Tikkurilan kirjasto.
Harmaa, ankea möhkäle kiveä junaradan
varrella.
Mutta ei se minulle ollut ankea –
päinvastoin! Vielä muutama vuosi sitten, vielä äsken olin erittäin vakuuttunut
siitä, miten se on kaunein rakennus maan päällä. Miten sen ylväät muodot, sen
kaihoisa harmaus ja neliskanttisuus symboloivat rauhaisaa hiljaisuutta. Miten
se oli itse hiljaisuus ja turva tässä sekavassa maailmassa.
Hiljaisuus ja
turva.
Liikunta:
Tikkurilan uimahalli, uinti.
Niin siinä kohtalokkaassa
lukujärjestyksessä on täytynyt lukea. Muut olivat pakanneet uimavarusteensa jo
varhain reppuihinsa. Mutta en minä. Minulla oli salaisuus, jota ei saanut
paljastaa. Kilpikonnan selkämäinen Tikkurilan uimahalli kiilsi kevään
auringossa, kun me pakkauduimme sen sisuksiin odottamaan. Miksi minä tulin tänne?
Miksi minä kidutan itseäni? Halusin olla rohkea. Mutta kohta jo murruin kuin
vanhaksi katkeroitunut puu, joka ei kyennyt enää tuulessa joustamaan.
Tommi oli liikunnanopettajamme. Muistan
hänet erittäin hyvin. Korkea, iso mies, joka puhui hitaasti painottaen sanoja.
Siniset silmät katsoivat meihin ylhäältä komentaen, ja me katsoimme häntä
alhaalta ihaillen, ja hän oli iso mies, joka artikuloi kummasti. Hän oli
johtajamme, ja me olimme hänen alaisiaan, me olimme armeijassa, hän puhui
meille sotilaille ja me olimme uskollisia. Mutta minä olin lukion ensimmäisellä,
ja me olimme pakkautuneet kilpikonnan kuoreen ja me odotimme.
Liikunnanopettaja saapui uimahallin
aulaan ja nimenhuudossa parkaisin oman osuuteni uskollisesti. Kaikki paikalla,
siis! Tommi ärjyi miehekkäällä äänellään. Nyt mennään uimaan! Seuratkaa minua! Pienet
sotilaat alkoivat uskollisesti asettua jonoon, mutta... mutta minä jäin
kauhusta jäykkänä seisomaan paikalleni. Mikäs nyt? Prikaatinpäällikkö käänsi
kysyvän päänsä minuun.
Minä, minä... minä, minä!
Niin, mikä on?
Minä, minä... minä purskahdin kaikkien
nähden itkuun ja juoksin ovesta ulos. Hetken päästä Tommi seurasi minua pihalle
ja toisti harmittoman kysymyksensä: mikä nyt on? Sössötin ja soopersin
itkuisesta suustani, etten... etten minä osannut uida! Voi jumalauta, on se
niin vaikea tunnustaa! Minä en osaa! Minulle kuuluu nauraa! Kuuletko naurun
tänne pihalle? Siellä ne nauravat! Minun pitää polskia lasten altaassa ja
kuunnella hyppytornista, kymmenenmetrisestä hyppytornista, nauru ja pilkkaa ja
ivaa, sillä minä en osaa uida! Minä olen pelkkä lapsi! Minä olen vähemmän! Minä
en ole mitään! Olen häpeä!
Tommi laski rotevan kätensä olkapäälleni
ja hymähti ymmärtäväisen hiljaa. Älä huoli. Minä järjestän sinulle
uimaopetusta. Minä opetan sinut uimaan.
Tommi
ei koskaan opettanut minua uimaan. Sama kuvio toistui myöhemmin myös
armeija-aikoina. Koiran lailla kykenin uimaan 50 metriä ja – luovutin. Se oli
byrokraattisessa mielessä aivan liian vähän. Samaisessa byrokraattisessa
mielessä meille piti järjestää uimaopetusta, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Lukiokavereiden
ihmetteleviin katseisiin väitin, että kaikki johtui uimatavaroiden
unohtumisesta. Valehtelin, koska totuus oli paljon karmivampi. Niin minä sitten
unohdin myös toisella kerralla ja kolmannella ja neljännellä ja aina minä
unohdin uimahousut ja pyyhkeen – ja ehkä he tiesivät, ehkä eivät.
