Narahduksia löytyy myös
taidenäyttelyistä. Ensin kuvat ja taulut, raamien pönöttävät miehet tai
alastomat seireenit, kutsuvat luokseen, mutta kun joutuu liian lähelle, hälytys
katkaisee ja palauttaa todellisuuteen. Narahdus. Hälytys. En minä ole koskaan
joutunut museoissa tai näyttelyissä hälytyksen kohteeksi, mutta se ei ole oleellista.
Narahdukset seuraavat stigman lailla ja narahdusta stigman lailla seuraa hälytys.
Narahdus...
Hälytys..
Kasvot.
Espoon Emma-taidemuseossa oli näytillä
espanjalaisen Jaume Plensan monumentaalisia veistoksia, jotka massiivisella
koollaan saivat ihmisen hengästymään. Vääristeltyä massaa, Solaris-planeetan
tuottamia ihmiskuvia takaraivon sähkötoiminnasta; kohteita, objekteja, sanoja.
Näyttelyn keskiössä oli kolmesta hiljaisesta päästä koostuva installaatio, jota
reunusti valkoisiksi maalatuista kivistä tehty ympyrä. Kivimeri, jossa kaulaan
asti uponneet päät lepäsivät ja viestivät ympäri kehoa liimattujen sanojen
avulla. Kiersin ihmeissäni tuota näkyä ja aivan huomaamattaan, aivan vahingossa,
törmäsin kivimereen. Kirjaimellisesti. Potkaisin jalallani taideteosta. Ei, ei,
minä potkaisin lattialla makaavaa kiveä. Kivi pyörähti iloisesti ja päästi kivelle
tyypillisen äänen: KLONK. Klonk ja TUNK se sanoi, törmätessään
virkatovereihinsa kuin biljardipallo konsanaan. Typerä kivi, sillä tavalla,
törmää kenkään. Kumarruin ja suoristin kiven, laitoin sen takaisin omalle
harmoniselle paikalleen, enkä minä, siinä kykkiessä, ollenkaan huomannut, kun teosen
vartijana toiminut nainen lipui äänettömästi luokseni.
Älkää koskeko siihen! Se kuuluu
taideteokseen! Mitä te oikein teette!
Ei hän näin huutanut, mutta näin minä
sen kuulin. Tämä kivi tässä, minä törmäsi tähän kiveen! Laitan sen takaisin! Anteeksi,
mutta se kuuluu taideteokseen! Eipäs kosketa niihin kiviin! Mutta ne kivet.
Eivät ne olleet mitenkään esteettisen taiteellisesti esillä. Siinä vain kasa
kiviä pönötti ilman raameja. Mistä minä olisin voinut tietää! Ei ollut
sellaista mustakeltaraitaista varoitusviivaa, joka olisi huutanut lukijalle EI
EDEMMÄS – kulttuurin törmäysvaara! Ei ollut mitään sellaista. Ei ollut rajoja.
Rajat oli poistettu. Hälytin oli riisuttu, piilotettu rakenteisiin. Ennen
hälytin näkyi. Se oli sellainen punainen laatikko, joka päästi valon. Valon!
Minä muistan vain äänen.
KLONK
ja
TUNK
Ihan vahingossa!
Enhän minä mitään!
Klonk. Hälytys. Tunk. Narahdus. Ei
narahdusta.
Klonk. Kasvot. Hälytys.Tunk.
Klonk. Narahdus.
Häpeä.
Tampere. Taidesuunnistus. Ikuinen
galleria. Me, minä ja Tiina, yritimme mennä TR1:een, mutta eksyimme tänne. Olen
aivan varma, että tämä on TR1. Ei se ole. TR1 on Väinö Linnan aukion toisella
puolella, Media-museon yhteydessä. Ei, ei Werstaan yläkerrassa, vaan siinä
vieressä. Ikuinen galleria. Taidesuunnistus. Tampere.
Pieni, muutaman neliön kokoinen huone
täynnä enemmän ja vähemmän taiteellisia kokeiluja. CD-kansitaidetta, jossa
jokaisen baben kohdalla lisätty baby. Hauskaa. Kulmassa epämääräistä värisotkua.
Ahdistavaa. Eloton ja pysäytetty, hengetön sideharsosta tehty patsas tuijottaa
seinään. Ahdistavaa, taas kerran.
Mutta näiden välissä, näiden käsityöllä tehtyjen esineiden välissä on vasara,
lasi ja sarjakuva. Sellainen punainen pieni vasara, joka houkuttaa kouluun
linja-autolla matkustavia poikia varastamaan vasaran. Vasara, jolla rikotaan
ikkuna hädän tullessa.
Hätä.
Kerran olen soittanut hätäkeskukseen. Ihan äsken. Naapurista kuului raastavaa,
eläimellistä huutoa. Ei mitään sellaista huutoa, mitä elokuvissa huudetaan. Ei
mitään sellaista. Ei sitä voi kuvata. Pirkko, Pirkko! Onko kaikki hyvin siellä?
Pirkko ei vastaa. Huutoa. Näppäilen ja soitan. Yritän muistella, miten ihmiset
toimivat tällaisissa tilanteissa. Operaattori nostaa luurin ja alan
vaistomaisesti luetella asioita. Oven takaa kuuluu huutoa. Naapurissa vanha
nainen. Ollut aiemmin sairaalassa. Ei avaa ovea—mutta Pirkko avaa oven. Välitän
hänelle operaattorin kysymyksen ja kysyn tarvitaanko ambulanssia. Ei tarvita.
Ilmoitan eteenpäin ja suljen saatujen ohjeiden mukaisesti luurin. Pirkko rikkoo
hiljaisuuden hauraalla äänellään. Teidän täytyy ymmärtää. Petri sairastaa
syöpää. Petrillä on kipuja. Petri tekee kuolemaa. Yrittäkää ymmärtää. Kyllä,
kyllä, me ymmärrämme ja palaamme omiin asuntoihimme. Tiinaa nolottaa. Minua
hämmentää. Seuraavana päivänä ostamme kukan, soitamme ovikelloa ja oven
avaneelle Petrille toivotamme hyvää uutta vuotta. Tällä kertaa minuakin nolottaa.
Hätä. Vasara. Lasi. Lasin takana
sarjakuva. Sarjakuvassa hahmo. Hahmo katsoo sarjakuvaa, jossa hahmo katsoo
sarjakuvaa. Sarjakuvan sarjakuvassa hahmo lyö vasaralla lasia. Hahmo innostuu
tästä ja lyö vasaralla lasia. Tiina innostuu tästä ja -- ei, älä edes ajattele!
Älä lyö! Älä, älä! Mutta tässä selvästi opastetaan lyömään! Katso nyt! Vasara,
lasi, sarjakuva – aivan selvä juttu! Se on vain ansa, älä koske siihen!
Narahdus! Älä koske! Narahdus! Mutta Tiina ei kuuntele. Tiina tarttuu vasaraan
ja
KLONK
lasi joustaa
KLONK ja TUNK
Tiina lyö kovempaa
RÄTS ja KLONK ja TUNK
narahdus ja hälytys ja narahdus ja ja ja
Tiina tekee, Tiina toimii! Tiina toimii,
kuten toimivat hänen laulujensa ihmiset: ihmiset, jotka haluavat ja seisovat
halunsa takana – toisin kuin minun ihmiseni, ihmiset, jotka eivät saa mitään
aikaan ja jos saavat, he ovat vitsi: kertoja on saamaton, kertoja ei pysty
muuttamaan maailmaa, kertoja ei toimi – ja jos kertoja toimii, se on vitsi, se
on parodia, se on ironia ja kun me elämme tätä herramme post-ironian vuotta
2013 ja Tiina toimii ja kuulen, klonk ja tunk, ja narahdus, narahduksen minä
kuulen ja hälytys ja hälytys ja häpeä ja hälytys ja narahdus
Mutta mitään hälytystä ei kuulu. Eikä
kuulu narahdusta. Katso nyt. Mitään ei tapahtunut. Näin sen kuului mennä. Tiina
sanoo rauhallisesti ja asettaa vasaran takaisin paikalleen. Näetkös. Muutkin
ovat lyöneet vasaralla tähän lasiin. Lasi on täynnä vasaran jälkiä. Siinä
meillä on taidetta, joka kutsuu toimimaan! Mutta, mutta... mihin jäivät klonk
ja tunk? Ehkä jos minä olisin lyönyt, mutta en minä olisi lyönyt. Mahdoton
skenaario. Minä en toimi. Hävettää.
Klonk ja tunk.
Taloyhtiön sauna ja 18:00. Oven
repaleisessa paperissa lukee sukunimeni. Olemme molemmat saaneet miinuspisteitä
kohti tylsää aikuisuutta, koska käymme lauantaisin saunassa. Täällä,
puupaneelien bunkkerissa. Reinot ja Ainot jalassa. Kylpytakit hississä. Oluet
lauteilla. Mutta tällä kertaa ovessa on vinoon aseteltu, käsin kirjoitettu
lappu:
ÄLKÄÄ HEITTÄKÖ LÖYLYÄ!
KIUKAASTA TULI SININEN VALOKAARI!
Ei siinä näin lukenut, mutta näin minä
sen luen. Tiina on huolestunut. Minä olen innoissani. Sininen valokaari! Olen
innoissani kuin ne kouluun linja-autolla matkalla olevat pojat, jotka
tuijottavat katon rajassa kiiluvaa pientä punaista vasaraa. Vasara! Löylykauha!
Vasara! Löylykauha. Kädessä löylykauha. Vasara. Ei, älä edes ajattele! Älä
heitä! Älä, älä! Mutta minä haluan nähdä valokaaren! Älä, älä. Lapussa luki,
ettei saa heittää löylyä. Mutta minä haluan nähdä sen sinisen valokaaren... sinäkin
löit sillä vasaralla tänään! Mutta kun tuo voi olla vaarallista. Äh! Yritä nyt
kinata kanssasi! Vasarassa on vettä puolillaan ja minä ja minä ja minä ja minä
ja minä ja minä ja minä ja minä en heitä löylyä. Vesi valuu kauhasta takaisin
astiaan. Sininen valokaari jää näkemättä.
Toisella saunakierroksella eteisestä
kuuluu kolahdus ja pukuhuoneen ovi aukeaa. Täällä on ihmisiä saunassa! Huudan
ja ääni vastaa: Onko siellä vielä joku? Älkää vain heittäkö löylyä! Minä käyn
ottamassa sulakkeet kokonaan irti. Älkää heittäkö löylyä! Katselen lauteilla
makavaa kauhaa. En heitä löylyä ja kiitän salaa itseäni, etten heittänyt
löylyä. Minä en toiminut, vaikka halusin toimia. Mistä tietää, milloin pitää
toimia ja milloin ei? Milloin saa leikkiä sankaria ja milloin pahista? Mitä on
elämä häpeän ja ei-häpeän välissä?
En tiedä, mutta silti: silti minä olisin
niin halunnut nähdä sen valokaaren!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti