutkaan!” Murahdan hiljaa. Helvetti. Menen takaisin kujalle. Tarkistan lehdestä osoitteen vielä kerran (neljäs kerta). Oikea se on! Mutta missä helvetinsaatanassa se galleria sitten on? Huomaan osoitteen alla olevan pienen präntin: ”Kvartira 120”. Asunto 120. Onkohan se siis jossain yksityisasunnossa…? Hivuttaudun raskaan metallioven luokse. Siinä on aivan samanlainen ovisummeri-systeemi kuin isoäitinikin kerrostalon ovessa. 120… pitääkö tähän nyt syöttää koodi 120? Mutta ei tässä lue mitään! Ovessa ei lue mitään, koodisysteemin alla ei lue mitään… ainoa, missä lukee jotain, on lehti. 120. Huoh. Täytyy siis kokeilla sitä. Näppäilen koodin ja jään odottamaan.

Tring-tring.

Tring-tring.

Tring-tring.

Tring-tring toistuu vielä raivostuttavan monta kertaa, mutta kukaan ei vastaa toisessa päässä. Olkoot. Minä yritin! Ihan oikeasti – minä yritin! Mitä minä olisin vielä voinut tehdä? Soittaa johonkin numeroon? Äh! Soitan ensi kerralla… ensi kerralla sitten… varmasti…

Saamattomuudesta tulee mieleen yksi juttu, jonka kerron kohta. Kävellään ensin museolle päin. Pietarin katuja pitkin kulkiessa ei voi näinä talvipäivinä olla huomaamatta sitä, että lumen siistimiseen kaduilta ja jäänpudotushommiin katoilta on palkattu henkilökuntaa, joka on hieman tavallista pietarilaista tummempaa kasvoiltaan ja joka puhuu venäjää hieman erilaisella nuotilla kuin paikallisväestö. Myös jos sattuu piipahtamaan paikallisessa kauppahallissa, voi kuulla iloisen ja erikoisen nuotin puheensorinaa. Suurten kaupungin työvalikoima ja mahdollisuudet kiinnostavat siirtotyöläisiä, jotka ovat kotoisin köyhistä Keski-Aasian ja Kaukasian entisistä neuvostotasavalloista. Näitä venäläiset nationalistit sitten pelkäävät, sanoen, että vievät meidän työmme! Mutta kyse kuitenkin lienee siitä, etteivät venäläiset itse välttämättä suostu tekemään vastaavia hommia. Tässä kohtaan päästään siihen saamattomuuteen. Tiedättekös mitä on pahinta, mitä venäläiselle voi sanoa? Tietysti voi sanoa monenlaista, mutta erityisesti pistää suututtamaan, jos menee ja haukkuu tätä oblomovilaiseksi. Kerron mistä on kyse.

Ivan Gontšarov (1812-1891) kirjoitti kirjailijauransa aikana kaikenlaista, mutta se mistä hänet muistetaan on satiirinen teos nimeltä Oblomov (vuodelta 1859). Kirjan päähenkilönä toimii Ilja Oblomov, joka ensimmäisen sadanviidenkymmenen (150) sivun ajan ei oikein onnistu poistumaan vuoteestaan ja huoneestaan. Sivujen edetessä myös talosta poistuminen osoittautuu ongelmalliseksi. Onko hän sairas? Ei, ei hänessä mitään vikaa ole, tai ei hän edes ole mitenkään laiska. Oblomov ei vaan saa oikein mitään aikaan. Hän on täynnä hyviä ajatuksia ja tekoja, mutta… jotenkin ajatukset ja lauseet, ne vain… jäävät kesken! Kirjailija Gontšarov halusi päähenkilöllään parodioida venäläisen aatelin saamattomuutta, mutta pian Oblomovista tuli nimi kaikenlaiselle saamattomuudelle. Kun neuvovallankumouksen jälkeen viisaat miehet löivät päänsä yhteen, he halusivat luoda uuden ihmisen ja tässä urakassaan samalla kitkeä obmovilaisuuden pois. Venäläiseen tapaan ajatus oli hyvä, mutta lopputuloksesta ei oikein tullut mitään.

Kirjallisuudesta, tai oikeastaan saduista, löytyy myös toinen Oblomov. Hänelle tosin, toisin kuin Iljalle, käy kuitenkin aina hyvin. Hän on satujen sankari, Ivan Duratšok (”Ivan Idiootti”), joka päivät pitkät makaa uunin päällä lämmittelemässä ja tekemättä mitään järkevää. Ivanin veljet sen sijaan ovat ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä, jotka omat päivät pitkänsä viettävät peltotöiden parissa ahertaen. Jos satumaailmaan ilmestyy joku prinsessa, josta veljekset intoutuvat kilpailemaan, on Ivan se joka aina selviytyy voittajana. Miten ihmeessä? Siten, että Ivanilla käy aina hemmetin hyvä tuuri. Hän saa taikahevosen tai kalastaa kuningasahveneen, joka toteuttaa kaikki Ivanin toiveet. Eikä mammonan tavoittelussa tarvitse missään vaiheessa tehdä mitään. Riittää kun kääntää kylkeä lämpöisen uunin päällä, niin vot, kohta taas lykästää! Varmasti lykästää!

Mutta kirjallisuudesta kirjallisuuteen! Venäläisen kirjallisuuden luojana pidetty Aleksandr Pushkin tähyilee pulujen kanssa taivaalle huoleton ilme kasvoillaan. Edessä siintää ja näköalan peittää Venäläisen taiteen museo. Klassista arkkitehtuuria edustava rakennus, joka kaikessa mahtavuudessaan ja keltaisuudessaan avautuu turistien silmien eteen. Huvittavaa vain on se, ettei sisäänkäynti museoon ole etualan massiivista ovista, vaan aivan museon oikeassa laidassa olevasta pienestä raosta, josta mennään sisään kuin varkain. Sinne täytyykin nyt kiiruhtaa, jotta ehtii ennen koululaisryhmää!

Oven toisella puolella käy kuitenkin ilmi, että laitoin juoksujalaksi aivan turhaa: korpus Benua eli osasto, jossa minua kiinnostava näyttele sijaitsee, ei olekaan heti tämän sisäänkäynnin yhteydessä, vaan toisella puolella koko kompleksia. Kiitän virkailijaa, palaan ulkomaailmaan, löydän pienen kävelyn jälkeen sen toisen sisäänkäynnin ja

PIIP PIIP!

Metallinpaljastin päästää yllättäen äänen, kun saavun museon sisälle. Vieressäni istuu poliisiasuinen vartija. Piip piip. Vartija vähät näyttää välittävän teknologisen laitteen vihjailuista, jonka mukaan saatan kantaa esim. asetta laukussani. Toisaalta – mitä ihmettä minä tekisin aseella taidemuseossa? Ampuisin tauluja? Tai patsaat täyteen reikiä? Mutta laiskasti tuolillaan istuva vartija ei välitä. Eikä minulla laukussa taida mitään metallista ollakaan… kengissä ja vyönsoljessa sen sijaan kyllä. Olkoot. Esittelen lippukassalla ulkomaalaista opiskelijakorttiani ja saan puolihintaisen lipun. Muistan vielä kun muutama vuosi sitten ulkomaalaisten kansalaisten lippujen hinnat saattoivat olla jopa viisinkertaisia! Kyllä, kyllä! Siinä missä paikallinen pääsi muutamalla eurolla, turisti joutui maksamaan ainakin kympin. Nykyään kaikille on sama hinta – siis lukuun ottamatta opiskelijoita, eläkeläisiä yms. Tämä on ihana helpotus. Aina aikaisemmin, opiskelijan budjetilla, yritin tyrkyttää kassoille valmiiksi vain muutaman ruplasen ja toivoa samalla, että näyttäisin ja vaikuttaisin niin paljon Venäjän kansalaiselta, että pääsisin edullisesti. Joskus tämä toimi, joskus ei.

Muistan kun äiti tai hänen serkkunsa vei meitä johonkin museoon, taidenäyttelyyn tai vastaavaan, ja yritti siinä lippukassalla hommata meille kaikille venäläiset liput. ”Nyt olette sitten hiljaa kaikki! Jos yksikin sanoo (epävenäläisen) sanan, paljastumme kaikki!” Näin meitä, siis minua ja siskoani, varoiteltiin. Lippukassa saattaa kyllä vielä myydä ”venäläisten lipun”, mutta auta armias jos museon lippuvartijoina toimivat mummot huomaavat (tai kuulevat) jotain epävenäläistä! Se on heti viisinkertaiset lippujenhinnat koko köörille! Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Me pysyimme aina vaiti. Lapsuudesta asti sitä on kouliintunutkin jo varsinaiseksi vaitiolon mestariksi.

Lippujen jälkeen vien tavarat narikkaan. Harmaantunut mummo ottaa takkini ja antaa vaihdoksi muovisen läpyskän, jossa on jokin numerosarja sekä teksti, joka osoittaa oikean narikan. Asia kun on niin, että myös siellä museon toisessa päässä, johon aluksi pyrin, on olemassa oma narikkansa. Auta armias, jos menevät narikat sekaisin! Minulle kävi kerran niin. Olin tullut täältä puolelta sisään ja yritin toiselta puolelta ulos. Ei onnistunut. Ongelmana vain oli, että miten ihmeessä löytäisin takaisin? Kiersin tuttujen taulujen avustamana salista toiseen, mutta aina vain, kierroksen jälkeen, palasin taas väärälle uloskäynnille. Eikä! Miten ihmeessä pääsen sinne toiselle puolelle?! Tässä kannattaakin olla tarkka. Vain yksi tietty sali yhdistää varsinaisen Venäläisen taiteen museon ja tämän, Benua-nimisen, puolen. Jos sen ohi kävelee liian nopeasti, ajautuu helposti harhailemaan yhä uudestaan ja uudestaan kuin jossain sokkeloisessa labyrintissa. Minä inhoan labyrinttejä. Ja peilitaloja.

Muistan kun joskus pienenä olimme Espanjassa ja ajauduin huvipuistossa sellaiseen peilitaloon. Ensin oli tietysti hupaisaa törmäillä peileihin. Mutta jossain välissä alkoi kurkkua kuristaa. Ei hitto. Ei täältä pääse pois. Ei pääse pois! EI PÄÄSE POIS! Ryntäsin juoksuun, törmäillen yhä vain enemmän peileihin, ja aina kohdattuaan oman kuvajaiseni, taoin sitä maanisesti nyrkeilläni. En ihan ehtinyt huutaa apua, kun sattumalta löysin tuosta kirotusta huvilaitteesta ulos. Enkä sen jälkeen ole pitänyt moisista. En, en. Siksi sopii olla tarkkana myös tässä museossa.

Paitsi ettei minun tällä kertaa tarvinnut olla kovin tarkkana. Päätin taas säästellä jalkojani, joten valitsin vain ne näyttelyt, joihin olin tullut. Molemmat näyttelyt sijaitsivat kokonaan Benuan puolella. En vaivautunut edes korpuksen yläkertaan, jossa on esillä venäläistä avantgardistista 1900-luvun taidetta. Malevitšin Musta neliö, erilaiset kubistiset Anna Ahmatovan muotokuvat, ynnä muut – tiedättehän. En aio kuvailla kaikkea näkemääni, mutta noissa kahdessa eri näyttelyssä, joita yhdisti sama ajallisuus – siis 1900-luvun jälkipuolisko – oli myös eräs toinen yhdistävä piirre: nimittäin uskonnollisuus, tai tarkemmin sanottuna, ortodoksisuus.

Kerron miksi kiinnitin huomiota siihen. Molemmat näyttelyt kertoivat siis neuvostoliittolaisesta taiteesta, joka tosin ajallisesti kiri aina 2000-luvulle asti. Toinen näyttelyistä keskittyi yhden artistin ympärille, toinen taas perestroikan (n. 1985 jälkeen) aikaiselle ja sen jälkeiselle ajalle. Molempien tietynlaisena omana teema oli tulkintani mukaan muutos – siis muutos siihen, mitä oli tehty vielä ennen perestroikaa ja sen jälkeen. Muutos, joka siis oli poliittinen, vaikutti myös sananvapauteen (puhutaan glasnostista) – yksinkertaisesti sanottuna, taiteen tekemisestä tuli helpompaa, kun sensuurin hihnaa löysättiin. Tällainen muutos sai tietysti aikaan sen, että esim. erilaiset koomiset tulkinnat perinteisestä neuvostoliittolaisesta taiteesta nousivat esille (parodia), ja tähän muutokseen kuului myös jonkinlainen yhteiskunnallinen kritiikki Neuvostoliiton erilaisiin kipukohtiin. Mutta tällaiseen muutokseen, uusiin tuuliin, kuului näyttelyissä myös – niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin – tietynlainen paluu uskonnollisiin aiheisiin. Neuvostoliitto oli ollut ateistinen valtio, joten kun sensuuria vähennettiin, seurauksena oli uskonnollisten aiheiden nousu. Uusi muoto kytkeytyi yhtäkkiä vanhaan perinteeseen.

Uskonnollisuudesta slaavilaisille sieluille pitäisi kirjoittaa enemmän ja asiantuntevammin, mutta päädyn toteamaan, että tämä uusi-vanha uskonnollisuus on nousemassa venäläisyyden ytimiin yhä vain rajummin. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös Venäjän tapauksessa politiikan ja ortodoksisuuden sekoittumista keskenään – tunnettua onkin, että Moskovan ja koko Venäjän patriarkan, Kirill-nimisen uskonnollisen johtajan, ”työtilat” on viime vuosina siirretty Kremlin muurien sisäpuolelle. Sieltä käsin hän sitten nöyränä maamiehenä saarnaa televisiossa Putinin lahjoittamien luksusrannekellojensa kanssa Venäjän kansalaisille juuri ennen vaaleja, että muistakaa äänestää Oikeaa Puoluetta, jonka johdossa on Meidän Oikea Johtajamme. En minä moiti Putinia, koska hän ymmärtää mistä naruista kansaa pitää vetää, vaan totean, että tämä ortodoksisuuden, slaavilaisen identiteetin ja valtiovallan kytkeytyminen toisiinsa tekee niille ihmisille kipeää, jotka eivät voi hyväksyä tuota pyhää kolminaisuutta.

Toinen, hieman erilainen, näkökulma tähän uskonnollisuuteen on perinteen ja uutuuden outo hybridi, josta tulee mieleen Moskovassa sijaitseva tapaus nimeltä Kristus Vapahtajan katedraali, joka neuvostoaikoina (vuonna 1931) räjäytettiin taivaan tuuliin. Tilalle piti tulla ”Neuvostojen palatsi”, jonka päälle oli tarkoitus rakentaa maailman suurin – 100 metrinen - Lenin-patsas. Venäläiseen tapaan kävi kuitenkin aivan toisin. Toisen Maailmansodan aikana resurssien puute sai neuvostoihmiset järkiinsä ja palatsia varten kaivettuun kuoppaan perustettiin 60-luvulla maauimala. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen oli maauimalan vuoro räjähtää taivaan tuuliin ja paikalla ollut kirkko rakennettiin ennalleen. Vähän liiankin hyvin ”ennalleen”, nimittäin kirkkoon lisättiin muutamia juttuja, joita ei ollut alkuperäisissä piirustuksissa. Siis sekoitus uutta ja vanhaa. Mutta onko tuo vuonna 2000 käyttöön vihitty katedraali nyt ”uusi” vai ”vanha”? Se näyttää vanhalta ja perinteikkäältä, vaikka tosiasiassa se onkin kiiltävän upouusi…

Mutta riittää jo sanojen pyörittely! Näyttelyn jälkeen haen kamppeeni ja lähden käymään Singerin (kyllä, se ompelukoneiden valmistajan) entisen rakennuksen toisen kerroksen kahvilassa. Rakennuksen valmistuessaan vuonna 1904 se oli paikallisille asukkaille fiasko ja huono vitsi – jugend-arkkitehtuuria Pietarin keskeisimmällä paikalla, uusklassismi-bysanttilaista tyylisuuntaa edustavan Kazanin Jumalanäidin katedraalia vastapäätä! Ei voi olla! Mutta kuten Eiffelin tornikin Pariisissa, myös tähän lasipallo-hökötykseen on totuttu ja nykyään se on irrottamaton osa katukuvaa – ja samalla suurin oma henkilökohtainen suosikkini. Ompelukoneita täällä ei tosin ole myyty melkein sataan vuoteen, sillä rakennuksesta tuli vuonna 1919 kirjamyymälä ja nykyään se tunnetaankin ”Kirjatalona”.

Äidin serkku, arkeologi ja sangen epämiellyttävä sukulaiseni nimeltä Sasha, kertoi miten muutama vuosi sitten (2000-luvun alussa) Kirjatalon restauroinnin yhteydessä löydettiin jokin vanha maalaus, joka kuvasi tuota jugend-rakennusta sen loistonsa päivinä. Restaurointi-urakoitsijat pyrkivät palauttamaan ennalleen tuon rakennuksen loiston, mutta nyt oli ongelma: alkuperäiset piirustukset ja maalattu kuva eivät vastanneet toisiaan. Kumpi oli oikeassa? Arkeologit pistettiin töihin. Lopulta ryhmä tuli siihen tulokseen, että taiteilija, joka oli maalannut kuvan rakennuksesta, oli ottanut taiteellista vapautta realistiseen ilmaisuunsa ja lisännyt Singerin talolle kaikenlaisia koristavia kiekuroita! Näin se menee – jos ei tykkää jostain, niin siitä vaan photoshoppailemaan tai palkkaamaan taiteilijaa, joka lisää sopivia kiekuroita sinne-tänne koristeeksi. Rakennus restauroitiin nykyiseen loistoonsa ilman taiteilijan näkemystä.

Tässä on kuva toisesta taiteilijasta, joka kuikuilee Kirjatalon parvekkeelta Pietarin katukuvaa. Häntä ei välttämättä heti osaa tunnistaa, mutta profiilikuvan taakse piiloutuu suomalaisillekin absurdia-kirjallisuuden harrastajille tuttu Daniil Harms (1905-1942). Myös hänen historia kytkeytyy tähän rakennukseen. Neuvostoaikoina rakennuksessa toimi aikoinaan kustantamoja, joiden joukossa oli myös yksi lastenkirjallisuuteen keskittynyt osasto. Muun muassa siellä, siis täällä, Harms työskenteli lastenkirjallisuuden parissa 1920- ja 1930-luvuilla. Eikä Sherlock Holmes –cosplayaamista harrastanut kirjailija osannut edes arvata, että tulisi jo heti seuraavan vuosikymmenen alussa kuolemaan Leningradin piirityksessä nälkään.

Kahvin ja (liian tyyriin) lounaan jälkeen päätin olla lähtemättä Kirjatalosta tyhjin käsin, vaikka toisaalta tiesin kyllä että jos haluaa hankkia kirjoja, ei kannata aloittaa kalliimmasta päästä – siis täältä. Mutta kai sitä voi hieman katsella vain, mitä kaikkea kirjahyllyistä löytyy… ja niin, noin vartin kuluttua, olin jo ostanut kirjan. ”Epävirallisen Pietarin matkaopas!” Hmmh. Huono käännös. ”Koe epävirallinen Pietari!” Ehkä parempi? Ei, ei… ”Erilainen matkaopas Pietariin!” Kierrän kehään! No mutta kuitenkin – idea tuli jo ilmi. Siis matkaopas Pietariin, joka lupasi näyttää kaiken sen epävirallisen, mitä muista matkaoppaista puuttui. Kyllä se sitä tarjosikin osaltaan - siis osoitteita Pietarin erikoisiin sisäpihoihin, tarinoita ja myyttejä, underground-klubien mainoksia – mutta enemmän minä kiinnostuin teoksen arvomaailmasta, joka tuntui olevan ristiriidassa sen kirjoittajan ”punk-sanoman” kanssa. Räväkkä matkaopas vaikutti tarjoavan kaiken ”epävirallisen” lisäksi myös rivien välistä sitä perinteistä ”virallisuutta”. Tämä esiintyi kahdessa muodossa: avioliitto-instituuttina ja uskonnollisuutena. Teoksessa vilisi sekä enkeleitä, että perinteisiä pietarilaisiin matkaoppaisiin kuuluvia hää-rituaaleja. Eikä siinä vielä kaikki – matkaoppaassa tekijä mainostaa myös itse Kirjataloa ja sanoo, että hän ostaa kirjansa mieluiten sieltä! Markkinapunkkari! Minusta koko yhdistelmä tuntui jotenkin oudolta. Onko olemassa punkkareita, jotka uskovat enkeleiden lisäksi markkinatalouteen ja satuhäihin? Näköjään on! Venäjällä kaikki on mahdollista!

Kirjatalon lasisten etuovien edessä tajuan yhtäkkiä, että olen jo aivan poikki. Mutta en ole tänään käynyt vielä ”missään”! On vielä niin paljon nähtävää! … Nyt on kaksi vaihtoehtoa. Joko lähden etsimään lisää kulttuuria ja särjen itseni tai vaihtoehtoisesti pysähdyn hetkeksi. Päätin pysähtyä, joten palasin Maratan asunnolle. Pelastaakseen jalat ja selän, kävin taas kuumassa kylvyssä, ja jotta olisin osannut olla vielä hetken paikallaan, päätin lukea lehtiä, selata televisiota ja kirjoittaa muistiinpanoja. Kohta olisin taas menossa! Eikä mennytkään kuin muutama tunti, kun olin jo valmis kohtaamaan jotain iltaohjelmaa…

Iltaohjelmaksi valikoitui visiitti loft-projektiin nimeltä Etaži (”Kerrokset”). Se on viisikerroksiseen, entiseen leipätehtaaseen rakennettu taidekeskus. Kuulostaa joltain hipsteri-jutulta ja juuri sitähän se onkin: kaupunkikulttuuriin kuuluva muoti-ilmiö. Taiteen lisäksi Etaži tarjoaa myös taidemyymälän, hotellin, kahvilan ja… niin, ja mitä vielä? Siitä minä juuri aioin ottaa selvää, kun lähdin käymään Ligovskin varrella olevaan keskukseen. Täytyy muistaa että Venäjällä kaikki muuttuu jatkuvasti ja vaikka kuinka usein käy tutuissa paikoissa, aina ne ehtivät muuttuvaan.

Etažin Wikipedia-sivustolla mainostetaan sitä, miten se on Pietarin ”ensimmäinen” vastaavanlainen taidekeskus loft-projekti” (loft siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, kun joku entinen tehdasrakennus yms. otetaan uuteen, usein kulttuurin käyttöön), mutta ei se mielestäni aivan ensimmäinen kyllä ole.  Samalta Ligovskin tien varrelta, sen alkupäästä, löytyy myös legendaarinen Pushkinskaja 10 –taidekeskus. Myös se on rakennettu useampaan (ainakin kahteen) monikerroksiseen rakennukseen, ja myös se sisältää näyttelytiloja, kaksi baaria, kahvilan, levykaupan yms. Sen mitä Etaži mainostaa tehneensä ”ensin”, on Pushkinskaja 10 tehnyt jo lähes parikymmentä vuotta aiemmin. Suurempi ero tuleekin ehkä tässä ”loft”-käsitteessä: Etaži on eurooppalaiseen tyyliin valtaisan avara ja tilava, siinä missä sen kilpailija tyytyy ahtaisiin tiloihin. Yksinkertaisesti sanottuna: Etažin pinta nyt vain näyttää paremmalta ja pinta, jos jokin, tuntuu nykyään olevan kovempi sana kuin perinne. Siinä missä punkkarit käyvät vain Pushkinskajalla, erityisesti sen baarissa (jota suomalaiset kutsuvat joko ”Fiskaksi” tai ”Kalatehtaaksi”), on se kaupungin muotitietoisille hivenen ahtaamman puoleinen kokemus. Itse suosin molempia omalla tavallaan, mutta nyt olin matkalla niihin kerroksiin, joita myös kutsutaan ”Kerroksiksi”.

Uutuudesta huolimatta ”Kerroksissa” on kuitenkin jotain tyypillisen venäläistä: nimittäin sitä ei ole aivan helppoa löytää. Oikeastaan kyse ei ole löytämisestä, sillä kun pääsee oikeaan osoitteeseen, on edessä iso suljettu portti – ja ”Kerrokset” portin takana. Tämän portin läpi ei kuitenkaan pääse. Vieressä on kyllä ovi, mutta heti oven takana on kulkuportti, jonka lasikopperon takana vartija vahtii ihmisten tulemista ja menemistä. Yksinkertainen Ali Baban luolan sisälle pääsemisen salaisuus onkin siinä, että tälle lasikopperon vartijalle täytyy sanoa taikasana – ei ”seesam aukene”, vaan ”etaži”. Mistä turisti, joka haluaa löytää tämän muotilehtien suositteleman taidekeskuksen, voi tietää tällaista etukäteen? Ei mistään! Tervetuloa Venäjälle!

Mutta kuten ehdi jo varoittaa, on tämä maa ainaisessa muutosten kourissa ja: yllätys kyllä, mutta nyt tuo iso, ajoneuvoille tarkoitettu portti on auki. Vältyin salasanoilta, siis. Kävin täällä ensimmäistä kertaa vuonna 2009 (Etaži oli avautunut vain pari vuotta aiemmin), joten muutokset ovat tuttuja. Ensimmäisenä asiana ylimmän kerroksen viinibaari lähti menemään. Nykyään se on taidenäyttelytilana. Toisekseen neljänteen kerrokseen avautui ravintola-kahvila. Kolmannekseen kerrosta alemmaksi perustettiin hotelli. Neljänneksi… no, onhan näitä muutoksia ollut. Niiden tahti vain jaksaa aina hämmästyttää minua. Täällä, jos jossain, ei Oblomoveja näy! Venäläisnuorten yritteliäisyys jaksaa aina hämmentää. Uusi sukupolvi on totta vie kasvamassa. Siinä missä osa tästä sukupovesta huutaa ortodoksinen risti kaulassaan ”Venäjää” käyden toveriensa kanssa yhdessä teloittamaan kirgiisialaisia siirtotyöläisiä, tekee osa jotain rakentavampaan. Olkoonkin kyse pinnasta, niin silti. Positiivista ihmetystä se jaksaa kuitenkin minussa herättää. Palaan tähän ihmetykseen vielä uudelleen seuraavassa päivityksessä, kun kerron toisen, Tkatši-nimisen loft-projektin avajaisista.

Mutta nyt ollaan vielä ”Kerroksien” etupihalla! Ensimmäisenä minua ihmetyttääkin se, miten alakerran krääsäkauppa on ehtinyt vaihtaa muutamassa kuukaudessa paikkaansa. Ensin sen tulo, heti tuohon etuoven viereen, aiheutti ihmetystä. Nyt aiheutti ihmetystä se, että kauppa oli lyhyessä ajassa siirtynyt jo toiselle puolelle ovea! Etažin sisäpuolella on ahdas porraskäytävä. Ihmisiä – eikun siis nuoria! - tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Monilla näyttää olevan digitaaliset järjestelmäkamerat olalla. Nuoret pukeutuvat jo toisella tavalla, kuin heitä edeltänyt sukupolvi: raskaat turkit on vaihdettu aivan samanlaisiin vaatteisiin, kuin Helsingissä näkee vastaavan ikäisten pukevan päälleen. Moni Pietarin nuorista onkin, itse asiassa, käynyt Suomessa useaan kertaan. Äitini serkun mies, Oleg, sanoikin joskus osuvasti: ”Suomi on meille yhtä kaukainen kuin Amerikka teille!” Vaikka Oleg pyrki tällä selittämään sitä, miksi he niin harvoin käyvät meillä kylässä, on siinä myös toinen sanoma: Suomi ja suomalaisuus ovat pietarilaisille äärimmäisen positiivisia termejä, kuin jonkinlaisia ”superadjektiiveja”. Metro mainostaa Valion jogurtteja, ruokakaupat myyvät ”Tavaraa Suomesta” (osa todellakin myy, osa ei), Stockmann on laatutietoisille kaupunkilaisille todella kova sana ja kaiken lisäksi onpa tähän kaupunkiin myös avattu kaurismäkeläistä rekvisiittaa hyväksikäyttäen ”Helsinki Bar”-niminen juottola! Suomi on täällä yksinkertaisesti in. Hyvässä ja pahassa.

Kapuan ”Kerrosten” toiseen kerrokseen ja minut yllättää taas uusi liikeyritys. Polkupyörävuokraamo! Polkupyörä ja Pietari tuntuvat samoista etukirjaimista huolimatta aivan mahdottomalta yhdistelmältä, mutta pyöräily onkin täällä muotitietoisten uusin villitys. Ajetaan pyörällä keskustassa! Olen Venäjä-vuosieni ajan nähnyt täällä vain kerran aikaisemmin poljettavan kaksipyöräisen toiminnassa. Esimerkkinä pietarilaisen pyöräilyn harvinaisuudesta toimii Pietarissa asuvan Olegin jo aikuinen tytär, joka ei omien sanojensa mukaan ole koskaan edes istunut pyörän selässä! Pyörätaidoton! Onko sellaisia oikeasti olemassa? Kyllä, kyllä on. Mutta ei enää. Nyt arvot menevät uusiksi: auton ja metron sijasta muotilehtien selaaja valitseekin aivan uudenkarhean menopelin. Mutta eihän täällä edes ole mitään pyöräilyteitä! … Minä en ymmärrä, en. Suosin itse kyllä pyöräilyä, mutta en vain ymmärrä miten se onnistuu tämän kaupungin tappavissa ruuhkissa.

Neljännessä kerroksessa pysähdyn syömään. Täpötäydessä ruokasalissa istahdan jo muiden varaaman pöydän kulmalle ja tilaan menusta jotain nälkää hillitsevää. Seuraa klassinen tietovisakysymys: mikä näistä seuraavista on alkujaan venäläinen ruokalaji: a) pelmeenit b) borssi c) kaalikeitto? Tekeekö mieli käyttää kaikkia kolmea kirjainta? Oikea vastaus on c. Pelmeenit ovat Kiinasta kotoisin ja Uralin tälle puolelle ne ovat päätyneet siperialaisten käsissä. Punajuurikeiton kotimaa sen sijaan on Ukraina. Venäläinen keittiö onkin oikeastaan sekoitus eri slaavikulttuurien ruokaa. Siinä mielessä Venäjä on Amerikan kaltainen kulttuurien sulatusuuni. Paitsi että nyt kun nationalismi ja ns. isovenäläisyys nostaa päätään, täytyy yhtäkkiä määritellä keinotekoisia rajoja, että tuo on venäläistä ja tuo ei. Mutta edes suurin osa venäläisistä ruoista ei ole ”venäläisiä!” … Se on tämä klassinen, myös Suomessa tunnettu huono vitsi, että ensin ”maahanmuuttajakriitikot” käyvät pahoinpitelemässä muualta tulleita ja sitten tämän jälkeen mennään kebabille tai kiinalaiseen ruokalaan syömään ”kotimaista” ruokaa. Mutta onneksi ruoka voi myös yhdistää. Siitä huolimatta, että Venäjällä on ollut todella kireät (poliittiset) välit Georgian kanssa, pitävät venäläiset kuitenkin juuri georgialaista ruokaa erityisen herkullisena. Sitä he eivät sentään sano ”venäläiseksi”.

”Niin, tilaatko sinä jotain?” Anteeksi? Ainiin! Aivan, aivan. Hetki vain! Silmäilen listaa uudelleen ja tartun lopulta georgialaisen ruoan tarjontaan. Tilaan annoksen manteja eli taikinaan pakattuja lihanyyttejä. Tarjoilija vie ruokalistan. Nyt on taas hetki aikaa kirjoittaa.

Aikaa kirjoittaa venäläisestä liharuokailusta. Sitä minä oikeastaan pohdin jo eilen illalla, kun suunnistin isoäitini luokse syömään. Esitettävä kysymys on tämä: jääkö venäläisestä ruokakulttuurista jotain oleellisesti paitsi, jos kieltäytyy eläinten syömisestä? Jos joku olisi kysynyt sitä mieltä muutama vuosi sitten, olisin vastannut yksiselitteisen ponnekkaasti: kyllä jää ja paljon jääkin paitsi! Mutta nyt jään miettimään. Kyse on ensinäkin perinteistä. Perinteiseen venäläiseen, kuten myös suomalaiseen, keittiöön kuuluu liha ja kala. Jääkö kasvissyöjälle siis vain salaattia mutusteltavaksi? Ei välttämättä. Ainahan voi tehdä kasvisvariaatioita perinteisistä ruoista. Ai ettäkö vääräoppista? Riippuu siitä, mihin arvoihin sitä jää kiinni. Nimittäin ainahan, katsoessamme menneeseen, poimimme sieltä vain joitain tiettyjä arvoja – eikös? En poimi isoäitini, joka siis valmistaa perinteisen venäläisen ruoan, menneestä ajattelumaailman arvoista sosiaalista yhteisomistajuutta tai täysin heteroseksuaalista maailmankuvaa. Päinvastoin: minä olen tämän ajan kasvatti ja meillä on, kuten sukupolvilla aina, uudet arvot. Saman voi koskea ulottamaan myös perinneruokaa. ”Et ole perinteinen venäläinen, jos et syö lihaa!” Ai en? Etpä sinäkään ole perinteinen suomalainen, kun et käy kaikessa juroisuudessa kirveellä naapuria tappamaan. Ruokakeskustelusta joku onkin sanonut, että siinä missä 70-luvulla taisteltiin vasemmistolaisuuden tai oikeistolaisuuden riveissä, niin nyt taistellaan lihansyönnin, kasvisruoan, vegaaniruoan tai karppauksen nimissä. Ruoasta on tullut keino erottautua, mutta jos pitää mielen avoimena, voi se myös meidät yhdistää. Minä syön mielelläni liharuokia, mutta syön mielelläni myös kasvisruokia. Teen myös perinteisistä venäläisistä liharuoista mielelläni kasvisversioita, jotta kaikki tuttavani voisivat kokoontua saman pöydän äärelle.

Etažin ravintolassa kukaan ei taputa tämän hienon puheen jälkeen, vaan tarjoilija tulee ja mätkäyttää lihamantit pöytään. Ruokailen ja jatkan kirjoittamista rasvaisin sormin.

Ruoan jälkeen käyn vielä ”Kerroksien” muissakin kerroksissa eli kahdessa taidenäyttelyssä ja taidekirjakaupassa. Ylimmän kerroksen valokuvanäyttely tarjoaa venäläisiä 1990-luvun ”ikoneita”, jonka sisäänpääsystä maksan viitisen euroa. Laajasta valokuvanäyttelystä en kuitenkaan tunnista kuin muutamia tuttuja, venäläisille tärkeitä kasvoja. Tuossa on Boris Jeltsin, tuossa Viktor Tsoi, sitten on tuo tuttu naama, jonka nimeä en kuitenkaan muista… ja tuo… En tiedä miksi minä aina yritän käydä näyttelyissä, kun en kuitenkaan osaa oikein kiertää niitä. Yleensä vain juoksen kuvien ohitse, toivoen, että jokin ehtisi muutamassa sekunnissa kolauttaa mieltäni. Yleensä näin ei pääse käymään. Tuli tästä juoksemisesta lävitse, että eikös taide toisaalta ole nykyään juuripa hyvinkin nopeaa ja hetkistä? Ajatellaan nyt vaikka televisiomainoksia! (kyllä ne voivat olla taidetta!) Kuvalla on vain muutama sekunti aikaa kiinnittää huomiomme. Tai ehkä mainokset ovat tehneet minusta tällaisen? Katselenko taidekuvia kuin mainoksia? Ja taidekuvia kuin mainoksia? Tätä minä juuri tarkoitan! Pitäisi keskittyä valokuviin, kun alan taas selittää jotain aiheeseen liittymätöntä! Hnng!

Täynnä ruokaa ja pikakulttuuria poistun Etažin taidekeskuksesta illan kääntyessä yhä enemmän yöksi. Laskeutuessani alas kapean ahtaita portaita huomaan, että jokaisessa kerroksessa on mainos. Kirpputori! Sunnuntaina! Uskomatonta! Täytyy mennä! En ole koskaan päässyt kokemaan perinteistä kirpputoria Venäjällä. Huomenna olen kyllä menossa Udelnajalle, joka on venäläisten oma versio kirpputorista – siitä myöhemmin – mutta tämä mainos lupasi jotain sellaista, mikä on Suomessakin tuttua. Kirpputorin ajatus ei ole kovin perinteinen Venäjällä, joka on joutunut 90-luvulla kokemaan ryöstökapitalismin ja markkinatalouden kirouksen. Kaikki haluavat uutta. Vanhoja lumppuja ja huonekaluja ei oikein arvosteta. Venäjällä on kyllä ”second-handin”-konsepti olemassa, mutta se tarkoittaa sitä että joku käy trokaamassa Saksasta kauluspaitoja ja myy niitä sitten omassa puodissaan kaksinkertaiseen hintaan. Olegin tytär, josta oli puhe jo aikaisemmin, sanoi kerran osuvasti edellä mainitusta kirpputori-mentaliteetista: ”Neuvostoaikoina kaupasta sai vain yhtä tuotetta (kaappia, mattoa, huonekalua). Meillä oli kaikilla samat tuotteet. Miksi me, nyt vuosia myöhemmin, haluaisimme takaisin nuo samat roinat?” Hän ei myöskään pystynyt ymmärtämään miksi minä olin noista samoista rojuista niin kovin kiinnostunut. ”Herranjestas! Käy kaupassa! Sieltä saa uutta tavaraa! Voin näyttää sinulle pari uutta markettia, jotka myy uusinta uutta!” Yritä siinä sitten selittää, että ei vain kiinnosta. Nada. Tahdon vanhaa roinaa! Vanha roina – täältä tullaan!

Mutta vielä vanha roina sai odottaa vielä huomiseen. Palasin Maratalle juomaan vielä sitruunan ja hunajan kyllästämät mustat teet ja katselin ikkunasta, kun yö painui hiljalleen Pietarin taivaalle saaden pimeät varjot juoksemaan sen autojen täyttämiä kolkkoja kujia pitkin. Sängyssä tuijotin vielä pitkään peilikaappien hämärää heijastusta, kunnes jossain välissä lipusin tiedottamana toiseen maailmaan...

Olivetti Lettera 22

Pietari-sarjan lisäksi julkaisen täällä blogissa myös muita lyhyitä kertomuksiani. Tämä seuraava on kirjoitettu kirjoituskoneella.

 

Olivetti Lettera 22

Koskin sinuun ja aloitin kertomuksen: jokaisen kirjaimen halusin tuntea sormellani, mutta en tuntenut tilanteeseen sopivia sanoja. Kesken rakkauden vaadit minulta lauseita, joita minun piti huohottaa sinun mekaaniseen korvaasi. Kun hengähdin tai pidin taukoa, me lakkasimme ja jäljelle jäi typerä tuijottava paperi – juuri samanlainen, kuin viereisessä pinossa olevat muutkin vastaavat kesyttämättömät ketut lasten kertomuksesta.

Mutta tämä ei ollut lapsille, ei edes alakerran sellaisille. Tiesin naapurin aamuisesta virneestä, että hän kuuli kaiken ja seuraavana yönä hakkasin konettani yhä vain kiihkeämmin.

Häätöpaperien tullessa postiluukusta tunsin, että vihdoinkin olin elämässäni onnistunut edes jossakin asiassa.

Pietari-kertomus. Toinen päivä. Babulja.

Pietari-kertomuksen toinen osa, jossa kuljen Maratalta Vitebskin prospektille, tapaan isoäitini, muistelen otteita lapsuudestani ja saan nauhalle kertomuksia sodasta.

”Kolmannekseen, pakettiautossa ei pysty niin hyvin nukkumaan kuin bussissa. Ja jos ei yöllä saa nukuttua matkatessa, seuraava päivä menee zombina usvassa vaeltaen ja torkahdellen.”

Niinpä niin. Bussissa tein kuitenkin kaikkea muuta kuin nukkumista, joten kaikki univaje kasaantui ja sai minut valtaansa 25 minuutin kävelyn jälkeen jonka tein Italianskajalta (katu, johon bussi jäi) Maratalle (asunto, jossa asuin); rojahdin sänkyyn ja nukahdin kuin tukilla päähän lyöty tukkimies. Tajuntani eri kerroksissa ehdin nähdä sekavaa unta, jossa halusin kohdata pelot ja ihmisten kasvot. Olin jossain rakennuksessa tai tunnelissa, jossa vilisi ihmisiä vasemmalta oikealla ja oikealta vasemmalle. En jäänyt paikalleni seisomaan, vaan lähdin juoksuun – enkä paennut, vaan juoksin ääniä ja naamoja kohti. En kuitenkaan saanut ketään kiinni, vaan tunneli sen kuin vain jatkui ja jatkui…

Värivär.

Värivär.

Värivär.

…

Kuolleena elävänä nousin sängystä jo päiväksi muuttuneena aamuna ja huomasin, että kello näytti kolmea. En ollut herännyt puhelimen värinäherätykseen, tai oikeastaan puhelimen lukuisiin eri väriherätyksiin sen seitsemän tunnin nukkumisen ajan, jonka olin viettänyt sängyllä. Sänky ei halunnut, että olisin eronnut siitä tämän pehmeän, lämpöisen ja sekavan unen yön jälkeen, mutta nyt oli pakko nousta ja lähteä hortoilemaan kaupungille: olin nimittäin luvannut, että heti ensimmäisenä päivänä käyn isoäitini luona. Tiesin jo kokemuksesta, että jos en nyt lähtisi saman tien, en löytäisi tässä tapahtumien kaupungissa siihen aikaa enää uudelleen. Päätin etukäteen ilmoittaa tulostani, joten näppäilin oikean puhelinnumeron ja luurin toiseen päähän vastanneelle isoäitini miehelle ilmoitin saapuvani kello seitsemän aikoihin.

Ennen metrolle lähtöä kävin vielä lähimarketista ostamassa jotain evästä tuleviksi aamuiksi ja lehtikaupasta ostin uusimpien menolehtien numerot eli Time Outin sekä Afishan. Isossa kaupungissa tapahtuu jatkuvasti, eikä sovi jättää välistä mitään mielenkiintoista – varsinkin, kun on saapunut vain muutamaksi päiväksi! Jos haluaa tutustua kaupungin tulevien kahden viikon tapahtumiin, suosittelen oheisten lehtien ostamista – niistä löytyy tiedot uusista kaupoista, musiikkijutuista, teatterimenoista kuin esimerkiksi myös museoiden tarjonnat. Lehdistä bongasinkin pari uutta juttua – mm. antikahvilat sekä näyttely Venäläisen taiteen museossa – mutta palaan niihin myöhemmin. Nyt olin kuitenkin matkalla metelöivään, heiluvaan ja humisevaan, mutta kuitenkin aina säännöllisesti toimivaan ja luotettavaan Pietarin sinertävien metrovaunujen järjestelmään.

Pietarin metro ei ole yhtä monimutkainen kuin esimerkiksi Lontoon (11 linjaa) tai Moskovan (12 linjaa) vastaavat järjestelmät, sillä se kostuu vain viidestä sangen selkeästä linjasta. Soisen maaperän vuoksi pietarilaisena ominaispiirteenä on metroasemien rakennusteknisenä ratkaisuna niiden sijainti hyvin syvällä maan alle – paitsi keskustassa, myös sen ulkopuolellakin. Yksi osa koko metroilun prosessia onkin odottaa tuhottoman pitkissä eskalaattoreissa (liukuportaissa) sitä, että pääsee kaupungin tasalta aina ihan alas asti. Hieman pidempään kaupungissa asunut oppii kuitenkin ketterästi juoksemaan liukuportaita alas. Joskus näkee aika hurjiakin taidonnäytteitä, kun ihmiset kiiruhtavat vaarallisen näköisissä portaissa kohti matkansa päämäärää. Minä en kuitenkaan kiiruhtanut, vaan laskeuduin Vladimirin Jumalanäidin ikonin katedraalin mukaan nimetyltä asemalta (Vladimirskaja) metron uumeniin ja parin pysäkin sekä yhden vaihdon jälkeen pääsin siniselle linjalle, joka kuljetti minut puolessa tunnissa koko metrojärjestelmän eteläisimpään päätyyn nimeltä Kuptšino.

Isoäitini on asunut Kuptšinossa kymmenisen vuotta, joten tuo alue, joka sijaitsee noin 10 kilometriä etelään Pietarin ydinkeskustasta, on tullut tutuksi. Samainen kaupunginosa lienee myös jokin paikallisten pietarilaisten vitsi, jonkinlainen ”Kerava”, jossa kuulemma saa puukosta heti kylkeen jos menee kysymään tietä. Itselläni on vain hyviä kokemuksia, joten en voi yhtyä tuohon kuoroon. Sitä paitsi Neuvostoliiton kirkkain rockmuusikko, Viktor Tsoi, vietti lapsuutensa juuripa Kuptšinossa! Myös Venäjän nykyinen presid… eikun siis pääministeri, Dmitri Medvedev, on sieltä kotoisin. Kaupunginosalla on itse asiassa suomalaissukuiset juuret, nimittäin samalla paikalla on 1600-luvulla sijainnut Kupsilan kylä ja se tuli osaksi Pietar… eikun silloista Leningradia vasta 1930-luvulla, kun kaupunki alkoi laajentua. Nykyisen metroaseman kohdalla on aikoinaan sijainnut, ainakin Wikipedian tietojen mukaan, paikallisten talonpoikien rahoittama kivikirkko!

Kirkosta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kun marssin metroaseman luota Kuptšinon ostoskeskukseen ostamaan kukkia. Venäjällä on sanonta, ettei kylään mennä ”tyhjin käsin”. Tosin, kyllähän minulla oli jo yksi keraaminen lahja ja yksi suomalainen kahvipaketti (venäläiset eivät usko että Venäjällä myytävä suomalainen kahvi on oikeasti ”suomalaista kahvia”, vaan he mieluummin pyytävät sitä tuomaan Suomesta – ja niin, minutkin, on valjastettu tuomaan sitä ”oikeaa kahvia”) lahjaksi, mutta näiden lisäksi kukat kuuluvat aina vierailun etikettiin. Mummille vien aina samat kolme monivuotista asterikasvien sukuun kuuluvaa krysanteemia. Kolme siksi, että venäläiset uskovat parillisten kukkamäärien aiheuttavan epäonnea (myyjät eivät edes suostu myymään vain kahta kukkaa! Ihan totta!) ja krysanteemeja siksi, että mummin mielestä ne ovat ainoita kukkia, jotka ”eivät aiheuta allergiaa”. Kukkaostosten jälkeen sukelsin vielä uudelleen metron alikulkutunneliin päästäkseni tien toisella puolella olevalle Vitebskin prospektille.

Pysähdyin kuitenkin alikulkutunnelin puoliväliin, sillä siellä oli (kuten aina on) rivi ”baabushkoja” (isoäitejä) myymässä Venäjän todellista lähi- ja luomuruokaa eli itse tehtyjä hilloja, suolakurkkuja, valkosipulimarinaadeja ja hapatettuja kaaleja, itse kerättyjä marjoja ja kuivattuja sieniä, kaikenlaisia oman kasvimaan tuotoksia ja – kuten tällä kertaa – kiinalaista horoskooppia taikauskoisille venäläisille ja heidän tulevalle käärmeen vuodelleen. Horoskooppia nimenomaan yksikössä, sillä se oli erään isoäidin ainoa tuote. Teki mieli ostaa tuo aivan uskomattoman kitchahtava ja kohokuvioinen muovikalenteri, mutta järki pääsi juuri väärällä hetkellä kuiskuttelemaan korvaa, joten päätin jatkaa matkaa.

Vitebskin prospektilla sijaitsevaan määränpäähäni eli isoäitini kerrostalolle pääsee kyllä myös ”marsulla” (pakettiauto, joka kulkee satunnaisesti ilman aikatauluja jotain reittiä pitkin) ja linja-autolla, mutta en ole ikinä varma mikä niistä pysähtyy juuri oikealla paikalla ja koska gruusialaisen bolševikin (Grigori Ordžonikidze) mukaan nimetyn risteyksen nimi on niin helvetin vaikea lausua, valitsen aina mieluummin parikymmenminuuttisen kävelyn, kuin karttojen ja äänteiden selvittelyn. Pietaria, sitä paitsi, kuuluu nimenomaan kävellä ja tutkiskella jaloin. Vitebskin tien varrella majailevat kerrostalojen ikkunat paljastavat ohikulkijoille pieniä salaisuuksia venäläisestä arjesta; kulkua varjostavat ja haikeana esiin pistävät lehdettömät ja karun tummat poppelien rungot; muutaman neliön kokoiset vanerista kyhätyt kioskit myyvät ravintorikkaan eteläisen Venäjän monimuotoisia hedelmiä; jo vuosia rakenteilla olevien kerrostalojen kolhot tuhkan harmaat perustukset seisovat vaiti; valtavat teräksen päällä lepäävät sähkölinjat ratisevat ja keinuvat tuulen tahdissa; ja kaiken tuon keskellä, tai oikeastaan reunassa, kiehuu myös meluisa valtatie, joka kuljettaa kymmeniätuhansia autoja ja rekkoja läpi kaikkien vuorokauden hetkien lepäämättä hetkeäkään.

Kerrostalon ulko-oven luona mietin hetken asunnon numeroa. Se kun pitää syöttää ovikoodi-järjestelmään. Toisin kuin Suomessa, mitään listaa asukkaista ei näy missään – oikea numero täytyy vain tietää. Tästä tulikin mieleen tapauksen muutaman vuoden takaa, kun näppäilin koodin ”259”. Hetken hiljaisuuden jälkeen kävin ovipuhelimen kanssa seuraavan dialogin:

”Daa?”

Babuljaa! (babushka-sanan yksi loputtomista väännöksistä)

”Oi, pojanpoikani!”

…

”Kukas siellä oikein on?”

No minä tietysti! T!

”En minä tunne ketään T:tä.”

Taisin soittaa väärään asuntoon…

”Niin soititte. Hyvästi.”

Näppäilin tällä kertaa numerosarjan ”249” ja odotin vastausta. Kuului rasahdus, jota seurasi käheytyneen vanhan naisen kysyvä ääni: ”Daa?” Minä täällä, T! ”Tule sisälle!”, kuului venäläinen vastaus ja naisen äänen korvasi Duke Nukem 2D -tietokonepelisarjan äänitehosteita muistuttava ”blip-blip”, siis rytmikäs piippaus, joka ilmoitti että oven magneettilukko oli hetkeksi avautunut. Avasin oven ja astuin venäläiseen kerrostaloon.

Venäläiset ovat usein varuillaan ovipuhelimien ja tuntemattomien vieraiden kanssa – ja ihan syystäkin. Kerron kaksi opettavaista tarinaa, joissa toisessa seikkailen myös minä itse. Ensimmäisessä tarinassa mummi oli tutustunut johonkin naiseen kerrostalon pihalla, joka halusi välttämättä soittaa kotipuhelimella. Mikäs siinä! Tule vain! Ja niin nainen päästettiin ensin kerrostaloon ja sitten myös asuntoon. ”Tuossa on puhelin”, sanoi mummi sisälle päästyään ja osoitti keittiön pöydän luona olevaa mekaanista aparaattia. ”Kiitos, kiitos!”, vastasi nainen ja meni puhelimen luokse jotain näppäilemään. Sillä aikaa kun mummi vaihtoi vaatteita viereisessä huoneessa, nainen oli laskenut puhelimen ja mennyt olohuoneeseen näpräämään pöytälaatikoita. Hän ei vain huomannut, että mummin aviomies tuijotti tätä oven kulmasta, ja sitten kun tämä kuitenkin huomasi, nainen säikähti ja pyysi vielä kerran käyttää puhelinta. Tällä kertaa puhelimen luokse olivat kiltisti kerääntyneet kaikki kolme asunnossa majailevaa henkilöä. Nainen paineli taas numeroita ja soitti tällä kertaa lyhyen puhelun. ”En onnistunut” oli hänen ainoa viestinsä luurin toiseen päähän.  Tämän jälkeen hän pyysi päästä pois asunnosta, joka hänelle myös sallittiin.

Toinen tarina, jossa ketään ei päästetty asunnolle asti, on joka tapauksessa karmea huijausyritys. Jokunen vuosi sitten isoäitini sai puhelun, jossa hätääntynyt miesääni väitti että minä, T, olin juuri aiheuttanut liikenneonnettomuuden Venäjällä ja että nyt tarvittiin rahaa. ”Ainoa keino selvittää tämä tilanne on äkkiä saada rahaa kasaan! Tässä täytyy lahjoa muutamaa virkamiestä!” Vakuuttava miesääni tiesi kertoa aivan oikein minun nimeni, sen missä minä asuin ja muistaakseni jopa sen, missä opiskelin. ”Voi kamalaa!”, osasi mummi vastata ja huolestua, mutta päätti kuitenkin kysyi vielä ”niin.., siis puhutaanko tässä siitä T:stä, jolla on veljiä?” ”Kyllä, kyllä! Juuri tämä T! Veljet on ja kaikki!” ”No - siinä tapauksessa olette soittaneet väärään numeroon. Ei hänellä ole veljiä.” ”Mutmutmut!” Klik. Minä itse soitin myöhemmin samana iltana mummille Suomesta ja varmistin, että en, en ole ollut Venäjällä, en ole aiheuttanut liikenneonnettomuutta ja ihan oikein, ei minulla ollut vieläkään veljeä. Mutta mistä he olivat saaneet tietonsa käsiin? Internetistä arvatenkin, mutta se ei selittänyt sitä, mistä he sitten olivat osanneet soittaa oikeaan (isoäidin) numeroon? Sitä ei ainakaan lue missään! Tässä välissä vain täytyy kohauttaa olkapäitään – ehkä joku on kuunnellut taksiliikennettä, kuten isäni myöhemmin arvaili, ehkä jotain muuta. Mutta tällaista tapahtuu Venäjällä. Niin, ja mikä näiden tarinoiden opetus siis oli? Ei mikään!

Vielä ennen kuin päästään kerrostalon eteisestä yhtään pidemmälle, kerron myös yhden keventävän tarinan. Isoäidin muutettua nykyiseen asuntoonsa, kävimme asentamassa hänelle suomalaisen kraanajärjestelmän suihkuun. Siinä missä venäläisessä systeemissä kuuma ja kylmä vesi saadaan erikseen auki vipuja pyörittämällä, tässä (monille tutussa) asennetussa systeemissä nostetaan kraanan ”nokkaa” ja säädetään veden lämpöä joko kääntämällä sitä vasemmalle tai oikealle. Kävi sitten niin, että tuli putkivuoto ja piti kutsua putkimies paikalle. Yleensä venäläiset eivät etsi lehdistä ilmoituksia saadakseen ammattilaisen paikalle, vaan palkkaavat sellaisen tutun tutun tutun kautta – näin ainakin saadaan paikalle ”tuttu ja luotettava” ammattilainen. Yksi tällainen saapuikin ja isoäiti näytti, että missä se ongelma sijaitsee. Putkimies katseli kylpyhuoneen systeemiä. Katseli lähempää. Kokeili vipuja. Kokeili jotain muuta. Pienen ähkimisen jälkeen hän huusi turhautuneena kylpyhuoneesta ”MITEN TÄSTÄ LAITTEESTA TULEE VETTÄ?” Isoäiti näytti, vetämällä kraanan nokkaa, ja kysyi ihmeissään eikö tällainen systeemi ollut tuttu? ”No ei ole! Minä olen ammatiltani kuski!”

Mitenkään kuskeja väheksymättä nousin paksulla maalikerroksella vuorattuun hissiin ja painoin metallista nappia, jossa luki ”5”. Venäläiset ovat taikauskoista porukkaa ja valitettavasti sama pätee myös minuun. Uskoin pitkään, että luvulla viisi on minulle jokin Merkitys. Kerron elämäni viitosista. Synnyin viidentenä päivänä joulukuuta. 512. Se on numerosarja, joka esiintyi aikoinaan myös tietokoneessani osoittamassa RAM-muistin määrää. Isäni vanhemmat asuivat talossa numero viisi. Äitini vanhemmat asuivat vuosikymmeniä viidennessä kerroksessa ja muuttonsa jälkeen – he muuttivat viidenteen kerrokseen. Ainoat sukulaistuttavamme Venäjällä asuvat hekin viidennessä kerroksessa. Vanhempieni talo ja koti, jossa kasvoin, on numero viisi. Kaiken näiden ”merkityksellisten” viitosten jälkeen asun nykyään kerrostalon… kuudennessa kerroksessa. Se siis niistä viitosista, perkele.

Hissi hyrähtää vaivalloisesti käyntiin ja narisee ilkeästi koko matkan. Isoäitini varoittaa minua aina, etten saisi käyttää tätä hissiä. ”Se jää aina jumiin! Se on vaarallinen!” Minä muistan vielä kun tämä hissi oli pari vuotta oikeasti myös vaarallisen näköinen – sellainen metallinen häkkyrä, jonka puulattiassa oli kuiluun katsova reikä. Sitten hissi uusittiin. ”Nyt meillä on uusi hissi. Se on todella hyvä”, muistan isoäidin tuolloin sanoneen. Mutta venäläiseen tapaan mitään uutta hissiä ei kuitenkaan tullut – mitä nyt laitettiin vähän (turkoosia) maalia lisää, tehtiin ensimmäiseen kerrokseen kunnollinen ovi ja laitettiin tuon oven viereen peili, jota sai tuskallisen hidasta hissiä odottaessa katsella ihan ilmaiseksi (vain Venäjällä). Venäjä on Potemkin kulissien ja simulaatioiden maa – tämä on teema, josta kirjoitan myöhemmin ihan oman kappaleen. Täytyy kuitenkin jo tässä vaiheessa sanoa, että älkää luulko pahvisten kulissien taakse kätkeytyvän vain negatiivisia ilmiöitä. Ehei. Kaikki ei vain ole sitä, miltä näyttää eikä aina kannata luottaa ensivaikutelmaan.

SKRIIIK!

Kuuluu korvia raastava ääni, joka ei kuitenkaan tule hissin iskeytyessä hissikuilun reunoihin, vaan laitteen äänijärjestelmän ilmoittaessa, että nyt ollaan oikeassa – viidennessä - kerroksessa. Tarkemmin sanottuna olen viidennen ja neljännen kerroksen välissä – talon hissikuilu kun on nimittäin rakennettu niin, ettei sitä pääse suoraan mihinkään kerrokseen, vaan täytyy vielä joko kävellä rappusia ylös tai alas päästäkseen oikean oven luokse. Kävelen ylös ja metallisen oven raosta näen jo tutun katseen. Oven avauduttua selkoselleen babulja huudahtaa nimeni, halaa lujasti ja suutelee venäläiseen tapaan kolme kertaa poskelle. Näin mummi tervehtii kaikkia ihmisiä (tosin huutamatta nimeäni), joten yritän usein suomalaisille vieraille etukäteen selittää että tämä on sitä venäläistä vieraanvaraisuutta! Mummi päästää otteestaan, ojennan hänelle kukat ja tällöin tämä myös huomaa, että olen tehnyt jotain kasvoilleni. ”Viikset! Parta! Ei hitto… parran se kasvatti! Parran!” mummi mutisee iloissaan ja kutsuu peremmälle asuntoaan.

Babuljan lämpimästä vastaanotosta muistan yhtäkkiä lapsuuden ja palaan ajatuksissani Suomeen, Pohjois-Karjalaan. Isän äidillä ei ollut tapana vastaanottaa vieraita tällä tavalla. Ei vain ollut sellainen tapa – eikä hän ollut sellainen ihminen. Kosketus oli tabu. Kun isän isä kuoli heräämättä koskaan leikkauspöydältä, näin ensimmäisen ja ainoan kerran, kun isäni ja hänen äitinsä halasivat. Ehkä muistan väärin. Mutta muistan myös, että kerran heräsin yöllä painajaiseen isovanhempieni kodissa. Riensin toisen näistä nukkuvan, isoäidin luokse, ja kerroin että minua pelottaa. ”Mene takaisin sänkyyn”, oli vastaus tyly, ja koska en uskaltanut mennä takaisin, istuin keittiön lattialla hetken. Istuin ihan hiljaa, ettei kukaan vain huomaisi että minä se siinä olin tiellä. En tiedä kuinka kauan minä istuin. Isän äiti kuoli yllättäen vuoden aviomiehensä poismenon jälkeen, joten minulla jäi mukaani vain kourallinen jaettavia muistoja.

”Olimme jo huolissamme! Sanoit tulevasi viideltä ja kello on jo puoli seitsemän!”, babulja huudahtaa kun suljen oven takanani ja laitan takkiani naulaan. Viideltä! Enhän sanonut! Seitsemältä! … varmasti sanoin seitsemältä! Intän vastaan ja kättelen samalla mummin aviomiestä. Keräännymme nälissämme kaikki keittiön pienen puupöydän äärelle ja mummi alkaa heti lappaa keittoa lautaselle. Katso, toin muutaman lehden, kahvia ja keraamisen kulhon! ”Oikein hienoa! Entä kuvat?” Mitkä kuv… ai niin, ne samperin kuvat! Olin unohtanut ne aivan täysin! ”Voi T! Vanhan ihmisen ainut ilo on valokuvat… valokuvat!” Lupasin tuoda siskojeni lapsia esittävät valokuvat muutaman päivän kuluttua ja jatkoin keittoni hörppimistä. Venäläiseen tapaan söimme ensin keiton, sitten pääruoan ja lopulta joimme teet. Babulja ei omien sanojensa mukaan jaksa enää leipoa kaalipiirakkaa, joten söimme mustan teen kera venäläistä suklaatorttua. Se ei koostu taikinasta, vaan yhteen liimatuista vohveleista, joiden väliin on survottu pähkinöitä. Olkaa varuillanne, jos tilaatte kahvilassa ”torttua” (торт) – saatatte, nimittäin, saada oheisen vohveliviritelmän. Paitsi että tämä on minun. Rousk.

Ruoan jälkeen mummin aviomies menee levolle ja jäämme juttelemaan keittiöön. Keittiö… rakastan keittiötä! Sekin saa minut palaamaan lapsuuteen. Aina jos menimme käymään venäläisillä sukulaisilla tai jossain muualla, palasimme illaksi kuitenkin takaisin mummille – ja vietimme yhdessä aikaa keittiössä teetä juoden. Vaikka olisi ollut maha täynnä ravintolan tai sukulaisten ruokaa ja juomaa, niin silti: me aina istuimme keittiössä ja puhuimme. Kuten myös tälläkin kertaa. Kerron ensin omat kuulumiseni. Kerron, että teen (edelleen) pro gradu –työtäni, soitan ja esitän musiikkia, olen onnellisesti parisuhteessa jne. Myös mummi kertoo vuorostaan omat kuulumisensa, joka on minulle jo tuttua mantraa; ”ennen jaksoin kaikkea, nykyään en jaksa mitään”; ”ennen kävimme aina Pavlovskin puistoidyllissä kävelyllä joka ikinen päivä – satoi tai paistoi”; ”ennen me olimme niin terveitä” jne.

Kuulumisten jälkeen olemme molemmat hetken hiljaa. Kaadan itselleni lisää teetä. ”Näen sinusta ja siskoistasi joka yö unta! Ja unessa te olette aina lapsia, vielä niin pieniä…” Istahdan taas pöydän äärelle ja näen jo mummin ilmeestä, että kohta tulee Se Tarina. Nyt se tuleekin! ”Muistan… muistan kun olimme aina kesäisin mökillä ja olit ihan pieni vielä. Meillä oli sellainen valtava kukkapenkki, joka oli täynnä päivänkakkaroita. Muistatko sitä? Heti kun pääsit vapaaksi, menit kukkapenkkiin, repäisit yhden päivänkakkaroista ja ojensit sen äidillesi. ’Mama nja! Mama nja!’ Me aina toruimme sinua, että voi T, ei saa repiä kukkia! Ei saa! Mutta kun olit taas hetken kiertänyt kukkapenkkiä, kävit jälleen hakemassa yhden valkolehtisen kasvin ja ojensit sen äidillesi tutuin sanoin: ’Mama nja! Mama nja!’” Mummi naurahtaa, toistaa lapsen äänellä muutaman kerran kaikkien tunnetuksi tekemäni hokeman ja palaa muistoissaan myös toiseen tarinaan, jonka saan myös aina kuulla uudestaan. ”Entä muistatko kun isosiskosi L kävi mökillä uimassa siellä pienessä lammessa? Olit aina niin huolissasi hänestä! Pelkäsit niin pahasti hänen hukkuvan, että juoksit lammen reunoja pitkin ja hoit surkuttelevalla äänellä ’Eekka! Pii peekku! Eekka!’” Yritin siis saada siskoani, jonka nimeä en osannut tuolloin kunnolla lausua, uimaan takaisin rannalle.

Babulja! Tiedätkös mitä? Otin mukaan mikrofonin! Tehdään taas haastattelu! ”Haastattelu?”, kysyy mummi hetken mietittyään, ja jatkaa ”haastattele aviomiestäni! Hän soti Toisen Maailmansodan aikana merimiehen nutussaan Laatokalla miinanraivaajan kyydissä! Se on oikein mielenkiintoinen tarina!” Tiedän, tiedän… mutta en minä halua hänen tarinaansa! Haluan sinun tarinan! Kerro taas lapsuudestasi. Odota hetki, käyn hakemassa laitteet! Ja ennen kuin mummi ehtii aloittaa astioiden tiskausta, laitan pöydälle nauhoitusvälineet ja käynnistän nauhurin. Mummi miettii hetken, katsoo mikrofonia ja kysyy sitten: ”Mistäs minä viimeksi kerroin?” Me taisimme aloittaa isovanhempiesi historiasta… Kerroit tutun tarinan siitä, kuinka isoäitisi nimeltä Darja joutui naitetuksi vanhemmalle miehelle, kun Darjan isä oli hävinnyt hänet korttipelissä. Kerroit miten isäsi oli ollessaan Suomessa sotavankina tehnyt maalaistöitä ja sodan jälkeen viettänyt neljä vuotta Siperiassa. Kerroit myös sukulaistesi erilaisista kohtaloista. Kerro nyt itsestäsi! Kerro miten te pärjäsitte sota-aikoina! Ja niin mummi alkaa kertoa hitaalla, rahisevalla äänellä tarinaa, jonka keskeytän aina välillä kysymyksilläni. ”Muistan…

…. muistan, kuinka vuonna 1942… täytin 12 vuotta ja sodan aikana se merkitsi sitä, että oli tullut jo täysi-ikäiseksi. Meidän piti jo työskennellä… ja minä työskentelin kolhoosissa, lastentarhassa. Kesän aikana meidän piti saada suoritettua 80 työpäivää. Se oli pakko tehdä. Se oli tarkoitettu avustuksena rintamalla sotivia varten, emmekä me itse tietenkään saaneet mitään. 80 työpäivää ja minä työskentelin lastentarhassa. Lapsia oli kymmenen – kaksi-, kolmevuotiaista kuuteen ikävuoteen asti… ja kaikki olivat niin nälkäisiä! Nälänhätä (голод) alkoi heti, eikä meille annettu mitään… ja niin lastentarhasta vastuussa oleva kahdeksantoistavuotias ’opettaja’ kertoi minulle: ’Käy… ota lapset ja käykää syömässä herneitä’. Kaikkihan me olimme nälkäisiä, joten niin me lähdimme. Lähdin ja johdatin lapset… niin, ja hän antoi minulle emaloiduin teekannun, ’ottakaa herneitä ja tuokaa meille myös’. Kaikilla meillä oli kova nälkä. Niin me sitten söimme herneitä kasvimaalta - minä keräsin teekannun ja lapset taskunsa täyteen… ja laitoin minäkin taskuihini. Silloin prikaatin päällikkö huomasi minut. ’A-haa! Täällä sitä ryövätään kolhoosien omaisuutta!’ Mies huusi, sai minut kiinni ja vei minut… ja ripusti ilmoituksen - aikoivat syyttää minua oikeudessa. Ripustivat ilmoituksen ja aikoivat syyttä minua kolhoosin omaisuuden varastamisesta. Oikeudessa ei ollut minun lisäksi ketään muuta. Neljä veljestä, jotka olivat leivän avulla maksaneet itsensä ulos sodasta, olivat levittäneet kaiken sen keräämäni herneen ja siinä silmieni edessä söivät sitä. Leivällä pystyi ostamaan mitä tahansa! He vastasivat kaikesta… prikaatin päällikkö, hän oli jo vanha mies… no, joka tapauksessa: minua siis syytettiin. ’Häntä täytyy rangaista. Ottakoon hänen ansioistaan kuusi työpäivää pois.’ Tällöin opettajani tuli… hän, joka oli opettanut minua koulussa. ’Eikö teitä hävetä yhtään? Ketä te oikein syytätte? Ei hän herneitä itseään varten poiminut, vaan lapsille… jotta lapset saisivat edes jotain! Ja itsehän te nyt samaa hernettä syötte! Eikö teitä yhtään hävetä! (Как вам не стыдно!)’ Seuraavana aamuna opettajaa ei enää ollut. Hänet vietiin pois. Näetkös T, millaiset olivat ajat…

…haluat kuulla lisää näistä veljeksistä? Niin, nämä veljekset… yksi veljeksistä säännösteli leipää, toinen piti kauppaa, kolmas oli puolueen edustaja ja neljäs… no, he kuitenkin määräsivät kaikesta, kaikki he olivat ”lintulautoja” (кормушка). Ja leipää heillä riitti, oi-joijoi! Kokonaiseksi vuosisadaksi! Ja niin äiti lähti yhden veljeksen luokse, sen joka oli Kolja-veljeni kummisetä. Muistatko Kolja-setää? Et? No, hän siis oli aikoinaan lupautunut kummiksi Kolja-veljelle, ja äiti tuli tämän luokse. ’Kummi, anna edes hieman jauhoja… Katjaa (mummin vanhin sisar, joka oli metsätöissä saanut aiemmin leipää) ollaan viemässä rintamalle, eikä kasveista paistetut lätyt pysy kasassa...’. ’Ei! En anna!’ Niin saita hän oli! Kaikki he olivat niin saitoja… oikeita vallankumouksen kommunisteja! ’Mitään en anna. Sinä kuolet joka tapauksessa. Perheesi on iso, sinä kuolet ja myös kaikki lapsesi tulevat kuolemaan nälkään. Mutta.. minä aion elää.’ Eikä hän leipää antanut. Ei antanut! Vaikka sitä leipää hänellä oli…! Varastettua, niin, varastettua se hänen leipänsä oli. Että niin olivat asiat.

”Että niin olivat asiat”, toistan hiljaa itsekseen ja puolentoista tunnin kuluttua saan nauhalle taas osan mummin elämästä kertomuksen muodossa; kertomuksen, joka alkoi sodasta, nälästä ja kahden sisaruksen kuolemasta; kertomuksen, jossa mummi lähtee Leningradiin ja näkee ensimmäistä kertaa autot ja kaupungin; kertomuksen, jossa mummi työskentelee lastenhoitajana, mutta joutuu myöhemmin työskentelemään työmailla; kertomuksen, jossa mummi sairastuu fyysisestä työstä niin rankasti, että joutuu viettämään neljä kuukautta sairaassa; kertomuksen, jossa mummi elää kodittomana osan elämästään Leningradin rautatieasemilla; kertomuksen, jossa hän pääsee taas perheeseen lastenhoitajaksi, pystyy opiskelemaan ja saa lopulta myös työtä; ja kertomuksen, jossa hän tapaa miehensä, menee naimisiin ja pitkien vaiheiden jälkeen muuttaa lopulta omaan kommuuniasuntoon (yhteen isoon huoneeseen).

Sammutan nauhurin ja juon jo kylmäksi väljähtyneen teeni loppuun. Kertomusten jälkeen olemme molemmat taas hetken hiljaa. Pakkaan mikrofonin ja tietokoneen takaisin laukkuun. Taidan käydä kylvyssä! Sanon ääneen yhtäkkiä ja käyn laittamassa kylpyhuoneen suomalaisen järjestelmän avulla, kraanan nokkaa nostamalla, veden juoksemaan. Kylpyamme on erottamaton osa venäläisiä asuntoja. Eräs venäläinen tuttavani ei edes voinut uskoa, että Suomessa on suihkuja ilman kylpyammeita! ”Miten niin ei ole kylpyammetta!”, tämä oli ihmetellyt ja lisännyt sitten lyhyen tuomionsa: ”Ihan hullua!”. Mutta niin vain – suomalaisessa systeemissä, jossa suihku on osa saunakulttuuria, suihkun vesi juoksee suoraan viemärijärjestelmään eikä, kuten Venäjällä, ensin kylpyammeeseen (jotta suihkuveden voi käyttää vielä kylpyammeessakin) ja siitä vasta viemäriin. Kylpy liittyy myös minun Pietari-kokemuksiini erottamattomasti: kuuma kylpy on ainoa keino pehmentää kävelystä rasittuneita jalkoja. Matkan aikana sitä tuleekin otettua kylpyjä jopa kahdesti päivässä – ja vain siksi, että voi seuraavana päivänä ravata taas ympäri kaupunkia. Pietari muistuttaakin salakavalasti Tamperetta tietyllä tavalla: kaikki kaupungin nähtävyydet ovat sen verta suhteellisen lähellä, ettei tule käytettyä tarpeeksi julkisia kulkuneuvoja, vaan sitä ajautuu helposti kävelemiseen. ”Se on ihan lähellä! Ihan kulman takana! Vain yksi kortteli tästä!”, hoen aina suomalaisvieraille, ja talutan meidän kaikkien jalat kipeiksi, vaikka oikeasti mikään ei todellakaan ole ”ihan lähellä”.

Kylvyn jälkeen olen enemmän kuin poikki. Osa bussimatkailun univeloista on vielä maksatta. Olin ottanut kitaran ja neuvostoliittolaisen runoilijan, Bulat Okudžavan, laulut mukaan tälle visiitille, mutta en väsymyksestä johtuen pysty näppäilemään edes yhtä sointua. Kitarasta on viime vuosina tullut yksi oleellinen osa minua – tarjoan mielelläni musiikkia, koska se on minun ns. juttuni – mutta nyt oli parempi vain mennä nukkumaan. Ennen nukkumista kävin kuitenkin (tietenkin) vielä kerran keittiössä juomassa yhden höyryävä kupillinen mustaa venäläistä teetä.

”Sinä nukut tässä omalla tutulla paikallasi”, babulja sanoo ja osoittaa tuttua nojatuolia. Mummi laittaa minut aina nukkumaan tästä vanhasta nojatuolista muodostuvaan ”sänkyyn” – joka ilmeisesti on jotain neuvosto-designiä, sillä missään muualla en ole nähnyt yhtä karmean huonosti toimivaa systeemiä. Mutta siinä minä olen aina mummin luona nukkuessa yöpynyt – ja kuten aina, on peitto aivan liian paksu ja tyyny täysin kivikova. Venäläinen pussilakana on myös aivan oma lukunsa. Siinä missä kotosuomalainen pussilakana sisältää kolme reikää - siis reiän alhaalla ja reiät molemmissa yläkulmissa helpottaakseen viltin yms. pujottamista pussilakanan sisällä – on venäläisessä versiossa vain yksi reikä. Onko se alhaalla? Ei. Onko se ylhäällä? Ei. Missä helkkarissa se sitten on?! Keskellä pussilakanaa! Pussilakanan keskellä on useimmiten, kuten tässäkin käyttämässäni versiossa, salmiakin muotoinen ja noin 40 senttiä halkaisijaltaan oleva reikä, josta viltti pujotetaan sisään. Tämän jälkeen sitten kamppaillaan sen kanssa, että viltin kulmat saadaan vastaamaan pussilakanan kulmia. Minulla on yksi oma selitysteoria tälle käytännölle: venäläiset viltit ovat useimmiten todella kauniita tekstiilityön näytteitä. Salmiakin muotoinen reikä pussilakanassa muodostaa siis kurkistusaukon viltin estetiikkaa!

”Noniin, nyt nukkumaan jo!” mummi huudahtaa omalta sängyltään ja sammuttaa valot. Asunnon koosta johtuen nukumme samassa huoneessa. Mummin mies nukkuu olohuoneen vuodesohvalla. ”Tiedätkös T…” alkaa mummi hiljaa kertoa. Meillä on aina, jo lapsuudesta asti, ollut tapana jutella mummin kanssa ensin keittiössä ja sitten jatkaa keskustella vielä omista vuoteistamme. Toisin kuin keittiössä, nyt emme tuijota toisiamme, vaan pimeää kattoa ja kerromme mielemme liikkeistämme. Tällä kertaa mummi ei kuitenkaan kertaa tapahtumia minun ja siskojeni lapsuudesta, ei hänen omasta lapsuudestaan eikä sotakokemuksistaan, vaan jostain ihan muusta. Mutta annetaan babuljan jo vihdoin puhua! Kerron sitten itse, mitä minä ajattelen.

”Tiedätkös T… minusta tuntuu, että amerikkalaiset agentit riistävät Venäjää. Minä… olen siitä aivan varma. Nämä agentit… he näyttävät aivan meiltä venäläisiltä, he käyttävät venäläisiä nimiä emmekä me pysty edes erottamaan, kuka on amerikkalainen ja kuka venäläinen. Nämä amerikkalaiset vievät meiltä kaiken, T, ymmärrätkö… he omistavat tehtaat, he omistavat kaiken… vain [Venäjän nykyinen presidentti, Vladimir] Putin voi auttaa meitä. Amerikka on taas pilannut meidän valtioiden välisen maineen… mutta Putin… hän korjaa kaiken taas ennalleen. Vain hän pystyy siihen. Ymmärrätkö, T…?”

…

Ensimmäistä kertaa olen aivan sanaton. En sano mitään. Mitä minä voisin sanoa? Ehkä olisi pitänyt sanoa jotain. Hiljaisuuden pimeässä muistan, että viime kerralla sanoinkin jotain. Tämä tapahtui pari vuotta sitten. Juttelimme taas tuttuun tapaan keittiössä jostain lapsuuteeni liittyvästi, kun babulja otti yhtäkkiä esiin ukrainalaiset. ”Oletko kuullut, T, millaisia hirviöitä ukrainalaiset ovat? He eivät ole edes mitään ihmisiä! Kaikki ukrainalaiset ovat saastaa! He eivät suostu maksamaan meidän maakaasujamme!” Mummi-hyvä! Mistä sinä oikein puhut? Venäjän ja Ukrainan välisestä maakaasukiistasta? ”Ne saastat eivät suostu maksamaan velkojaan!” Babulja! Mutta mitä se sinua liikuttaa? Eikä valtioiden väliset poliittiset ongelmat tee kenestäkään ihmisestä, saatika sitten koko kansakunnasta, ”saastaa”! Mummi oli hetken hiljaa. ”Oletko sitä mieltä? Mutta television uutisissa sanottiin niin!”

”Television uutisissa sanottiin niin...” Venäjän televisio ja sen uutislähetykset ovat oma lukunsa, josta täytyisi kirjoittaa monipuolisemmin, mutta totean nyt sanomaan muutamia omia huomioita ja kommentteja. Huomioita siitä, mitä televisio tekee venäläisille vanhuksille.

Ensinäkin televisio on mummille ainoita tiedonlähteitä ulkomaailmasta – mummille, mutta myös monille niille muille miljoonille eläkeläisille, jotka päättävät äänestyslippunsa kanssa siitä, ketä äänestävät seuraavissa presidentinvaaleissa. Nämä samat miljoonat eläkeläiset eivät ole myöskään useimmiten kovin korkealle kouluttautuneita, joten uutistiedon kriittinen tarkastelu saattaa jäädä kokonaan välistä. Varsinkin kun jokainen venäläinen tv-kanava toistaa samaa uutista samasta näkökulmasta – vain uutisten järjestys ja muoto saattavat vaihdella, mutta mitään varsinaisesti vaihtoehtoa ei ole. Koska mitään vaihtoehtoa ei ole, täytyy kaikkien kymmenen televisiokanavan uutisten siis olla ”totta”.

Perinteinen venäläinen uutislähetys on kaikessa koomisuudessaan seuraavanlainen. Ensimmäisessä uutisessa presidentti Putin tapaa esim. tehtaanjohdon edustajia. Toisessa uutisessa pääministeri Medvedev tapaa esim. lääkeyhtiön edustajia. Kolmannessa jutussa Putin taas tapaa jonkun öljyfirman edustajia. Neljännessä jutussa Medvedev tapaa jonkun. Arvatkaas mitä uutisten viimeisessä jutussa sitten tapahtuu? Ette ikinä arvaa. Putin ja Medvedev tapaavat TOISENSA! Kyllä vain. He tapaavat Putinin kabinetissa, heittävät juttua, ilmoittavat että valtakunnassa on kaikki hyvin jne. Joskus nämä vallan veikkoset saattavat, tosin, pelata illan uutisessa myös esim. tennistä tai jotain muuta. Kun Medvedev oli presidenttinä ja Putin pääministerinä tuossa muutama vuosi sitten yhden kauden verran, oli uutisten rakenne sama, mutta edustajat vain esiintyivät toisessa järjestyksessä – eli siis ensimmäisessä uutisessa Medvedev tapasi jonkun, sitten Putin jne…

Toisekseen, ja tämä liittyy myös näihin ”amerikkalaisiin agentteihin”, salaliittoteoriat ovat Venäjällä – kuten myös muissakin entisissä Neuvostoliiton maissa – kovaa huutoa. Itse asiassa ne olivat jo kovaa huutoa Neuvostoaikoina, kun ”länsimaisia vakoojia saattoi olla kaikkialla”. Lapset värvättiin kouluissa ilmiantamaan vanhempiaan (varsinkin jos vanhemmat nyt sattuivat olemaan ärsyttäviä), vanhemmat taas ilmiantoivat naapureitaan (varsinkin jos naapuri nyt vain sattui olemaan ärsyttävä) ja naapurit taas ilmiantoivat sukulaisiaan (varsinkin jos… no, taisi mennä jo perille) jne… ehkä tässä, kuten mummin puheissa, on television kansalaisille kuitenkin yksi ”lohdutusta” tuova ajatus: se, että valtion johto, siis nykyvenäjän kontekstissa Vladimir Putin, pystyy erottamaan nämä ”amerikkalaiset” venäläisistä. Onneksi sentään on Putin, joka röntgenkatseineen erottaa hyvän ja pahan! Onneksi! Salaliittoteoriat eivät kuitenkaan ole vain vallassa olevaan puolueen tehokeino – ehei, vaan myös oppositio, valitettavasti, käyttää niitä ahkerasti. Näiden kertomuksissa Putin on todellisuudessa maailman rikkain mies, joka käärii kaikki Venäjän rahat vain itselleen; Putin on henkilökohtaisessa vastuussa monien häntä vastustavien poliitikkojen palkkamurhista; Putin määräsi ja toteutti aikoinaan, vauhdittaakseen Toisen Tšetšenian sodan alkamista, muutamien moskovalaiskerrostalojen räjäyttämisiä jne. Minä en henkilökohtaisesti tiedä missä menee totuus ja missä se ei mene, mutta näitä molempien osapuolten teorioita yhdistää asioiden yksinkertaistaminen ja katsominen vain tietynlaisen salaliitto-sapluunan lävitse. Sillä täytyy kuitenkin muistaa, että mustan ja valkoisen välissä menee myös harmaan monenlaiset totuuden sävyt.

Kolmannekseen, tuntuu siltä että mummi, kuten monet muutkin venäläiset, on kääntymässä aina vain nationalistisemmaksi. Babulja aina mielellään esittelee keittiön seinällä olevaa karttaa ja toistaa ”Katso, T, Venäjä on näin suuri maa! Meillä on niin paljon resursseja! Me pidämme huolta koko maailmasta!” Olen huomauttanut mummille jo toistuvasti, että tuo kartta on 80-luvulta ja se kuvaa Venäjän sijasta Neuvostoliittoa, mutta aina se sama kartta siellä vain roikkuu seinällä. Sotakertomuksissa babulja antoi ymmärtää, ettei pidä kovinkaan paljoa kommunisteista, mutta tuntuu, että tämäkin kuva on värittynyt vasta jälkeenpäin. Kommunistit kun ovat nykyisin Venäjän toiseksi suurin puolue ja valtapuoleen, Putinin, ainoat haastaja. Jos television uutislähetyksessä vilahtaa kommunistin naama, mummi huudahtaa ”Äh! Kommunistit! Heistä on vain harmia! Kyllä minä muistan millaiseen kurjuuteen he ajoivat maan!” Kommunismin ja Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä ovat jotenkin oudolla tavalla eriytyneet niin, että onkin yhtäkkiä isänmaallista vihata kommunismia – vaikka, toisaalta, Neuvostoliiton perinteestä kuitenkin poimitaan Venäjän nykyiset rakennuspalikat: kansallislaulu (tosin, uusin sanoin), vuoden suurin juhla (Voiton päivä – tietenkin) jne. Kansallisuusaatteeseen liittyen, muistan myös että mummin lempilaulu oli aina eräs kaunis, Okudžavan sanoittama, laulu vanhasta neuvostoelokuvasta. Nykyään babulja sanoo, että ei ei! Minun lempilauluni on, ja on aina ollut, laulu nimeltä ”Rakastan sinua, Venäjä”!

Mutta yön pimeydessä, sängyssä maatessani, en sano mitään. Tai sanon, mutta ohi aiheesta. Sanon, että olin lehdestä lukenut Venäläisen taiteen museossa olevasta näyttelystä ja ajattelin mennä aamulla sinne. Mummi lupaa herättää minut ajoissa ja tehdä jotain aamupalaa, mutta laitan varmuuden vuoksi puhelimeeni herätyksen ja kaikkien öisten mieleeni tulleiden ajatuksien jälkeen yritän vihdoinkin suistaa itseni uneen… Heräilen kuitenkin satunnaisesti, kun ensin mummi ja sitten tämän mies käyvät keittiöstä hakemassa unilääkettä, ja vielä myöhemmin olen unen lävitse kuulevinani valokytkimien naksuttelua ja hiljaisia keskusteluja… Aamulla on vielä pimeää kun nousen sängystä ja havaitsen kellon olevan jo tarpeeksi paljon. Mummi ei ollut herättänyt minua. Menen keittiöön ja alan valmistaa jotain leipää aamiaiseksi, kun yhtäkkiä herään uudelleen sängystäni! Tällä kertaa mummi on valmistanut keltaisen väristä hirssipuuroa, jota ahnaasti nautin keittiön pöydältä. Aamuisen ruokailun jälkeen olen jo lähdössä matkaan, kun yhtäkkiä kuulen hiljaisen kuiskauksen ”T… herätys! Kello on jo paljon! Nouse sängystä, tein sinulle aamiaista!” Kolmas kerta toden sanoi ja herään vihdoinkin unieni harhoista tähän meidän tuntemaan maailmaan. Aamupalaksi ei kuitenkaan ollut unessa nähtyä leipää tai hirssipuuroa, vaan paistettua spagettia ja kananmunaa.

Ruoan jälkeen kerään kaikki tavarani mukaan ja lähden kohtaamaan Pietarin utuisen kylmää talviaamua. Keittiön kolme krysanteemia vilkuilee mummin olkapään ylitse kun tämä tekee ristimerkin ulko-oven pielestä. Lupaan tulla muutaman päivän kuluttua tuomaan puuttuvat valokuvat ja tällä kertaa, mummin varoituksia kuunnellen, en käytä matkustamiseen iloisen turkoosiksi värjättyä hissiä.