Kuivasin katkerat kyyneleet ja seurasin
johtajaamme takaisin kuoreen. Kaikki pojat olivat jo menneet pukuhuoneiden
puolelle. Tommi otti kulmakarvoilleen viisaan ilmeen ja antoi minulle tehtäväksi
mennä kirjastoon ja etsiä sieltä uimiseen liittyvää kirjallisuutta. Kun muut
polskivat altaissa ja hyppivät kymmenestä metristä, minä sukelsin kirjojen
maailmaan. Kohtasin ankean, harmaan rakennuksen, joka viattomissa silmissäni
näytti yhtäkkiä niin kovin kauniilta.
Aulassa avautuvat parikymmentä rappusta
ohjaavat aikuisten osastolle. Mutta eivät minua aikuisten kirjat kiinnostaneet.
En edes ymmärtänyt mitä tarkoitti ”kaunokirjallisuus”, koska kaunokirjoitus on
typerää ja muistuttaa minua häpeästä ja harakanvarpaista. Kraak. Niin typerää, että voiko typerämpää enää ollakaan. Minä haluan
muuta! Niin minä sitten halusin sarjakuvia ja vitsikirjoja, joita löytyi lastenosastolta.
Vuosien varrella tuolit ja pöydät kävivät aina vain pienemmiksi, mutta aina
minä istuin ja: luin tai selasin kuvia. Joitain typeriä kuvia, en mitään ihmeellistä,
kehittävää tai opettavaista. Ei mitään tietokirjoja tai edes nuorten
kirjallisuutta. Ei, ei mitään sellaista. Ei yhtään mitään. Minä vain halusin
olla ja kirjasto tuntui paikalta, jossa voisi olla. Klamydian pojat pyllistivät
nuorten musiikkiosaston seinällä, mutta minä annoin sen kirjastolle anteeksi –
ja siirsin katseeni taas sarjakuviin.
Kirjaston ei kuitenkaan ollut vain
rauhallinen. Kirjasto oli myös äänekäs. Kirjastolla oli hälyttimet. En koskaan
saanut selville mikä sen aiheutti, mutta aina kun kuljin lastenosastolle – ja
sieltä ulos – onnistuin laukaisemaan hälytyksen. Sain monesti selittää ja
näyttää repun sisällön henkilökunnalle. Todistaa oikeudessa, ettei minulla
ollut mitään epäilyttävää. Etten minä ollut epäilyttävä. Sarjakuvien ja
vitsikirjojen jälkeen lähdin jatkamaan matkaa – hälytys – kunnes piti palata
takaisin – hälytys – ja toistaa taas sama tarina, jonka pääosassa oli hälyttimiin
vetoava reppu. Huolellisten tarkistusten jälkeen sain reppuni takaisin ja poistuin
huutavista ovista.
– Hälytys –
Ajan mittaan siitä tuli käyntikorttini.
Hälytys – ja kaikki tiesivät, että tuolta se taas tulee. Häpeä vaihtui
ylpeyteen. Sain työhön uppoutuneiden ihmisten katseet käännettyä minuun, joka
en ollut mitään. Sarjakuvia selaava pieni poika, joka aika-ajoin yritti
mahdollisimman hiljaa hihittää Pikku-Kallen vitseille. Poika, joka tukahdutti
naurunsa, koska se oli oikein tehty. Hyvä poika, hyvä hyvä. Mutta nyt. Mutta
nyt minä olin jotain – ja minä olin itse hälytin. Kirkas hälytysääni toivotti
minut aina vilpittömän ystävällisesti tervetulleeksi – hälytys – ja piti huolta
aina lähtööni asti. Silloin se joutui – hälytys – haikeana hyvästelemään minut,
mutta lupasin tulla ensi viikolla taas uudelleen. Minä tulen ensi viikolla
uudelleen. Niin me odotimme aina seuraavaa, iloista ja onnellista tapaamista.
– Hälytys –
Eräänä kauniina päivänä – ja päivä
tosiaan oli kaunis, niin kuin kertomuksissa aina – kirjastoon palkattiin uusi
työntekijä. Muistan hänet erityisen hyvin. Kaikki muut minä olen unohtanut,
mutta häntä ei voi unohtaa. Keski-ikäinen mies, jolla oli pitkä, ilmeetön naama
ja harmaantuneen harvat hiukset. Täysin tavallinen mies, mies, jota on
mahdotonta muistaa. Mutta minä muistan hänet. Saapumiseni – hälytys – sai hänet
nostamaan kasvot paperiasioista, mutta pian mies laski mutisevat huulensa
takaisin töiden pariin. Palautin kirjoja ja lainasin kirjoja ja luin sarjakuvia
ja luin vitsejä ja pöydät ja tuolit kävivät jatkuvasti yhä vain ahtaammiksi,
mutta yhä minä luin. Lukuinnon päätteeksi palautin Mad-sarjakuvat takaisin
niiden omalle paikalle ja – hälytys – poistuin kirjaston ovista, hyvästellen
taas hälytys-ystäväni. Vanhasta tottumuksesta riensin välittämättä
varoittavista äänistä, mutta en ehtinyt vapaudestani nauttia kuin muutaman
sekunnin, muutaman inhottavan sekunnin, kun yhtäkkiä takaraivossa laukesi
kasvottoman miehen syyllistävä mylväisy:
Varas! Nyt tuot ne varastamasi kirjat
takaisin!
Ei hän näin huutanut, mutta näin minä
sen kuulin. Pahinta oli kuitenkin se, että piipittävä ystäväni oli pettänyt
minut. Tallustin nöyränä – hälytys – takaisin lainaustiskille ja selitin
kauhuissani, että enhän minä mitään! Tämä reppu vain! Tämä reppu hälyttää aina!
Selitä sinä vaan, niin. Kaikki tuijottivat varasta ja mies ei juurtuneilta
kasvoilta ymmärtäväistä hymyä suonut tällaiselle varkaalle. Reppuni sisältö
tutkittiin julkisesti jo sadannen kerran, eikä sieltä vieläkään löydetty mitään
epäilyttävää. Raudat poistettiin ranteiltani, mutta niiden stigmat jäivät
käteeni. Maani myyneenä – hälytys – valuin kotiini.
Yritinkö minä selvittää, mikä sen
hälytyksen aiheutti? Yritin, tietysti! Minulla oli keinoni, ja nyt kun entinen
ystäväni oli julistanut minulle sodan, halusin vältellä sen piipittävää
läheisyyttä hinnalla millä hyvänsä. Halusin päästä eroon siitä häpeää ja naurua
yhdistävästä äänestä. Selvitystyössä olin tarkkailija ja tarkkailu tuotti
tieteellisen päteviä tuloksia. Tutkielmani johtopäätös oli: narina. Hälytys-laitteiston
välissä makasi harmaa, kuperan muotoinen alusta. Se narisi jokaisella
askelmalla ja hälytys seurasi aina narahduksen jälkeen. Narina ja hälytys. Opin
pian pelkäämään kenkien alle jäävää narinaa. Yritin, jatkotutkinnon turvin,
välttää hälytyksiä erilaisilla kokeellisilla askel-tekniikoilla.
Yritin astua hiljaa.
Hälytys.
Yritin astua kovaa.
Hälytys.
Yritin hypähtää alustan yli.
Hälytys.
Narahdus. Hälytys. Askel. Alusta. Narahdus.
Hälytys. Alusta. Varas!
Narahdus. Hälytys. Varas!. Narahdus.
Hälytys. Varas!
Narahdus. Hälytys. Askel. Kasvot. Varas!
Narahdus. Hälytys. Varas!
Narahdus. Hälytys.
Narahdus.
Narahduksia löytyy myös
taidenäyttelyistä. Ensin kuvat ja taulut, raamien pönöttävät miehet tai
alastomat seireenit, kutsuvat luokseen, mutta kun joutuu liian lähelle, hälytys
katkaisee ja palauttaa todellisuuteen. Narahdus. Hälytys. En minä ole koskaan
joutunut museoissa tai näyttelyissä hälytyksen kohteeksi, mutta se ei ole oleellista.
Narahdukset seuraavat stigman lailla ja narahdusta stigman lailla seuraa hälytys.
Narahdus...
Hälytys..
Kasvot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti