Sininen valokaari ( 2 / 2 )

Narahduksia löytyy myös taidenäyttelyistä. Ensin kuvat ja taulut, raamien pönöttävät miehet tai alastomat seireenit, kutsuvat luokseen, mutta kun joutuu liian lähelle, hälytys katkaisee ja palauttaa todellisuuteen. Narahdus. Hälytys. En minä ole koskaan joutunut museoissa tai näyttelyissä hälytyksen kohteeksi, mutta se ei ole oleellista. Narahdukset seuraavat stigman lailla ja narahdusta stigman lailla seuraa hälytys.

Narahdus...

Hälytys..

Kasvot.

Espoon Emma-taidemuseossa oli näytillä espanjalaisen Jaume Plensan monumentaalisia veistoksia, jotka massiivisella koollaan saivat ihmisen hengästymään. Vääristeltyä massaa, Solaris-planeetan tuottamia ihmiskuvia takaraivon sähkötoiminnasta; kohteita, objekteja, sanoja. Näyttelyn keskiössä oli kolmesta hiljaisesta päästä koostuva installaatio, jota reunusti valkoisiksi maalatuista kivistä tehty ympyrä. Kivimeri, jossa kaulaan asti uponneet päät lepäsivät ja viestivät ympäri kehoa liimattujen sanojen avulla. Kiersin ihmeissäni tuota näkyä ja aivan huomaamattaan, aivan vahingossa, törmäsin kivimereen. Kirjaimellisesti. Potkaisin jalallani taideteosta. Ei, ei, minä potkaisin lattialla makaavaa kiveä. Kivi pyörähti iloisesti ja päästi kivelle tyypillisen äänen: KLONK. Klonk ja TUNK se sanoi, törmätessään virkatovereihinsa kuin biljardipallo konsanaan. Typerä kivi, sillä tavalla, törmää kenkään. Kumarruin ja suoristin kiven, laitoin sen takaisin omalle harmoniselle paikalleen, enkä minä, siinä kykkiessä, ollenkaan huomannut, kun teosen vartijana toiminut nainen lipui äänettömästi luokseni.

Älkää koskeko siihen! Se kuuluu taideteokseen! Mitä te oikein teette!

Ei hän näin huutanut, mutta näin minä sen kuulin. Tämä kivi tässä, minä törmäsi tähän kiveen! Laitan sen takaisin! Anteeksi, mutta se kuuluu taideteokseen! Eipäs kosketa niihin kiviin! Mutta ne kivet. Eivät ne olleet mitenkään esteettisen taiteellisesti esillä. Siinä vain kasa kiviä pönötti ilman raameja. Mistä minä olisin voinut tietää! Ei ollut sellaista mustakeltaraitaista varoitusviivaa, joka olisi huutanut lukijalle EI EDEMMÄS – kulttuurin törmäysvaara! Ei ollut mitään sellaista. Ei ollut rajoja. Rajat oli poistettu. Hälytin oli riisuttu, piilotettu rakenteisiin. Ennen hälytin näkyi. Se oli sellainen punainen laatikko, joka päästi valon. Valon! Minä muistan vain äänen.

KLONK

ja

TUNK

Ihan vahingossa!

Enhän minä mitään!

Klonk. Hälytys. Tunk. Narahdus. Ei narahdusta.

Klonk. Kasvot. Hälytys.Tunk.

Klonk. Narahdus.

Häpeä.

Tampere. Taidesuunnistus. Ikuinen galleria. Me, minä ja Tiina, yritimme mennä TR1:een, mutta eksyimme tänne. Olen aivan varma, että tämä on TR1. Ei se ole. TR1 on Väinö Linnan aukion toisella puolella, Media-museon yhteydessä. Ei, ei Werstaan yläkerrassa, vaan siinä vieressä. Ikuinen galleria. Taidesuunnistus. Tampere.

Pieni, muutaman neliön kokoinen huone täynnä enemmän ja vähemmän taiteellisia kokeiluja. CD-kansitaidetta, jossa jokaisen baben kohdalla lisätty baby. Hauskaa. Kulmassa epämääräistä värisotkua. Ahdistavaa. Eloton ja pysäytetty, hengetön sideharsosta tehty patsas tuijottaa seinään. Ahdistavaa, taas kerran.

Mutta näiden välissä, näiden käsityöllä tehtyjen esineiden välissä on vasara, lasi ja sarjakuva. Sellainen punainen pieni vasara, joka houkuttaa kouluun linja-autolla matkustavia poikia varastamaan vasaran. Vasara, jolla rikotaan ikkuna hädän tullessa.

Hätä. Kerran olen soittanut hätäkeskukseen. Ihan äsken. Naapurista kuului raastavaa, eläimellistä huutoa. Ei mitään sellaista huutoa, mitä elokuvissa huudetaan. Ei mitään sellaista. Ei sitä voi kuvata. Pirkko, Pirkko! Onko kaikki hyvin siellä? Pirkko ei vastaa. Huutoa. Näppäilen ja soitan. Yritän muistella, miten ihmiset toimivat tällaisissa tilanteissa. Operaattori nostaa luurin ja alan vaistomaisesti luetella asioita. Oven takaa kuuluu huutoa. Naapurissa vanha nainen. Ollut aiemmin sairaalassa. Ei avaa ovea—mutta Pirkko avaa oven. Välitän hänelle operaattorin kysymyksen ja kysyn tarvitaanko ambulanssia. Ei tarvita. Ilmoitan eteenpäin ja suljen saatujen ohjeiden mukaisesti luurin. Pirkko rikkoo hiljaisuuden hauraalla äänellään. Teidän täytyy ymmärtää. Petri sairastaa syöpää. Petrillä on kipuja. Petri tekee kuolemaa. Yrittäkää ymmärtää. Kyllä, kyllä, me ymmärrämme ja palaamme omiin asuntoihimme. Tiinaa nolottaa. Minua hämmentää. Seuraavana päivänä ostamme kukan, soitamme ovikelloa ja oven avaneelle Petrille toivotamme hyvää uutta vuotta. Tällä kertaa minuakin nolottaa.

Hätä. Vasara. Lasi. Lasin takana sarjakuva. Sarjakuvassa hahmo. Hahmo katsoo sarjakuvaa, jossa hahmo katsoo sarjakuvaa. Sarjakuvan sarjakuvassa hahmo lyö vasaralla lasia. Hahmo innostuu tästä ja lyö vasaralla lasia. Tiina innostuu tästä ja -- ei, älä edes ajattele! Älä lyö! Älä, älä! Mutta tässä selvästi opastetaan lyömään! Katso nyt! Vasara, lasi, sarjakuva – aivan selvä juttu! Se on vain ansa, älä koske siihen! Narahdus! Älä koske! Narahdus! Mutta Tiina ei kuuntele. Tiina tarttuu vasaraan ja

KLONK

lasi joustaa

KLONK ja TUNK

Tiina lyö kovempaa

RÄTS ja KLONK ja TUNK

narahdus ja hälytys ja narahdus ja ja ja

Tiina tekee, Tiina toimii! Tiina toimii, kuten toimivat hänen laulujensa ihmiset: ihmiset, jotka haluavat ja seisovat halunsa takana – toisin kuin minun ihmiseni, ihmiset, jotka eivät saa mitään aikaan ja jos saavat, he ovat vitsi: kertoja on saamaton, kertoja ei pysty muuttamaan maailmaa, kertoja ei toimi – ja jos kertoja toimii, se on vitsi, se on parodia, se on ironia ja kun me elämme tätä herramme post-ironian vuotta 2013 ja Tiina toimii ja kuulen, klonk ja tunk, ja narahdus, narahduksen minä kuulen ja hälytys ja hälytys ja häpeä ja hälytys ja narahdus

Mutta mitään hälytystä ei kuulu. Eikä kuulu narahdusta. Katso nyt. Mitään ei tapahtunut. Näin sen kuului mennä. Tiina sanoo rauhallisesti ja asettaa vasaran takaisin paikalleen. Näetkös. Muutkin ovat lyöneet vasaralla tähän lasiin. Lasi on täynnä vasaran jälkiä. Siinä meillä on taidetta, joka kutsuu toimimaan! Mutta, mutta... mihin jäivät klonk ja tunk? Ehkä jos minä olisin lyönyt, mutta en minä olisi lyönyt. Mahdoton skenaario. Minä en toimi. Hävettää.

Klonk ja tunk.

Taloyhtiön sauna ja 18:00. Oven repaleisessa paperissa lukee sukunimeni. Olemme molemmat saaneet miinuspisteitä kohti tylsää aikuisuutta, koska käymme lauantaisin saunassa. Täällä, puupaneelien bunkkerissa. Reinot ja Ainot jalassa. Kylpytakit hississä. Oluet lauteilla. Mutta tällä kertaa ovessa on vinoon aseteltu, käsin kirjoitettu lappu:

ÄLKÄÄ HEITTÄKÖ LÖYLYÄ!

KIUKAASTA TULI SININEN VALOKAARI!

Ei siinä näin lukenut, mutta näin minä sen luen. Tiina on huolestunut. Minä olen innoissani. Sininen valokaari! Olen innoissani kuin ne kouluun linja-autolla matkalla olevat pojat, jotka tuijottavat katon rajassa kiiluvaa pientä punaista vasaraa. Vasara! Löylykauha! Vasara! Löylykauha. Kädessä löylykauha. Vasara. Ei, älä edes ajattele! Älä heitä! Älä, älä! Mutta minä haluan nähdä valokaaren! Älä, älä. Lapussa luki, ettei saa heittää löylyä. Mutta minä haluan nähdä sen sinisen valokaaren... sinäkin löit sillä vasaralla tänään! Mutta kun tuo voi olla vaarallista. Äh! Yritä nyt kinata kanssasi! Vasarassa on vettä puolillaan ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä en heitä löylyä. Vesi valuu kauhasta takaisin astiaan. Sininen valokaari jää näkemättä.

Toisella saunakierroksella eteisestä kuuluu kolahdus ja pukuhuoneen ovi aukeaa. Täällä on ihmisiä saunassa! Huudan ja ääni vastaa: Onko siellä vielä joku? Älkää vain heittäkö löylyä! Minä käyn ottamassa sulakkeet kokonaan irti. Älkää heittäkö löylyä! Katselen lauteilla makavaa kauhaa. En heitä löylyä ja kiitän salaa itseäni, etten heittänyt löylyä. Minä en toiminut, vaikka halusin toimia. Mistä tietää, milloin pitää toimia ja milloin ei? Milloin saa leikkiä sankaria ja milloin pahista? Mitä on elämä häpeän ja ei-häpeän välissä?

En tiedä, mutta silti: silti minä olisin niin halunnut nähdä sen valokaaren!

 

Sininen valokaari ( 1 / 2 )

Tikkurilan kirjasto.

Harmaa, ankea möhkäle kiveä junaradan varrella.

Mutta ei se minulle ollut ankea – päinvastoin! Vielä muutama vuosi sitten, vielä äsken olin erittäin vakuuttunut siitä, miten se on kaunein rakennus maan päällä. Miten sen ylväät muodot, sen kaihoisa harmaus ja neliskanttisuus symboloivat rauhaisaa hiljaisuutta. Miten se oli itse hiljaisuus ja turva tässä sekavassa maailmassa. 

Hiljaisuus ja turva.

Liikunta: Tikkurilan uimahalli, uinti.

Niin siinä kohtalokkaassa lukujärjestyksessä on täytynyt lukea. Muut olivat pakanneet uimavarusteensa jo varhain reppuihinsa. Mutta en minä. Minulla oli salaisuus, jota ei saanut paljastaa. Kilpikonnan selkämäinen Tikkurilan uimahalli kiilsi kevään auringossa, kun me pakkauduimme sen sisuksiin odottamaan. Miksi minä tulin tänne? Miksi minä kidutan itseäni? Halusin olla rohkea. Mutta kohta jo murruin kuin vanhaksi katkeroitunut puu, joka ei kyennyt enää tuulessa joustamaan.

Tommi oli liikunnanopettajamme. Muistan hänet erittäin hyvin. Korkea, iso mies, joka puhui hitaasti painottaen sanoja. Siniset silmät katsoivat meihin ylhäältä komentaen, ja me katsoimme häntä alhaalta ihaillen, ja hän oli iso mies, joka artikuloi kummasti. Hän oli johtajamme, ja me olimme hänen alaisiaan, me olimme armeijassa, hän puhui meille sotilaille ja me olimme uskollisia. Mutta minä olin lukion ensimmäisellä, ja me olimme pakkautuneet kilpikonnan kuoreen ja me odotimme.

Liikunnanopettaja saapui uimahallin aulaan ja nimenhuudossa parkaisin oman osuuteni uskollisesti. Kaikki paikalla, siis! Tommi ärjyi miehekkäällä äänellään. Nyt mennään uimaan! Seuratkaa minua! Pienet sotilaat alkoivat uskollisesti asettua jonoon, mutta... mutta minä jäin kauhusta jäykkänä seisomaan paikalleni. Mikäs nyt? Prikaatinpäällikkö käänsi kysyvän päänsä minuun.

Minä, minä... minä, minä!

Niin, mikä on?

Minä, minä... minä purskahdin kaikkien nähden itkuun ja juoksin ovesta ulos. Hetken päästä Tommi seurasi minua pihalle ja toisti harmittoman kysymyksensä: mikä nyt on? Sössötin ja soopersin itkuisesta suustani, etten... etten minä osannut uida! Voi jumalauta, on se niin vaikea tunnustaa! Minä en osaa! Minulle kuuluu nauraa! Kuuletko naurun tänne pihalle? Siellä ne nauravat! Minun pitää polskia lasten altaassa ja kuunnella hyppytornista, kymmenenmetrisestä hyppytornista, nauru ja pilkkaa ja ivaa, sillä minä en osaa uida! Minä olen pelkkä lapsi! Minä olen vähemmän! Minä en ole mitään! Olen häpeä!

Tommi laski rotevan kätensä olkapäälleni ja hymähti ymmärtäväisen hiljaa. Älä huoli. Minä järjestän sinulle uimaopetusta. Minä opetan sinut uimaan.

Tommi ei koskaan opettanut minua uimaan. Sama kuvio toistui myöhemmin myös armeija-aikoina. Koiran lailla kykenin uimaan 50 metriä ja – luovutin. Se oli byrokraattisessa mielessä aivan liian vähän. Samaisessa byrokraattisessa mielessä meille piti järjestää uimaopetusta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Lukiokavereiden ihmetteleviin katseisiin väitin, että kaikki johtui uimatavaroiden unohtumisesta. Valehtelin, koska totuus oli paljon karmivampi. Niin minä sitten unohdin myös toisella kerralla ja kolmannella ja neljännellä ja aina minä unohdin uimahousut ja pyyhkeen – ja ehkä he tiesivät, ehkä eivät.

Kuivasin katkerat kyyneleet ja seurasin johtajaamme takaisin kuoreen. Kaikki pojat olivat jo menneet pukuhuoneiden puolelle. Tommi otti kulmakarvoilleen viisaan ilmeen ja antoi minulle tehtäväksi mennä kirjastoon ja etsiä sieltä uimiseen liittyvää kirjallisuutta. Kun muut polskivat altaissa ja hyppivät kymmenestä metristä, minä sukelsin kirjojen maailmaan. Kohtasin ankean, harmaan rakennuksen, joka viattomissa silmissäni näytti yhtäkkiä niin kovin kauniilta.

Aulassa avautuvat parikymmentä rappusta ohjaavat aikuisten osastolle. Mutta eivät minua aikuisten kirjat kiinnostaneet. En edes ymmärtänyt mitä tarkoitti ”kaunokirjallisuus”, koska kaunokirjoitus on typerää ja muistuttaa minua häpeästä ja harakanvarpaista. Kraak. Niin typerää, että voiko typerämpää enää ollakaan. Minä haluan muuta! Niin minä sitten halusin sarjakuvia ja vitsikirjoja, joita löytyi lastenosastolta. Vuosien varrella tuolit ja pöydät kävivät aina vain pienemmiksi, mutta aina minä istuin ja: luin tai selasin kuvia. Joitain typeriä kuvia, en mitään ihmeellistä, kehittävää tai opettavaista. Ei mitään tietokirjoja tai edes nuorten kirjallisuutta. Ei, ei mitään sellaista. Ei yhtään mitään. Minä vain halusin olla ja kirjasto tuntui paikalta, jossa voisi olla. Klamydian pojat pyllistivät nuorten musiikkiosaston seinällä, mutta minä annoin sen kirjastolle anteeksi – ja siirsin katseeni taas sarjakuviin.

Kirjaston ei kuitenkaan ollut vain rauhallinen. Kirjasto oli myös äänekäs. Kirjastolla oli hälyttimet. En koskaan saanut selville mikä sen aiheutti, mutta aina kun kuljin lastenosastolle – ja sieltä ulos – onnistuin laukaisemaan hälytyksen. Sain monesti selittää ja näyttää repun sisällön henkilökunnalle. Todistaa oikeudessa, ettei minulla ollut mitään epäilyttävää. Etten minä ollut epäilyttävä. Sarjakuvien ja vitsikirjojen jälkeen lähdin jatkamaan matkaa – hälytys – kunnes piti palata takaisin – hälytys – ja toistaa taas sama tarina, jonka pääosassa oli hälyttimiin vetoava reppu. Huolellisten tarkistusten jälkeen sain reppuni takaisin ja poistuin huutavista ovista.

– Hälytys –

Ajan mittaan siitä tuli käyntikorttini. Hälytys – ja kaikki tiesivät, että tuolta se taas tulee. Häpeä vaihtui ylpeyteen. Sain työhön uppoutuneiden ihmisten katseet käännettyä minuun, joka en ollut mitään. Sarjakuvia selaava pieni poika, joka aika-ajoin yritti mahdollisimman hiljaa hihittää Pikku-Kallen vitseille. Poika, joka tukahdutti naurunsa, koska se oli oikein tehty. Hyvä poika, hyvä hyvä. Mutta nyt. Mutta nyt minä olin jotain – ja minä olin itse hälytin. Kirkas hälytysääni toivotti minut aina vilpittömän ystävällisesti tervetulleeksi – hälytys – ja piti huolta aina lähtööni asti. Silloin se joutui – hälytys – haikeana hyvästelemään minut, mutta lupasin tulla ensi viikolla taas uudelleen. Minä tulen ensi viikolla uudelleen. Niin me odotimme aina seuraavaa, iloista ja onnellista tapaamista.

– Hälytys –

Eräänä kauniina päivänä – ja päivä tosiaan oli kaunis, niin kuin kertomuksissa aina – kirjastoon palkattiin uusi työntekijä. Muistan hänet erityisen hyvin. Kaikki muut minä olen unohtanut, mutta häntä ei voi unohtaa. Keski-ikäinen mies, jolla oli pitkä, ilmeetön naama ja harmaantuneen harvat hiukset. Täysin tavallinen mies, mies, jota on mahdotonta muistaa. Mutta minä muistan hänet. Saapumiseni – hälytys – sai hänet nostamaan kasvot paperiasioista, mutta pian mies laski mutisevat huulensa takaisin töiden pariin. Palautin kirjoja ja lainasin kirjoja ja luin sarjakuvia ja luin vitsejä ja pöydät ja tuolit kävivät jatkuvasti yhä vain ahtaammiksi, mutta yhä minä luin. Lukuinnon päätteeksi palautin Mad-sarjakuvat takaisin niiden omalle paikalle ja – hälytys – poistuin kirjaston ovista, hyvästellen taas hälytys-ystäväni. Vanhasta tottumuksesta riensin välittämättä varoittavista äänistä, mutta en ehtinyt vapaudestani nauttia kuin muutaman sekunnin, muutaman inhottavan sekunnin, kun yhtäkkiä takaraivossa laukesi kasvottoman miehen syyllistävä mylväisy:

Varas! Nyt tuot ne varastamasi kirjat takaisin!

Ei hän näin huutanut, mutta näin minä sen kuulin. Pahinta oli kuitenkin se, että piipittävä ystäväni oli pettänyt minut. Tallustin nöyränä – hälytys – takaisin lainaustiskille ja selitin kauhuissani, että enhän minä mitään! Tämä reppu vain! Tämä reppu hälyttää aina! Selitä sinä vaan, niin. Kaikki tuijottivat varasta ja mies ei juurtuneilta kasvoilta ymmärtäväistä hymyä suonut tällaiselle varkaalle. Reppuni sisältö tutkittiin julkisesti jo sadannen kerran, eikä sieltä vieläkään löydetty mitään epäilyttävää. Raudat poistettiin ranteiltani, mutta niiden stigmat jäivät käteeni. Maani myyneenä – hälytys – valuin kotiini.

Yritinkö minä selvittää, mikä sen hälytyksen aiheutti? Yritin, tietysti! Minulla oli keinoni, ja nyt kun entinen ystäväni oli julistanut minulle sodan, halusin vältellä sen piipittävää läheisyyttä hinnalla millä hyvänsä. Halusin päästä eroon siitä häpeää ja naurua yhdistävästä äänestä. Selvitystyössä olin tarkkailija ja tarkkailu tuotti tieteellisen päteviä tuloksia. Tutkielmani johtopäätös oli: narina. Hälytys-laitteiston välissä makasi harmaa, kuperan muotoinen alusta. Se narisi jokaisella askelmalla ja hälytys seurasi aina narahduksen jälkeen. Narina ja hälytys. Opin pian pelkäämään kenkien alle jäävää narinaa. Yritin, jatkotutkinnon turvin, välttää hälytyksiä erilaisilla kokeellisilla askel-tekniikoilla.

Yritin astua hiljaa.

Hälytys.

Yritin astua kovaa.

Hälytys.

Yritin hypähtää alustan yli.

Hälytys.

Narahdus. Hälytys. Askel. Alusta. Narahdus. Hälytys. Alusta. Varas!

Narahdus. Hälytys. Varas!. Narahdus. Hälytys. Varas!

 Narahdus. Hälytys. Askel. Kasvot. Varas!

 Narahdus. Hälytys. Varas!

Narahdus. Hälytys.

Narahdus.

Narahduksia löytyy myös taidenäyttelyistä. Ensin kuvat ja taulut, raamien pönöttävät miehet tai alastomat seireenit, kutsuvat luokseen, mutta kun joutuu liian lähelle, hälytys katkaisee ja palauttaa todellisuuteen. Narahdus. Hälytys. En minä ole koskaan joutunut museoissa tai näyttelyissä hälytyksen kohteeksi, mutta se ei ole oleellista. Narahdukset seuraavat stigman lailla ja narahdusta stigman lailla seuraa hälytys.

Narahdus...

Hälytys..

Kasvot.

Katkelmia

[...] ja seinät minä päällystin turkoosin ja punaisin värein maalatuilla raanuilla ja minä yritin voittaa valkeat, kaikuvat seinät ja kuvilla, kuvilla minä päällystin tyhjän kammottavat kuviot, jotka muistuttivat minua kaikista kirjoittamattomista sanoista ja kauhusta, ja kauhun jo mainitsin, vaikka muovisen lattian peitin värikkäin matoin ja pidin huolta siitä, että ajoin kaiken valkoisen nurkkaan ja kohta valkoista ei enää ollut, mutta silti,

silti naapurini tekee öisin kuolemaa ja minä olin vihainen ja vaikka hissikuilu erotti meidän asuntomme, minä heräsin öisin ja hän vaikeroi ja minä vedin peiton ylemmäs, mutta hän huusi ja raanut olivat vaiti seinillä, ja kun aamulla tapasimme, me hymyilimme ja hän oli hyvä, mutta yö teki meistä rauniot ja kohta valkoinen kiipesi takaisin seinille, ensin se kiipesi lattiaa pitkin, ja minä hankin lisää raanuja ja kevättä varten olivat uudet raanut seinällä ja valkoista oli ollut vain vähän,

mutta päivisin kuuluu lattian alta itkua ja minä olin surullinen ja pariskunta on onneton ja mies valitti, kun soitin kitaraa ja aina hän oli humalassa näin hänet aamuisin ja iltaisin ja hän oli humalassa ja minä kuuntelin ja vedin peittoa ja itkuiset saatana ja perkele kaikuivat mattojen alta ja minä lakkasin imuroimasta ja mies valitti ja minä lupasin olla vähän ja kohta meitä oli kaksi ja pidätin vähän hengitystäni ja odotimme kaikki, että olisimme olleet hetken [...]