Näistä eri sävelistä jälkimmäinen sanoo nimenä kaikista vähiten, vaikka se onkin kategoriansa soitetuin laulu: 250 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista kuunteli sitä joka ilta pääuutislähetysten jälkeen säätiedotuksen taustamusiikkina aina 60-luvun pysähtyneisyydestä 80-luvun orastaviin mullistuksiin asti. Laulun vastentahtoisesta suosiosta huolimatta teräksen karaistamat neuvostoihmiset tuskin tiesivät melodian alkuperäistä nimeä, esittäjää tai edes säveltäjää.
Sävelen alkupuolen nuotit – tat-tat-taa – herättävät hämäriä mieli- ja muistikuvia Tapani Kansan koko uran ensimmäisille alkuhaparoinneille tuottaja-sovittaja Jaakko Salon käsittelyssä, mutta iskelmänikkari Pertti Reposen kääntämänä laulu Kauempaa ja kauempaa ei kuitenkaan ollut vuonna 1967 juuri se värssy ja single, jolla haminalainen varastomies, polttoainemyyjä ja rautakaupan apulainen onnistui lyömään laulajana lävitse.
Manchester et Liverpool on alkujaan hollantilais-ranskalaisen André Poppin (1924-2014) sävellys vuodelta 1966 ja tarinan mukaan hän teki sen varta vasten pop-laulajalle ja lolitalle – joihin Poppilla oli erityinen viehtymys – nimeltä Marie Laforêt (1939-). Sävel ja Franck Pourcelin (1913-2000) jousipohjainen instrumentaaliversio olivat ensin – sanat ja laulu ilmestyivät samana vuonna vasta myöhemmin algerialaissyntyisen Eddy Marnayn (1930-2003) käsissä, joka ehti tämän tuotoksen lisäksi kyhäillä elämänsä aikana sellaiset yli 4000 laulua. Marnayn ranskaan taipuva teksti ei kerro nimestään huolimatta jalkapallo-ottelusta, vaan Englannin sateisista kaupungeista, jotka iskelmällisen runollisella tavalla yhdistyvät kertojan orastavan parisuhteen loppumiseen ja petettyihin lupauksiin.
Kolmea tässä mainittua ranskalaismiestä – Poppia, Marneyta ja Pourcelia – yhdistää parrakas nainen ja hilpeät sateenkaaret eli Eurovision laulukilpailut (1956-), johon nämä eri tekijät ovat aikojen saatossa antaneet oman osansa. Kansainvälisesti tunnetuin tekele tässä tarinassa lienee L’amour Est Bleu, jolla kreikkalaislaulajatar Vicky Leandros (1949-) kilpaili jo meille tuttuna vuonna 1967 – tosin ei Ranskan, vaan Luxenburgin nimissä. Voitto meni kuitenkin molemmilta mailta nenän ohitse, sillä Iso-Britannia vei marionetti-aiheisella laululla kaksitoista pistettä, mutta Poppin sävellys, jossa tällä kertaa olivat sanat valmiina, sai seuraavana vuonna yllättäen aivan uuden elämän: jo seuraavana vuonna ranskalainen Paul Mauriat (1925-1996) poisti laulusta kokonaan tekstin, korvasi ihmisäänen 60-luvun musiikkimaailman suosimalla cembalo-soundilla ja tällä entistäkin kitkerän imelällä instrumentaaliversiolla siivitti teoksesta valtavan kansainvälisen hitin, joka löysi pian tiensä myös tänne pohjolaan nimellä Rakkaus on sininen.
Karvaasta tappiosta huolimatta Ranska ehti kuitenkin 50- ja 60-luvuilla voittaa Euroviisut peräti nelisen kertaa, mutta pian jo vääjäämätön kulttuurimaailman muutos oli edessä: keikuttava rock and roll saapui Ranskaan, ja yhtäkkiä pönöttävät orkesterisovitukset kävivät hetkessä vanhanaikaisiksi. Kuulijat halusivat nyt jotain uutta ja molemmat Popp sekä Poucel pyrkivät vielä uudistuvilla sovituksilla jatkamaan leipänsä murujen hakemista maailmalta, mutta heille kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Suomen Euroviisujen kapellimestarille Ossi Runteelle: aika ajoi vanhoista mestareista ohi.
Tarkemmin sanottuna aika ajoi ohi lännessä, mutta Neuvostoliitossa – jossa kulmakarvoistaan ja autokokoelmastaan tunnettu Leonid Brežnev pääsi tekemään valtion pääsihteerin virkaa vuonna 1966 – alkoivat päättäjät yhä kiihkeämmin tarrautua jo tyhjiksi käyneisiin oppeihin sillä seurauksella, että ”pysähtyneisyyden aika” jarrutti uusien trendien saapumista sosialistiselle maaperälle.
Franck Pourcelin alkuperäinen orkesterisovitus Manchester et Liverpoolista – joka varmasti miellytti konservatiivisia, sosialistisen realismin nimeen vannovia neuvostopäättäjiä – pärähti soimaan Vremja-ohjelman meteorologien puheen päälle ensimmäisen kerran vuonna 1968 ja kuulijat saivat ihailla (tai kirota) sävelmää yhtä soittoa aina helmikuulle 1981, jolloin latvialaisen Raimonds ”miljoona, miljoona, miljoona ruusua” Paulsin sävellys Perhoset lumessa korvasi jo korvamadoksi muodostuneen ranskalaissävelen. Neuvostotelevision päättäjät eivät kuitenkaan pysyneet tasaisen yksimielisinä musiikkivalinnoissaan, vaan säätä rytmittävä jingle ehti vaihtua muutaman kerran, kunnes vuonna 1990 Poppin sävellys palasi vielä kerran nostalgian sävyttämissä merkeissä säätiedotuksen taustalle!
Silloin myös minun on täytynyt kuulla tämä laulu ensimmäisiä kertoja, koska vielä tänäkin päivänä se herättää kaukaisia mielikuvia jostain kadotetusta lapsuuden ajasta: muistan sahalaitaisen ja haljenneen parketin, olohuoneessa hyrräävän jääkaapin sekä television, jonka suuret nupit päästivät junnaavia ääniä. Neuvostoaikaisen aparaatin rätinän, ratinan ja ritinän keskeltä kuulen jossain sieluni sopukassa soivan tämän päättäväisen sävelen aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti