Erään muovipussin tarina

Seuraavan Pietari-osan pitkittymisen vuoksi julkaisen tässä välissä sentimentaalisen muovipussi-tarinan.

Muistan kun sain joskus vuonna 2004 – siis jo melkein kymmenen vuotta sitten – vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi digitaalisen järjestelmäkameran (300D; tunnetaan myös hupaisalla markkinointinimellään ”Kiss rebel”). Ensimmäiset Suomeen tuodut digijärkkärit olivat aivan järkyttävän hintaisia, joten kamerani mukana tulleen ohjeen mukaan aioin pitää huolta siitä, ettei kamera kastuisi esim. yllättävässä vesisateessa. Tässä kohtaa tarinan muovipussi astuu peliin. Löysin jostain vanhempieni muovipussikätköistä yhden mustan ja hieman erilaisen muovipussin, sellaisen kunnon ysäripussin, joka oli tavallista paksumpi ja kooltaan noin A3-paperin kokoinen. Pidin tätä pussia aina isäni vanhan 70-luvulla ostetun nahkaisen olkalaukun pohjalla – myös silloinkin, kun en enää ottanut ”kapinallisella suudelmalla” kuvia. Olkalaukun sisältö vaihtui tässä vuosien varrella jo sataan kertaan, mutta musta muovipussi – aina se vain jaksoi pyöriä laukun pohjalla kuin odottaen, että sille tulisi vihdoinkin käyttöä. 

Eikä se ollenkaan osannut aavistaa, että tänään, lähes yhdeksän vuoden horrostamisen jälkeen, se tulisi näyttelemään uutta ja hyödyllistä roolia.

Poiketen rutiineistani, kävin tänään perjantaina muutamalla kirpputorilla. En löytänyt mitään erikoista, mutta tein poikkeuksen reittivalintaani: yliopistolta en kävellytkään suoraan Koskikeskuksen kautta pyörälleni, vaan kävin ensin Bonuskirpputorilla ja sitten Hämeenkadun uudessa Kellarikirppiksessä (kymppibistron alakerrassa; ovat mainoksiltaan lähes huomaamattomia, mutta tarkkasilmäinen löytää oikean oven mistä mennä sisään). Hämeenkadun jälkeen lähdin kohti pyörääni, kun huomasin nuoren naisen nousevan pystyyn Hatanpään valtatien kävelykadulta - hän oli juuri aikaisemmin, ilmeisesti, kiirehtinyt bussiin ostoksiensa kanssa ja tässä pyrkimyksessään sattunut näillä paukkupakkasilla liukastumaan pahasti. Naisen ostokset olivat levinneet kadulle. Avulias vanhempi rouva, autettuaan ensin naisen ylös, alkoi pakata tämän ruokaostoksia takaisin K-kaupan muovipussiin. Pussin täyttyessä, huomasin sattumalta että yksi kookosmaitopurkki vieri pussista iloisesti ulos. Pussin pohjassa oli reikä! Huomasin tämän juuri sillä sekunnilla, kun olin kävelemässä ohitse näiden kahden naisen. Pysähdyin ja aloin kaivaa takkini taskujani. Pidän aina mukana yhtä kangaskassia, paitsi että… nyt olin tietysti unohtanut sen! Olin eilen käynyt kirjastossa, pakannut sinne pari kirjaa ja unohtanut kirjat sekä kangaskassin kotiini. Seisoimme kaikki hetken levinneiden ostoksien kanssa. Sitten yhtäkkiä muistin, että minulla on olkalaukun pohjalla se musta muovipussi! Kaivoin laukun eri vuosikerrosten lävitse ja saavutin lopulta pohjan – ei hitto, siellä se vieläkin oli! Taittelin pussin auki ja ehdotin, että ruokaostokset voi siirtää rikkoutuneesta pussista tähän toiseen. Keräsimme kookosmaidot, leivät ja muut vanhaan ysäripussiini, joka palveli uskollisesti vielä viimeisen kerran minua. Ojensin täyden pussin naiselle, joka otti sen kantoon kiitosten jälkeen. 

Me erkanimme omille tietämöttämille teillemme.

Nyt kun kirjoitan tätä, aloin yhtäkkiä ikävöidä tuota typerää muovipussia, jonka kanssa vietin yhdeksän pitää vuotta yhdessä. Se oli vain muovipussi! Muovipusseja riittää maailmassa! Niin – niin riittää… sanovatpa vielä, että niistä on ongelmaksi. Mutta ei minun muovipussini ollut koskaan sellainen riesa. Siksi, ennen kuin lähden taas maailmalle, täytyy kaivaa omasta muovipussikokoelmasta joku vastaavanlainen muovipussi ja laittaa se olkalaukun pohjalle. Ehkä se saa tällä kertaa odottaa pyöreät kymmenen vuotta (vuoteen 2023), ennen kuin sille tulee käyttöä. 

Se jää nähtäväksi.

Kirjoitettu 18. tammikuuta 2013.