Kaksi tärkeää lausetta

Pietari-sarjan lisäksi kirjoitan myös muista elämän kokemuksista.
 
Kiirehdin ruoanpalautusjonossa ja kolautin omalla jalallani vahingossa edellä jonottavan naisen kantapäätä. En ehtinyt sanoa mitään, kun kantapään omistaja kääntyi ja sanoi ytimekkäästi ”sori”. Olin niin hölmistynyt tilanteesta, etten osannut vastata mitään. Minunhan se tässä piti ”sori” sanoa!

Huomasin jo muinoin, että on olemassa kaksi samankaltaista lausetta, joita voi vastaavissa tilanteissa sanoa. Toinen on ”anna anteeksi” ja toinen ”olen pahoillani”. Niitä käytetään lähes synonyymeina, vaikka niiden merkitys on erilainen. Erityisen outoa on se, että tämä ”anna anteeksi” on muuttunut muotoon ”anteeksi”. Alkuperäiseen muotoon pitäisi tietenkin vastata: ”minä annan sinulle anteeksi”, kun nykyään me vastaamme tuohon lyhyempään muotoon ”joo, ei se mitään.” Anteekseja me emme enää osaa antaa. Mutta mikä on ”anteeksi”? Mitä se on se asia, joka meidän pitää antaa?

Onkin mielenkiintoista, että ”anteeksi” tulee muinaissuomalaisesta ”anne”-sanasta, joka tarkoittaa lahjaa. Loukattuaan toista, loukkaaja siis pyytää itselleen lahjaa! Mutta mikä se lahja on? Tulin joskus siihen tulokseen, että se on molemminpuolinen sovinnon lahja: anteeksi on lahja vastaanottajalle, koska hän saa toisen sanomaan ja antamaan ”anteeksit”. Mutta se on myös lahja antajalle, koska hän saa synninpäästön sanojensa jälkeen. Tai siis jos saa – jos me annamme anteeksit.

Informaation kulku anteeksiannon tapahtumissa on kuitenkin kääntynyt yhteen suuntaan: me, loukattuaan läheisimpiämme, hoemme anteekseja ja oletamme, että tuo toteamus riittää. Me vain sanomme ”anteeksi” ja jatkamme matkaamme. Tosiasiassa tuossa on kuitenkin vain puoli pyyntöä, joka vaatii kommunikaation – eli toisen ihmisen vastauksen, joka päästää meidät pahasta.

Kantapään omistaja ei kuitenkaan pyytänyt anteekseja, vaan ilmoitti olevansa pahoillaan (sorry). Mitä minun olisi pitänyt sanoa – varsinkin, kun minä olin se osapuoli, jonka olisi pitänyt olla pahoillaan? ”Hyväksyn sinun pahainolosi”? Tai kenties ottaa pahainolo omalle vastuulleen? Mutta hiljaisuudessa en osannut mutista mitään. Jätin lahjani, joka ei maksanut minulle mitään, antamatta.

Pahoittelen. Ensi kerralla sanon jotain.

Kirjoitettu 30. tammikuuta vuonna 2013.

Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa kolme. Tkatši.

Pietari-kertomuksen neljäs päivä, kolmas osa. Metron jälkeen teen visiitin vasta-avattuun uuteen loft-keskukseen, joka tarjoaa keskustelua Venäjän ja Lännen rajoista. Sokeripala näyttelee tässä yllättävää roolia.

Metro kuljettaa minut linjanvaihdon jälkeen Obvodnyij kanal –nimiselle pysäkille. Tunnistan asemalle pakkautuneista nuorista, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Meillä kaikilla on sama määränpää: uuden loft-keskuksen avajaiset. Kävikin sattuma, että juuri tällä lyhyellä reissullani avajaiset osuvat ainoalle lauantaille – siis tähän päivään. Sattuma tarjoili myös kahden uuden metroaseman avajaisia, mutta olin valikoiva ja valitsin tämän. Eskalaattorin, rullaportaiden, yläpäässä en edes ollut varma siitä, mihin olisi pitänyt mennä, mutta riitti kun seurasin nuorisoa. Se johdatti minut muutaman minuutin kävelyn jälkeen tiilirakennuskompleksille, jota koristi teksti ”Tkatši”. 

Perillä ollaan.

