Laitteiden meteli ympäröi minut

Kaikki pienet komponentit kävivät ja kävivät ja kävivät taukoamatta syöden sähköä tai muuta likellä olevaa energiaa. Kun toinen laite taukosi, toinen jo, kuin edellisen kuullen, aloitti oman hyrinänsä.

HYRRR!

Niin muodostui aivan oma taajuus, joka lakkaamatta syöksyi viattomaan korvaani: saat simpukassa olevan basilaarikalvoni värähtelemään inhosta, ja minä olen puutteellinen: en pysty estämään ääniaaltojen kulkua.

Enkä elä enää siinä ympäristössä, johon minut poikasena luotiin: ei öisin tarvitse pelätä villipetojen liikehdintää ja uskoa, että vain kuuloaistini minut pelastaa – se on jo täysin tarpeetonta! Pedot, joille annoin kaikille omat nimet, ovat jälleen tunnistamattomia: niiden hiipivä ääni on laitteiden naksutus, joka, toisin kuin lämmin ja sykkivä liha, elää ja hengittää tauotta.

Lakkaamatta, lakkaamatta ja taas lakkaamatta.

Sinä haluat ääneen ja puhut tietenkin totta, että minäkin olen saanut tehdä valintoja: jo joskus, enkä enää edes muista milloin, mutta silloin minä valitsin paratiisin sijasta tämän ja samalla tavalla valitsin laitteet ympärilleni. Ensin yhden, sitten toisen – ja kaikki tuo tärkeä raksutti ympärilläni.

Sillä tavalla hyrinästä, naksutuksesta ja raksuttamisesta tuli osa elämääni.

***

Hörpin kovaäänisesti kahvia.

Tuijotan kulahtaneen tietokoneen monitoria ja rahani saan siitä, että olen töissä tässä jo edesmenneessä Rongankadun videovuokraamossa.

Pitäisi varmaan kuvailla tätä keltaisin värein läträttyä ympäristöä. Kuvailen. Vuokraamo on kooltaan muutaman olohuoneen kokoinen. Elokuvien julisteet ovat sen tapetit ja muoviset kotelot täyttävät sen kaikkien seinämien tilat.

Ilmassa

NUUUH!

on jatkuva makeisten tuoksu, sillä niitä myydään heti kassan vieressä. Maut ovat jo liiaksi kyllästäneet käsitystäni sokerista, johon olen turtumistakin enemmän sairastunut. Imelä makeus saa minut voimaan pahoin, mutta tahtomattain käyn sieppaamassa aina vain uuden ja uuden annoksen: tällä kertaa eri väriä, eri muotoa, eri sokeripitoisuutta.

Vuokraamon äänet sykkivät minussa ja olen oppinut uuden taidon: oppinut erottamaan seinäkellon viisarien heilahtelut.

Tsirk, tsirk.

Eikä mikään meteli maailmassa pysty peittämään hitaasti kulkevan kellon sointia.

***

Harhaudun, käy liikkeen ovi ja ihminen tulee sisälle.

Me sanomme sellaisia ihmisiä asiakkaiksi – siis minä ja muut työntekijät, jotka tulevat ja menevät, kun minä ensin tulen tai menen. Muuten minä olen yksinäni.

Tahtomattani nyt tervehdin: huudahdan TERVE ja nostan käteni, sillä olenhan hyvä ratas. Saan nyökkäyksen ja tunnen itseni tärkeäksi: olen tärkeä, istahdan takaisin paikalleni ja tarkkailen asiakasta. Hän menee tätä hetkeäkään (tsik, tsirk) epäröimättä sen hyllyn luokse, jonka yläpuolella loistaa teksti UUTUUDET. Asiakas selaa katseellaan elokuvia, tarttuu johonkin ja palauttaa sen sitten kiltisti väärälle paikalleen.

Sillä minä näen kaiken.

Jos UUTUUDET eivät asiakasta tyydytä, hän tarkistaa muun tarjonnan ja ehkä hän lopulta uskaltaa kysyä minulta mitä hän itse haluaa. Nyt hiljaa! Asiakas kysyy! Asiakas kysyy. Minä tarkistan tietokoneelta: tietokone sanoo: ei. Ehdotan jotain muuta! Asiakas ei tahdo. Asiakas poistuu ja kilisevän oven toisella puolella asiakas lakkaa olemasta asiakas: ja siellä menee kaltaiseni ihminen.

Enkä ehdi toisella erinomaisella rattaallani huudahtaa HEIHEI, vaan rojahdan takaisin paikalleni.

***

Asiakkaita!

Eräs tahtoo elokuvan!

Me teemme kaupan, vaihdamme rahaa ja asiakas poistuu 24 tunniksi. Elokuvia alkaa kerääntyä vääriin paikkoihin. Teen kierroksen. Tämä kuuluu tähän, tämä kuuluu tähän. Tämän kuulumisesta en tiedä, laitan sen tuohon.

Istun taas paikalleni.

Poden huonoa omaatuntoa, kun tuohon laitettu elokuva ei sovi ollenkaan siihen. Miten se voisi sopia noiden kahden elokuvan väliin? Ne eivät liity mitenkään toisiinsa! Yritän korjata tilanteen, mutta jälleen joudun huomaamaan, että on vain sellaisia, jotka eivät käy keskenään. Laitanpa sellaiset epäsopivat vierekkäin.

Olen tyytyväinen ja palaan paikalleni.

Sivusilmällä vilkuilen samalla televisiosta elokuvaa, jonka olen juuri valinnut siihen pyörimään. Pidän eniten klassikoista – tai haluan, että te luulette minun pitävän. Katsokaa tuota! Hän pitää klassikoista!

Toimii aina.

Näen palasia eri kohtauksista, jotka mieleni yhdistää: elokuvaksi. Kun asiakas kysyy, sanon: olen nähnyt sen elokuvan. Kyseisiä elokuvia olenkin jo ehtinyt nähdä monta. En vain oikein ymmärrä, miten juoni voi katketa noin tai miten päähenkilö voi käyttäytyä noin tai miten mikään voi olla noin. Mutta sellaisia ne elokuvat varmaan ovat.

Kyseiset klassikot.

***

Seuraavana aamuna kopisen avaimen kanssa taas liikkeeseen.

Pukeudun värikkääseen kauluspaitaan (ruskea), kaulahuiviin (on talvi) ja mustaan vakosamettihattuuni (jota ei enää ole).

Avaan oven 11:45 ja minulla on vartti aikaa saada videovuokraamoon elämää. Pistää se pyörimään. Astun sisään ja varon tallomasta yöllä palautuneita elokuvia. Välillä niitä on enemmän, välillä niitä ei ole.

Kuten tänä aamuna ei ole.

Kävelen tiskin taakse ja kytken kaikki humisevat laitteet päälle: 1, 2, 3, 4 ja 5. Numero 5 ei koskaan käynnisty kunnolla. Pitää antaa pientä taputusta sen oikeaan laitaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmenen kertaa – ja sitten se käynnistyy. Seuraavaksi kytken vuokraamon valot päälle ja sillä samalla sekunnilla kun istahdan omalle paikalleni, havahdun tähän maailmaan, jossa

laitteiden meteli ympäröi minut.

TAT-TAT-TAA

Mitä yhteistä on Tuhannen markan setelillä, Oxygene 4:lla ja Manchester et Liverpoolilla? Ainakin kaksi asiaa: ensinäkin ne ovat musiikillisia instrumentaalikappaleita ja toisekseen ne ovat toimineet televisiolähetysten tunnussävelinä joko Suomessa, Ranskassa tai Neuvostoliitossa.

Näistä eri sävelistä jälkimmäinen sanoo nimenä kaikista vähiten, vaikka se onkin kategoriansa soitetuin laulu: 250 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista kuunteli sitä joka ilta pääuutislähetysten jälkeen säätiedotuksen taustamusiikkina aina 60-luvun pysähtyneisyydestä 80-luvun orastaviin mullistuksiin asti. Laulun vastentahtoisesta suosiosta huolimatta teräksen karaistamat neuvostoihmiset tuskin tiesivät melodian alkuperäistä nimeä, esittäjää tai edes säveltäjää.

Sävelen alkupuolen nuotit – tat-tat-taa – herättävät hämäriä mieli- ja muistikuvia Tapani Kansan koko uran ensimmäisille alkuhaparoinneille tuottaja-sovittaja Jaakko Salon käsittelyssä, mutta iskelmänikkari Pertti Reposen kääntämänä laulu Kauempaa ja kauempaa ei kuitenkaan ollut vuonna 1967 juuri se värssy ja single, jolla haminalainen varastomies, polttoainemyyjä ja rautakaupan apulainen onnistui lyömään laulajana lävitse.

Manchester et Liverpool on alkujaan hollantilais-ranskalaisen André Poppin (1924-2014) sävellys vuodelta 1966 ja tarinan mukaan hän teki sen varta vasten pop-laulajalle ja lolitalle – joihin Poppilla oli erityinen viehtymys – nimeltä Marie Laforêt (1939-). Sävel ja Franck Pourcelin (1913-2000) jousipohjainen instrumentaaliversio olivat ensin – sanat ja laulu ilmestyivät samana vuonna vasta myöhemmin algerialaissyntyisen Eddy Marnayn (1930-2003) käsissä, joka ehti tämän tuotoksen lisäksi kyhäillä elämänsä aikana sellaiset yli 4000 laulua. Marnayn ranskaan taipuva teksti ei kerro nimestään huolimatta jalkapallo-ottelusta, vaan Englannin sateisista kaupungeista, jotka iskelmällisen runollisella tavalla yhdistyvät kertojan orastavan parisuhteen loppumiseen ja petettyihin lupauksiin.

Kolmea tässä mainittua ranskalaismiestä – Poppia, Marneyta ja Pourcelia – yhdistää parrakas nainen ja hilpeät sateenkaaret eli Eurovision laulukilpailut (1956-), johon nämä eri tekijät ovat aikojen saatossa antaneet oman osansa. Kansainvälisesti tunnetuin tekele tässä tarinassa lienee L’amour Est Bleu, jolla kreikkalaislaulajatar Vicky Leandros (1949-) kilpaili jo meille tuttuna vuonna 1967 – tosin ei Ranskan, vaan Luxenburgin nimissä. Voitto meni kuitenkin molemmilta mailta nenän ohitse, sillä Iso-Britannia vei marionetti-aiheisella laululla kaksitoista pistettä, mutta Poppin sävellys, jossa tällä kertaa olivat sanat valmiina, sai seuraavana vuonna yllättäen aivan uuden elämän: jo seuraavana vuonna ranskalainen Paul Mauriat (1925-1996) poisti laulusta kokonaan tekstin, korvasi ihmisäänen 60-luvun musiikkimaailman suosimalla cembalo-soundilla ja tällä entistäkin kitkerän imelällä instrumentaaliversiolla siivitti teoksesta valtavan kansainvälisen hitin, joka löysi pian tiensä myös tänne pohjolaan nimellä Rakkaus on sininen.

Karvaasta tappiosta huolimatta Ranska ehti kuitenkin 50- ja 60-luvuilla voittaa Euroviisut peräti nelisen kertaa, mutta pian jo vääjäämätön kulttuurimaailman muutos oli edessä: keikuttava rock and roll saapui Ranskaan, ja yhtäkkiä pönöttävät orkesterisovitukset kävivät hetkessä vanhanaikaisiksi. Kuulijat halusivat nyt jotain uutta ja molemmat Popp sekä Poucel pyrkivät vielä uudistuvilla sovituksilla jatkamaan leipänsä murujen hakemista maailmalta, mutta heille kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Suomen Euroviisujen kapellimestarille Ossi Runteelle: aika ajoi vanhoista mestareista ohi.

Tarkemmin sanottuna aika ajoi ohi lännessä, mutta Neuvostoliitossa – jossa kulmakarvoistaan ja autokokoelmastaan tunnettu Leonid Brežnev pääsi tekemään valtion pääsihteerin virkaa vuonna 1966 – alkoivat päättäjät yhä kiihkeämmin tarrautua jo tyhjiksi käyneisiin oppeihin sillä seurauksella, että ”pysähtyneisyyden aika” jarrutti uusien trendien saapumista sosialistiselle maaperälle.

Franck Pourcelin alkuperäinen orkesterisovitus Manchester et Liverpoolista – joka varmasti miellytti konservatiivisia, sosialistisen realismin nimeen vannovia neuvostopäättäjiä – pärähti soimaan Vremja-ohjelman meteorologien puheen päälle ensimmäisen kerran vuonna 1968 ja kuulijat saivat ihailla (tai kirota) sävelmää yhtä soittoa aina helmikuulle 1981, jolloin latvialaisen Raimonds ”miljoona, miljoona, miljoona ruusua” Paulsin sävellys Perhoset lumessa korvasi jo korvamadoksi muodostuneen ranskalaissävelen. Neuvostotelevision päättäjät eivät kuitenkaan pysyneet tasaisen yksimielisinä musiikkivalinnoissaan, vaan säätä rytmittävä jingle ehti vaihtua muutaman kerran, kunnes vuonna 1990 Poppin sävellys palasi vielä kerran nostalgian sävyttämissä merkeissä säätiedotuksen taustalle!

Silloin myös minun on täytynyt kuulla tämä laulu ensimmäisiä kertoja, koska vielä tänäkin päivänä se herättää kaukaisia mielikuvia jostain kadotetusta lapsuuden ajasta: muistan sahalaitaisen ja haljenneen parketin, olohuoneessa hyrräävän jääkaapin sekä television, jonka suuret nupit päästivät junnaavia ääniä. Neuvostoaikaisen aparaatin rätinän, ratinan ja ritinän keskeltä kuulen jossain sieluni sopukassa soivan tämän päättäväisen sävelen aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen:

Nauha ei katkea

.
N.
Nau.
Nauha.
Nauha ei.
Nauha ei katkea.

Kolme viikkoa autossa:

taakse oli jäänyt Ruotsi, Tanska, Saksa, Hollanti, Belgia, Iso-Britannia ja samat maat samassa järjestyksessä eli kuusi tuhatta kilometriä eli neljä tuntia ajamista päivässä eli kaksi viikkoa flunssaa eli mitä oli enää jäljellä: vain yksi odotus: yksi paluu, ja paluu oli jo eittämättä alkanut, kun Tallink yllättäen irtoaa raskaasti hengittäen Tukholmasta ja kääntää hiljaisen nokkansa kohti Turkua.

Kiehuvat ja keinuvat, laivan ahtaat käytävät kuljettavat matkalaisia kaupoista toiseen: ei tässä laivassa ole purjeita: tämä laiva saa energiansa halvan viinan rallista ja väkevien totuuksien äärelle päätyi myös tämä tie: matkan uusi päätepiste:

A L K O !

Laivan raskaat moottorit jytisevät ja resonanssi saa lasiin pakatut pakkaukset ääntelehtimään iloisesti: Bacardi® huutaa kili-kili-kili trintrintrin®; Smirnoff® kali-kali trantrantran®; ja Bombay Sapphire® koli-koli trontrontron®.

Näppärät pienet sormet maistelevat tarjontaa ja käyvät siksi pulloihin käsiksi: tämän minä otan! Eikun tämän! Tämän!

TÄMÄN

TÄMÄ

TÄ!

EIKU TÄH!

VITTU TUOL ON JOTAI JUUSTOOO TARJOLLA

Kulttuurista vieraantuneet sormeni syöksyvät ihmisolioista koostuneen jonon ohitse, fiuf fiuf, ja lasisen kulhon kohdalla upotan maallisen hekumani syvälle lehmän utareista väännettyyn aarteeseen: Bleu D'Auvergne… Crottin de Chavignol… La Buche D'Affinois… Pavé D'Affinois… Pont L'eveque… Sainte Maure Touraine… Tomme de Savoie; nimet ja sanat, jotka kiihottavat ja saavat korvani värisemään; ja nimet ja sanat, joita huohotan hiljaa orgasmin partaalla;;;;

TÄÄLTÄ TULLAAN ELÄMÄ!!!

…

Kirjallinen minä kutsuu minut takaisin yhteiseen, jaettuun maailmaamme ja salaa, aivan hiiren hiljaa kuuluu videonauhurin koneistossa pieni, lähes viattomalta kuulunut ras ras rasahdus:

REC *

Isäni ostama nauhuri on edistyksellinen, parempi kuin naapurin pojilla: siinä on kaikki toiminnot: se näyttää kaksitoista eri kanavaa samaan aikaan: se näyttää kuvan erilaisin efektein välittyneinä: se näyttää televisiotarjonnan ja nauhan sisällön samaan aikaan: mutta pahinta, hirveintä ja anteeksiantamattominta on kuitenkin se, että siinä on myös toiminta kuvan hidastamista varten

H I D A S T A M I S T A V A R T E N

ja siinä se, vietävä teknologian pirulainen, tallentaa verkkokalvolle sosiaalipornoa, kun

EI SORMIN

kun minä yritän

EI SORMIN!

siepata juustoa lautaselta

EI SORMIN!!

enkä minä huomaa tätiä joka puhuu mikrofoniin

EI SORMIN!!!

ja joka huomatessaan likaiset kämmeneni kiljahtaa laitteistoon

EI SORMIN!!!!

ja ahnas jono, joka ohitettiin, fiuf fiuf vaan, kääntyy katsomaan minua ja minä tuijotan ja kaikki, jopa teknologia, vaikenee kun täti lyö kämmenellä sormilleni ja toistaa laivan kuulutusjärjestelmään vielä kerran:

EI SORMIN!!!!!

...

pause ”

TAKAISINKELAUS <<

play >

EI SORMIN!!!!!1

pause, takaisinkelaus, play ”<<>

EI SORMIN!!!!!11

pausetakaisinkelausplay ”<<>

EI SORMIN!!!!!111

pauseikikspy ”<<>

EI SORMIN!!!!!1111

pkky ”<<>

EI SORMIN!!!111123211

”<<>

111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211111123211

...

Lukion toisena vuotena lainaan Ossilta Rocky-elokuvan VHS-kasetilla ja väkivallan jälkeen, kelatessani elokuvaa alkuun, nauha yllättäen katkeaa. Isä antaa harvoja elämänviisauksiaan ja varoittaa meidän kotivideoiden kohdalla: älä kelaile nauhaa edestakaisin, se saattaa katketa.

Olen kelannut edes, ja takaisin, ja edestakaisin, mutta nauha ei katkea.

Pause, takaisinkelaus, play.

Nauha ei katkea.
Nauha ei.
Nauha.
Nau.
N.
.

Stalinin hirmuteot tulivat ilmi

Stalinin hirmuteot tulevat ilmi –

Egypti ottaa valtaansa Suezin kanavan –

Marokko itsenäistyy Ranskasta –

ja Pyynikin uimahalli valmistuu samana kalenterivuonna.

Olkoot.

Se siitä historiasta.

Nyt pyörä jää telineeseen ja bussikortti piipittää: portti avautuu ja paljastan sukupuoleni astumalla elektroniikan vetämistä ovista miesten puolelle.

Saunan puolella on yllättäen uusi ratkaisu: vesiputkilla viilennettyjen kaakeleiden toimimattomuuden johdosta kaupungin viisaat ovat sitten menneet hankkimaan puiset lauteet. Puiset lauteet kaakelien päällä ja jostain syystä puista paneelikattoa pitää paikallaan kaksi lattiasta ulottuvaa tolppaa.

Minä olen ammattilainen!

Minä en ymmärrä, mutta voin paljastaa salaisuuden: se, mistä miehet puhuvat aina yleisessä saunassa, on sauna itse – tai tarkemmin sanottuna se, miten jokainen suomalainen (puhuja itse) on maailman paras ammattilainen arvioimaan saunaa. ”Hankkivat sitten puiset lauteet” – kuiskaa alaston saunoja, johon me muut toteamme kuorossa: niin, niin sitten hankkivat. Nyökyttelemme viisaan oloisina ja mietimme hiljaa mielissämme: onneksi me olemme näissä asioissa ammattilaisia.

HöHHöH

Altaiden päädyissä olevaa tiiliseinää koristaa kolme nelimetristä alastonta ihmisfiguuria, teos nimeltä Versio, jonka keramiikkataiteilija Olavi Valavuori toteutti sinivihreästä italialaisesta mosaiikista kaksi vuotta varsinaisen uimahallin valmistumisen jälkeen. Versio ei kuitenkaan ole ainoa uimahallin lähiympäristössä majaileva teos: Tampereen kaupunki järjesti vuonna 1960 kilpailun suihkukaivoveistoksen hankkimiseksi Uimahallitalon puistikkoon ja voittajaksi selviytyi Eila ”Sibelius-monumentti” Hiltusen kuparinen tuotos Veden alla, joka on Suomen ensimmäinen hitsaamalla tehty julkinen taideteos.

Suihkukaivon ja vesialtaan ylle asennetusta teoksesta, sittemmin kirjasto Metsoon siirretystä teoksesta suomenruotsalainen taidehistorioitsija Göran Shild intoutui runoilemaan seuraavin sanoin: ”Kuparinauhat, joista hahmot on tehty kuin anatomiset mallinuket, lisäävät liukuvan liikkeen ja vedenalaisten heijastusten tuntua. Kokonaisuus on eräänlainen kolmiulotteinen luonnollista kokoa oleva graafinen piirros, mitä tyylikkäintä veistoksellista akrobatiaa, uusi muoto ikivanhoista perinteistä, joita olisi arvostettu sekä hellenismin että barokin aikakaudella."

HöHHöHHöHööö

Kirkas vesi kohisee korvissa ja yritän olla zen: nirvana: enkä minä ole: altaan päässä siintää tummien kaakeleiden muodostama merkki, 3, joka vaivuttaa järkähtelemättömällä muuttumattomuudellaan kokijan ja subjektin ei-mihinkään:

enkä minä ajattele, enkä minä ajattele, enkä minä ajattele, mutta kädet ja jalat sanovat kuorossa:

Splät, splät ja splät.

Toistuvan räpiköinnin, heikon esityksen ja väärällä tekniikalla siivittämän rasituksen jälkeen kuntouimareille varattu rata saa vaihtua uimahallia vuosina 2007-2012 riepotelleen remontin jälkeen asennettuun porealtaaseen, jossa täytyy painaa samaan aikaan kahta yli kahden metrin etäisyydellä olevaa nappia, jos haluaa veden olevan poreista.

Vesi porisee, minä olen itse rentoutus ja

HöHHöHHöHööö!!!

ja ja ja yhtäkkiä minä ymmärrän mistä tuo kertomustani jatkuvasti läpäisevä ääni tulee: porealtaan toisella puolella loikoilee kaksi noin yläasteikäistä nuorta, joiden keskustelumuoto koostuu höhöttävästä naurusta. Kuvailen äänen - se on tällainen: lyhyt, piikikkään rytmikäs ja jatkuvasti aina vain uudelleen ääneen räjähtävä. Kohta lukija pääsee ihan itse taas todistamaan ääntä, kun porealtaan näköyhteydessä olevalle ponnahduslaudalle kiipeää turkkilainen maahanmuuttaja, joka viisi (5) sekuntia myöhemmin liukastuu rampin päässä yrittäessään (4) tehdä vaikutusta uimatovereihinsa:

(3) Liike
(2) Vauhti
(1) Hyppy

HöHHöHHöHööö!!!!!!

Äänen esiintymistiheys on noin HöH viisi sekuntia ja jokaisen viiden sekunnin väliin HöH ei mahdu mitään asiallista dataa – mikään ei HöH ole varsinaisesti hauskaa eikä ääni HöH kutsu lämpimän yhteiseen ja jaettuun nauruun: oikeastaan HöH kaikkea muuta: rentoutumisen epäonnistuessa HöH käännän toisenkin verisen poskeni ja palaan saunaan lämmittelemään, mutta sitä ennen selkääni HöH ruoskii vielä kerran kaikuvan vääristynyt lyhyt, piikikkään rytmikäs ja aina van uudelleen räjähtävä

HöHHöHHöHööö!!!!!!!!!

Ei saatana naurata yhtään, vaikka ammattilaiset hokevat yhteen ääneen: menivät sitten hankkimaan puiset lauteet. Huomasitteko, että he katkaisivat jäähdytyslämmön myös näistä selkänojista? Ei nää ole ikinä olleet näin kuumia! Ei näihin voi nojailla enää ollenkaan! Ei taas kaupungin miehet osaa mitään! Minä vielä muistan kun tämä uimahalli avattiin! KYLLÄ ENNEN EEUUTA KAIKKI OLI

HöHHöHHöHööö!!!!!!!

ja siinä paholaisen lähettiläät missä mainitaan: helvetin kuumuuksissa äiti teresasta kuoriutuu piru, joka näkee punaisen kaikkialla: kaksi typerän höhöttävää suuta, jotka loiskuttavat limaa lauteille aina kun aaltoliikkeen kuuloelinten kautta aiheuttama kuuloaistimus purkautuu jostain idiotismin ja imbesilliyden taikamaailmasta – tähänkö vuosituhansien kehitys on vienyt jalon ihmisen? Tämänkö olemme saavuttaneet? Käsittämättömät luolamiesten äänähdykset? Eikö Olavi Valavuoren, Eila Hiltusen tai Göran Shildin teoilla ole ollut mitään merkitystä ihmisen ylevöittämisessä? Entä mitä tapahtuu seuraavaksi – keksiikö joku meistä pyörän uudelleen, jotta voisimme taas työntää toisemme alas jyrkänteeltä? SALLIKAA MINUN HEITTÄÄ ENSIMMÄINEN --

Anteeks, mutta mitää sää oikei teet?

Minäkö?

Sauna tyhjenee asiantuntijoista ja meitä jää vain me – siis kolme suuta, joista kaksi tahtoo tietää vastauksen kysymykseen. Hölmistyn yllättävästä tilanteesta ja onnistun sössöttämään, että enhän minä mitään. Een minä mitään! Ajattelin vaan... EI ME PUHUTTU SULLE. Sä oot pelkkä alisteinen hahmo, pelkkä kärpäsen paska vaan. Me kysyttiin meiän kysymys implisiittiseltä kertojalta. Narrato lookia on kato meilleki tuttua ja me halutaan tietää, että millä oikeudella sää oikein reepresentoit meiät nauraviks idiooteiks? Tiesitsää että mekin ollaan ihmisii – ihan saman laista lihaa ja ajatuksia ku sääkin! Kuka anto tehdä susta tommosen opjektiivisen jumal hahmon, joka nimittää itsensä äiti teresaks? Onks sulla jotain ongelmii häh?

HöHHöHHöHööö!!!

Näätsä ku toi vihta housu pelkää? Se johtuu siitä, että kerrankin spotti on suunnattu sen kasvoille! Nyt loppu meiän passiivinen rooli tässä kertomuksessa, me otetaan valta sulta. Eka sut pitä riisua kuvailulla. Vittu tollanen saatanan hintelä hintti, keskitys leirin asukki, joka imee vielki mamman rintaa. Luuta ja nahkaa, sinisiä veri suonia ja naama värkki niin helvetin ruma, ettei toi kelpais ees heppi pystyssä jolkottaville rekka kuskeille, jotka harhailee kiimoissaan sysi pimeässä forssan yössä. Jätkä on niin vitun luuseri, että buddhaki ois viisauksien sijasta vaan oksentanu päälle pelkkää harmaata limaa ja tokassu pyyhkiessään suu piäliään verhoihin, et sori mään, mut sulle tie nirvanaan pysyy kiinni nyt ja aina!

HöHHöHHöHööö

Turha yrittää juosta kotiis häntä koipien välissä! Sulla on sisälläs mätää ihan yhtä paljo ku meilki – et vaan pysty myöntää sitä! Ihminen vaan on tämmönen, mut sul on näitä sun rakkait sanojas vaan ittes ruoskimiseen! Eks se oo vähä teko pyhää? Luuletsä etnää sun omat ajatukset jättää sut rauhaan, jos sää raapustat tän kaiken ylös? Eihän tää oo tarina meistä, me ollaan vaan tämmössii yks ulotteisii hahmoja - tää on tarina susta, niin ku aina! Kyse on aina vaan susta! On siinäki meillä filantrooppi!

HöHHöH

Kylmä suihku ja voi helvetti sentään.

Pojat ovat aivan oikeassa: minä olen syyllinen. Noudatan muodollisesti lakia, mutta ajatuksissani huoraan työntämällä ihmisiä kallion reunalta alas – ja mitä siihen riitti? Yksi höhöttävä nauru? Eikö ihmiset saa enää edes nauraa tässä maailmassa? Minkälaisen diktatuurin olen oikein luonut? Entä millainen hirmuhallitsija minusta on oikein tullut?

HöH

Piilotan sukupuoleni, nostan polkupyöräni ja jätän taakseni vuoden 1956, jolloin

Pyynikin uimahalli valmistui – 

Marokko itsenäistyi Ranskasta –

Egypti otti valtaansa Suezin kanavan –

ja Stalinin hirmuteot tulivat ilmi.

ostit sitten pienen korvapuustin.

jätin taakseni viimeisen työpäiväni ja ohittaessa kansallisteatterin kivikot, tirautin kyyneleen.

rautatieaseman portaiden vieressä istui sinihuulinen koditon vanha nainen ikea-kassinssa kanssa ja halusi rahaa. annoin euron. hän halusi kaksikymmentä. yrittää päästä kouvolaan, veli kuulemma asuu siellä. en anna - mä oon jo niin tyhmä kun annoin sulle euron verran viinarahaa.

mulla on kylmä, hae mulle kahvi. ja pulla. korvapuusti. olin edelleen tyhmä ja kävin hakemassa viiden euron ostokset. ole hyvä ja tässä on nää sokerit erikseen, kuten pyysit. ostit sitten pienen korvapuustin. ei ollut isompaa. sitten se kelpaa.

nousin kiviseltä tuolilta ja kun havahduin tyhmyydestäni, huomasin että maailma oli sillä välin pysynyt muuttumattomana.

Köh

Privet, babuljaa!

- Privet, lapsenlapseni!

Miten siellä on asiat?

- Miten… samalla tavalla kuten aina ennenkin. Helle on kova. Kolmekymmentä astetta.

Niin on myös täällä Suomessa. Onko vieraita käynyt kylässä?

- Vieraita? Ei täällä enää mitään vieraita käy! Minä en… en minä jaksa vieraita. Ljudmila käy kerran viikossa siivoamassa, se riittää.

Entä terveys?

- Huonosti, huonosti! En minä käy enää ulkona ollenkaan. Täällä sitä vain istutaan.

Ajattelin tulla Venäjällä taas käymään. Haluaisin käydä Pupyshevossa… täytyy ottaa Galjaan yhteyttä! Hän lupasi viedä minut lapsuuden maisemiin!

- Pupyshevossa? Voi kuules – köh – nyt unohdat sen paikan. Siellä ei ole sinulle enää yhtään mitään. Kuuletko? Ei mitään! Tiesitkö – köh – että naapurit ovat jo kuolleet? Ruoho siellä vain kasvaa – ei mikään muu. Pupyshevo! Mitä sinne sinne? Menisit – köh – mieluummin katsomaan suuren kansallisrunoilijamme Pushkinin hautaa! Siinä vasta paikka! Kulttuuria!

Unohda jo se Pupyshevo!

kräsh ja bubb

Bonus-kirpputori

Se tavallinen vilinä: tungosta, takkeja ja taisipa, muuten, olla myös kuuma. Kirpputorin perällä, siellä missä kassan katse ei vaella, mies näkee tilanteeseen sopivan helpotuksen: ikkunan! Pieni, neliskanttisen viaton ikkuna ja ikkunan kahva, joka houkuttelee kääntämään itseään 45 astetta. Mies rohkaistuu, ymmärtää maallisen tehtävänsä, ja aloittaa prosessinsa: kurkottaa ja kurkottaa, mutta ikkunan pieni käpälä ei salli itseään koskettavaksi. Apinakin ymmärsi, joten myös homo sapiens kokeilee varovasti jalallaan kirpputorimaisen puista hyllyä, ja, hetken tullessa varkaaksi, hän ojentaa janoista kättään jälleen kohti kattoa: vielä vähän… vielä vähän… vielä… vielä!

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

KRÄSH BUNG BÄNG DING BUNG BURGUNDI
SKRIIK SKRÄÄK SKRUUK DUUK MUUK BUUK
KATAKK TAKAKK KAP PAP DAP LAP DUP BUBBB

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

Savun laskeutuessa meidän katseemme kohtaavat: ja meidän katseemme vaeltavat harmaalle lattialle, jossa nyt lojuu läjäpäin särkyneitä astioita: lasia, lasia ja lasia ja posliinia ja yksi kattila, joka ei särkynyt, ja paistinpannu, ja toinen, iso ja painava paistinpannu, ja lasia vielä kerran; ja mitä vielä, lasin keskellä, keskellä sirpaleita, makaavat miehen viattomat jalat ja jalkojen vieressä, kirottujen jalkojen vieressä, makaa vieläkin kirotumpi ex-puuhylly, jonka nyt vääntyneet naulat nauravat irvokkaina: häh-häh-häää!

Mutta mies on vaiti, ja minä olen vaiti: ja vaiti ovat nyt myös sirpaleet, jotka äsken laukaisivat paniikin pienen kirpputorin hälinään.

Kassa kuuli kaiken.

Kassa juoksee paikalle.

Kassa ei ymmärrä ja samalla, samalla kassa ymmärtää aivan kaiken:

Voi voi voi! Miten tässä näin kävi! Minähän sanoin – kuulitko – minähän SANOIN ettei ne pienet naulat kestä kattiloiden painoja! Montako kertaa olen sanonut – kuulitko – tässä olisi voinut joku loukkaantua! Hyllyt noin vain, kräsh ja bubb, hajoavat käsiin astioiden painosta! Minähän olen sata kertaa sanonut – kuulitko – ja, ties kenelle kassa vielä puhui, mutta, mutta:

Mutta mies on vaiti, ja minä olen vaiti: ja vaikka sirpaleet tietävät, niin nekin vaikenevat kullasta; tiedämme, ettei hylly hajonnut suinkaan käsiin, vaan jalkoihin kenkien sisällä; ymmärrättekö! Kädet – ei tässä käsillä ollut sijaa! Kädet etsivät yleistä hyvää ja pelastusta, kädet kurkottivat kohti taivaita: ja jalat, jalat ne tässä pettivät hyllyn!

Mutta me olemme isä ja poika: me vaikenemme ja jaamme salaisuuden: ja sitä paitsi, sitä paitsi, oli jo myöhäistä julkaista totuus: kassa, ja kassan luona pyörineet ihmiset, olivat jo keksineet omat versionsa tapahtumien kulusta: he kuulivat, mutta minä näin.

Minä näin, vaikenin ja: rikkomatta valaa, nyt minä kirjoitin.

Mitä nyt vähän pölisin itsekseni tätä kirjoitusta tehdessä.

Mies, kenkä ja hylly tapasivat toisensa pari kuukautta sitten, mutta jos Bonus-kirpputorilla käy vielä tänäkin päivänä, on siellä tuo sama, sama pieni, neliskanttisen viaton ikkuna ja ikkunan kahva, joka houkuttelee kääntämään itseään 45 astetta; kääntäkää vain, vaikka sivua, mutta irvokkaita nauloja – varokaa niitä!

Ne nauravat teidät ensi kerralla suohon!