Astelen rakennuksen sisälle ja heti ulko-ovien jälkeen käteeni törkätään esite ja kartta koko alueesta. ”Luova tila” – Tkachi Smart Space” lukee kiiltävässä paperissa. Eteisaulassa on info-piste ja tilaa valokuvauttaa itsensä projektin logon kanssa. Kaikilla roikkuu, jälleen kerran, kaulassa digitaalinen järjestelmäkamera. Ihmisiä tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Suurin osa menijöistä on nuoria pukeutuneena erilaisin menneiden aikakausien vaatesekoituksin ja aurinkolasein, mutta väen vilinässä riittää myös tavallisia lapsiperheitä. Tutkin karttaa hetken ja huomaan, miten pari vanhempaa turkkeihin pukeutunutta henkilöä eksyy vahingossa rakennuksen sisälle ja lähtee saman tien pois. Kulttuurishokki edelliselle sukupolvelle, ymmärrän kyllä. Nyt ei olla enää Venäjällä. Nyt kurkitaan ikkunan kautta Eurooppaan. Ehkä Helsinkiin? Tai Berliiniin? Ehkä – mutta en ole tämän kulttuurin sisäpiiriläisiä, joten on vaikea sanoa tarkemmin. Lähden kiertämään rakennusta.

Ensimmäinen kerros tarjoaa nuorille suunnattuja kauppoja. Käytävän molemmin puolin avautuvat suurien lasi-ikkunoiden takaa erilaiset muotiluomukset, huonekalut, vaatteet, polkupyörät, sähkökitarat, sarjakuvat, Applen tuotteet… itse asiassa kaikki materian hedelmät tuntuvat olevan samassa paikassa, tässä silmien edessä. Nyt täytyisi vain valita mieleisensä. Kaikki näyttää kiinnostavalta, enkä ole varma kertooko se jotain minusta vai tästä paikasta. Ainoa ”mutta” tulee hintatason kohdalla: se on kova. Edes turistiopiskelijalla ei ole varaa ostaa tätä tarjolla olevaa onnea. Tosin, en minä tänne ostosten vuoksi tullut, vaan ihmisten ja ilmiöiden. Katselen hetken ajan puodin ikkunan lävitse ihmisvilinää ja siirryn sitten portaita pitkin toiseen kerrokseen.

Rakennuksen toisessa kerroksessa kuuluu jumputusta. Tanssikoulu. Avajaispäivän tarjouksena saa hetken jorata ilmaiseksi. Musiikki pauhaa ja ihmiset hyppivät. Esitteiden vieressä on jotain makeaa tarjolla, laitan muutaman kappaleen taskuuni ja jatkan matkaa. Tällä kertaa pitkän käytävän varrella on suljettuja ovia. Toimistoja, jotka ilmeisesti harjoittavat jonkinlaista mediapainotteista toimintaa. Kaikki kasattu yhdelle käytävälle, jotta erilaisten toimijoiden on helppo löytää toisensa. Riittää, että koputtaa viereiseen oveen - tai seinään. Nyt jopa Oblomov pystyy siihen!

Vaihdan kerrosta.

Käyn vielä kolmannessa ja neljännessä, kunnes nousen rakennuksen ylimpään kerrokseen, josta jo leijailee ruoan tuoksu. Kahvila. Se houkuttaa aina niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä etsivät. Olen yksi heistä. Mutta ennen kuin pääsen rakennuksen suurimpaan saliin, huomaan että hissien takaa löytyy jotain harvinaista ja paikallisesta kulttuurista niin paljon poikkeavaa, että vaikea sitä on uskoa todeksi: tila lapsiperheille. Muutamasta huoneesta koostuva alue on täynnä lapsia vanhempineen, jotka piirtävät, askartelevat ja leikkivät yhdessä ilman kenkiä. Ilman kenkiä! Pehmeitä arvoja! Uskomatonta! Täällä riemu on jaettua - vihdoinkin on tila, jossa lapset saavat huutaa, riehua, riemuita ja mellestää niin paljon kuin haluavat. Villit huhut ovat siis totta: keskiluokkaisten ja heidän arvojen määrä nousee Venäjällä sellaista vauhtia, että tällaisen business-keskuksen täytyy varata osan kalliista tilastaan vain lapsia (siis kuluttavia lapsiperheitä) varten.

Loput viidennestä kerroksesta on varattu muuhun käyttöön. Kerroksessa yhdistyvät kahvila, sarjakuvakauppa, ”riipputuolilaakso” ja musiikkiklubi soittolavoineen niin kätevästi, että on vaikea edes erotella niitä toisistaan. Voisikin puhua vain valtavasta tilasta, jossa on kaikkea. Raja-aidat on kaadettu. Kaikki on yhtä sekoitusta, hybridiä. Tämä lienee sitä loft-projektin uusinta uutta suuntausta, joka on jälleen kerran enemmän matka Eurooppaan, kuin Venäjälle. Mutta kyllä minä vielä Venäjän löytäisin… ja löysinkin sen murusia sarjakuvista. Venäjällä sarjakuvat ovat nyt kovassa huudossa, jonka imuun ovat menneet sekä venäläiset, että ulkomaalaiset tekijät. Voisi puhua murroksesta, sillä Venäjä on aina ollut kirjallisuuskeskeinen, tekstin maa. Edes kirjan kansissa ei ole ollut mitään kuvia! Tekstiä, tekstiä ja vielä kerran tekstiä. Perinteisesti kirjailijoita on aina arvostettu suurina profeettoina (vrt. Dostojevski, Tolstoi), joiden velvollisuutena on ollut sivistää kansaa tekstin keinoin ja muodoin. Mutta nyt on toisin. Taiteen kenttä on pirstaloitunut täysin. Onneksi, tosin, murusista riittää ja kaikille löytyy hieman kaikkea - jopa suomalaista venäjäksi käännettyä sarjakuvaa. Ostan yhden kokoelman joululahjaksi. Tähän rahani vielä riittävät – onneksi sarjakuviin on aina rahaa.

Kahvilassa riittää hälinää.

Väentungoksen vuoksi istun kahden muun nuoren kanssa samassa neljänhengen pöydässä. Tarjoilija, hoi! Tarjoilija! Menjuuta saisiko! Tarkistan rahatilanteen ja huomaan käteisen olevan vähissä. Tilaan kahvin ja leivän, jonka jälkeen kirjoittelen taas tietokoneella. Musiikkisali testaa äänentoistoaan. Kuuluu basson jyrinää ja jyskettä. Info-pisteen luona jaetusta kartasta huomaan, että Brittien saarilta asti on tänne tilattu illan avajaisohjelmiston esiintyjä nimeltä Hidden Orchestra. Nimi ei sano minulle mitään. Mutta vielä ennen musiikkia keinuvat nuoret ja vielä nuoremmat katoista roikkuvista mustaksi värjätyistä riipputuoleista, jotka näyttävät olevan taas (siten 90-luvun) kova juttu. Konetta käyttäessä huomaan, että tehdaskompleksi tarjoaa ilmaisen internet-yhteyden. Ah! Netti tulee täällä kyllä pakolliseksi, kun kaikki näyttävät naputtelevan Applen muodikkaita laitteita… itse kirjoittelen jo muutaman vuoden ikäisellä miniläppärillä ja koen kuuluvani johonkin edelliseen sukupolveen, vaikka kaikki me nuoret olemme samanikäisiä. 

 

Tässä kuva vielä ajalta, jolloin paikalliset sisustaja-arkkitehdit
miettivät, että mitenhän sen kahvilan, sarjakuvaliikkeen,
keinutuolilaakson ja musiikkiklubin voisi yhdistää samaan tilaan

Ruokaa odotellessa selaan tarkemmin loft-projektin kartta-infoa. ”One Day University”, lukee mahtipontisesti isolla, ja heti alempana jatkuu mainonta: ”luentojen ja seminaarien maraton, aihealueina: muoti, luovuus, uudet teknologiat, media, mainonta ja monet muut”. Päivän aikana on luvassa ”Seminaari iOS – taskustudio. Musiikin teko, nauhoitus ja dj iPhonella, iPadilla ja iPod Touchilla”, ”FACE CODE eli kuinka löydän oman tyylini”, ”Retail Start Up: kuinka avata oma kauppa”, ”Aikakausilehti Time Out järjestää luennon aiheesta ’Kuinka haastatella ihmisiä’”, ”FotoZone: Muodikas valokuvastudio GLAMUS tarjoaa pikakuvia” ja monia, monia muita eri juttuja. Lasken, että yhteensä on tarjolla 43 erilaista luentoa. Se, mihin kuitenkin kiinnitän huomion, on englanninkielisten sanojen esiintyminen lähes jokaisessa luennon teemassa. Vieras kieli syöksähtää silmille kyrillisten kirjainten joukosta: ”SMARPOST”, ”OFF”, Brand-in-Trend, ”Steam Agency”, ”Skryabinofabric” jne. Osa sanoista on kuitenkin käännetyn kyrilliseen kieliasuun, joten joukosta löytyy myös käännössanoja, kuten ”kreativ”, ”dizain”, ”marketing keis”, ”sheff” ja välillä kesken lauseen tuntuu kieli vaihtuvan täysin, kuten seuraavassa: ”директор по развитию digital-production студии 2Nova Interactive”! Mielenkiintoinen kielien eri yhdistelmä herättää taas kysymyksen, että olenko minä nyt…

Niin, minä tilasin sen kahvin! Juu, tähän vaan! Kiitos, kiitos!

… Venäjällä vai Lännessä? Kenties jonkinlaisessa välimuodossa? Entä kumpi vie voiton? Ja mistä löytäisin lisää Venäjää? Mietin näitä, kun löydän sattumalta murusen slaavilaisuutta. Sisustuksesta? Ei. Musiikista? Ei. Ruokatarjoilusta? Vaatteista? Ihmisistä? Ei, ei ja vielä kerran ei – vaan sokeripalasta! Kyllä vain! Sokeripala. Kaikki tietävät miltä sokeripala näyttää. Se on tehty hienosta sokerista ja sellaisia täytyy laittaa kaksi kahviinsa, jos haluaa siitä maittavan. Mutta ei Venäjällä. Täällä sokeripala tehdään karkeista sokerihiukkasista ja pala on usein niin iso, että yksi perinteinen sokeripala vastaa kolmea lusikallista sokeria. Sokeripala. Uskomatonta! Täällä se vaikuttaa olevan ainoa asia, joka on ”säästynyt”; ainoa asia, joka edelleen hengittää perinteistä venäläisyyttä täällä ikkunassa Länteen; ainoa asia, josta heti näkee, että ei, ei, Venäjällä me sittenkin vielä ollaan. Sokeripala sen paljasti. Kyllä vain. Murran venäläisen sokeripalan puolikkaan kahviini ja jatkan kirjoittamista.

Venäjästä sanotaan usein, että se on eklektisyyden maa – siis maa, joka yhdistelee vaivatta erilaisia traditioita: kieliä, kulttuuria, taidetta, uskontoja. Pietari on hyvä tästä venäläisestä erityispiirteestä. Sen toiset kasvot näyttävät barokkimaisen koukeromaiselta ja toiset kasvot kääntyvät kohti klassismin arkkitehtuuria. On rinnakkain bysanttia ja jugendia; on lasia, on tiiltä; on perinteistä, on uutta. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi jo aiemmin mainittu Kazanin katedraali, joka pääkatu Nevskiltä päin näyttää klassiselta rakennukselta. Mutta heti jos kurkkaa katedraali taakse, huomaa ettei se olekaan arkkitehtuurisen suuntauksen mukaisesti symmetrinen – siitähän puuttuu kokonaan puolet! ”Mutta mitä se haittaa?” - kysyy venäläinen arkkitehti. Otetaan tuosta ja yhdistetään tuohon! Venäjän eri keisarinnojen taiteellinen maku on oma myös oma lukunsa Pietarin historiaa. Kun barokkimaiset koristelut olivat kova juttu, rakennettiin palatseista barokkimaisia. Mutta kun toinen keisarinna pääsi valtaan ja barokki oli jo vanha juttu, hakattiin palatsien koukerokoristeet irti ja vola – nyt se on uusklassismia! Toimii!

Maksan laskun ja päätän kiertää vielä ensimmäisen kerroksen pari kauppaa. Krääsäliikkeessä pyörin hetken ihmettelen puhuvia kirjoja ja venäläisiä postikortteja, kun huomaan sattumalta kaupan kulmassa pienen pahvilaatikon. Ihmettelen hetken laatikon rojulta vaikuttavaa sisältöä, kun yllättäen paperimassan pohjalta löytyy suomalainen sarjakuvajulkaisu nimeltä Kuti! Ei voi olla totta! Miten se tänne on eksynyt? Anteeksi, ovatko nämä ilmaisia? Ovat? Hurjaa! Kulutustaivas tarjoaa jotain ilmaiseksi! Toivo monipuolisuudesta ja kulutuskriittisyydestä siis elää pienessä pahvilaatikossa – eihän siinä tosin lue mitään, eikä sitä helpolla huomaa, mutta… ainakin se on olemassa! Mahtavaa!

Seuraavassa osassa teen upouuden maailman jälkeen retken ikivanhaan slaavilaiseen maailmaan eli venäläiseen saunaan, jota täällä kutsutaan banjaksi.

Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa kaksi. Metro.

Pietari-kertomuksen neljäs päivä, toinen osa. Metrossa palaan taas lapsuuteen ja ennen perille pääsyä kohtaan vielä jumalanhullun.

Metro ja lapsuus kuljettavat minua taas sinistä linjaa pitkin. Suuntana on etelä.

Kaivan isoäidin mökistä muistuttavat juomalasit taas esille ja pyörittelen niitä käsissäni. Muistan… muistan hyviä ja muistan huonoja asioita. Muistan, että isoisällä oli oma tapansa osoittaa suosiotaan. Hänellä oli tapana käydä ostamassa Mars-patukat mökki-kylän ainoasta kaupasta, tulla lapsenlapsensa luokse ja sanoa, että katso, ostin sinulle tällaisen, mutta älä vain kerro siskollesi! Siskolleni hän teki saman jutun. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että suklaata hän oli aina ostanut meille molemmille! Isoisä oli sellainen, heitti aina vitsiä. Käytännön piloja hänellä riitti ja yksi sellaisista liittyy meidän sisarusten keskenään käyttämään kieleen, jota kumpikaan isovanhempi ei ymmärtänyt: suomeen. Päästääkseen tilanteen herraksi, isoisä puhui aina että hän tiesi tämän ”kaktula”-nimisen suomalaisen sanan. ”Ukki, mikä ihmeen kaktula?” kyselimme, mutta isoisä ei suostunut kertomaan. ”Kaktula, kaktula! Se on sellainen asia, joka lentää! Ettekö te nyt kaktulaa tiedä?” Mikä ihmeen kaktula… Meiltä kesti vuosia tajuta, ettei sellaista sanaa ollut olemassakaan. Kaktula. Ei jumankauta!

Kulmikkaiden juomalasien lävitse metron harmaa maailma näyttää entistä sumuisemmalta. Minä… aivan kuin muistaisin jotain muutakin, mutta en kuitenkaan. Itse asiassa en muista kovinkaan paljoa lapsuudesta ja se harmittaa. Mutta… jos ihminen muistaisin aina kaiken kokemansa, pystyisikö hän elämään itsensä kanssa? Pitävätkö muistot, vai se mitä emme muista, meidät kasassa?

Pikkusiskollani ja minulla on yhteinen, jaettu lapsuus - samat kesämökit, samat maisemat, samat paikat, samat ihmiset. Mutta silti siskoni muistaa eri asioita kuin minä. En tiedä, miksi on näin. Tähän muistamiseen liittyy paljon sellaista, mitä hän haluaisi unohtaa. Ehkä minä olen onnistunut unohtamaan? Mutta mitä minä unohdin? Täytyy sanoa, että kyllä minä jotain muistan. Muistan, että minä olin se kiltimpi ja hiljaisempi lapsi. Hymyilen aina hiljaa lapsuuden valokuvissa. Siskon kuvissa kuuluu huutoa. Syntymäpäiväkutsuilla olen onnesta vaiti. Siskon kuvassa kuuluu itkua. Sisko heittelee tavaroita. Sisko tekee sitä ja tätä…. Minä vain satuin olemaan vähemmän tiellä. Pitämään vähemmän meteliä. Olemaan vähemmän. Olemaan helppo lapsi.

Helppo lapsi vanhemmilleen.

En voi olla muistamatta tapausta mummin mökillä, joka liittyy jo edellä mainitun Olegin tyttäreen ja hänen kampaansa. Typerä kampa. Eräänä kesäisenä päivänä kävi kuin kävikin niin, että kampa löytyi katkenneena ja kun syyllistä tapahtumaan etsittiin, kääntyi syyttävä sormi kohti siskoani. Siskoa siksi, koska hän oli meistä todennäköisempi rikollinen meidän pienen yhteisömme silmissä. Hän ei sitä tehnyt, mutta tunnustamisesta luvattiin suklaata tai jotain muuta makeaa. Sisko tunnusti. Sisko tunnusti myöhemmin vielä uudestaan ja uudestaan tekoja, kadonneita neuloja, ojaan heitettyjä kiviä, rikkoutuneita leluja, joihin hän ei ollut yksin syyllinen. Sillä… minäkin olin paikalla. Minun olisi pitänyt nousta puolustamaan siskoa ja ottamaan vastuu isoveljenä. Minä se olin! Minä! Mutta… minä en tehnyt niin. Minä vain katsoin vierestä. Minä en tehnyt mitään.

Mitään.

Älkää… älkää te katsoko minua noin! Lapset tekevät kaikenlaista! Lapset eivät ymmärrä oikeudentajun päälle, he eivät osaa erottaa oikeaa väärästä ja heille on mahdotonta ottaa vastuu teoistaan. Tai ehkä minä en vain ymmärrä oikeudentajun päälle, osaa erottaa oikeaa väärästä ja osaa ottaa vastuuta… ehkä se on vain minun elämäni punainen lanka. Ehkä, ehkä… mutta tosiasia on se, etten muista tarkalleen, mitä lapsuudessa tapahtui. Kuka hajotti mitä ja ketä syytettiin. Sisko kyselee vielä tänäkin päivänä minulta, ”T, sinäkö rikoit sen kamman silloin Pupyshevon mökillä? Olitko se sinä?” Mutta… mitä minä voin vastata? Minä en muista! Minä en muista… olen jo unohtanut kaiken…

Metro kolahtelee. Ihmiset lukevat lehtiään tai nojailevat ikkunaan katsellen ikuisuuteen. Pimeyden jälkeen nautitaan hetken asemien sähkövaloista ja sitten taas riennetään soisen Pietarin syvyyksiin. Asemalla tulee kyytiin asiakas, joka alkaa yllättäen huutaa kovalla äänellä. Säikähdän aina, vaikka tiedän mistä on kyse: asiakas onkin kauppias. Metrot ovat monille myyjille oivia paikkoja tarjota erilaisia tuotteitaan: karttoja, laserkyniä, kompasseja. Myyjän täytyy vain pitää puheensa hyvin nopeasti – heti kun kone pääsee käyntiin, hukkuvat oodisanat kartoille vasaroivaan meteliin. Tuijotan huutavia huulia, jotka eivät enää sisällä mitään informaatiota. On turha huutaa metron kanssa kilpaa. Mutta silti monet huutavat. Aivan kuin meteliä ei olisi jo tarpeeksi.

Myyjän jälkeen vaunuun astuu jalaton armeijan pukuun ahtautunut veteraani. Hän raahaa käsin raskasta kehoaan pitkin lattiaa ja yrittää vedota kuluneella ihmisäänellään yli koneen huudon, jotta meiltä likenisi edes muutama lantti. Edes muutama lantti, auttakaa hyvät ihmiset. Olen sodan uhri! Olen haavoittunut! Mutta… mutta kuten monet muut, minä tuijotan vuoroin pimeään, vuoroin veteraanin sanattomiin huuliin. Tässä melujen maailmassa harvat ovat valmiita auttamaan. ”Se käyttää ne rahat juomiseen”, mutisevat ihmiset hiljaa ja lisäävät vielä vaivihkaa lyhyen tuomionsa: ”ei kannata auttaa.” Täällä täytyy jo valita, ketä ja mitä tahtoo auttaa, sillä jo heti seuraava asema tarjoaa nuhjuisissa vaatteissa soittavan harmonikkapojan. Kone hakkaa armottomia vasaroitaan, poika hellästi garmoshkan näppäimiään. Sotavalssit, jotka aikoinaan kutsuivat poikia tykinruoaksi, soivat nyt iloisesti sen muutaman sekunnin, kun metro pysyy tunnelin pimeyden voittamassa valossaan. Sitten taas mennään omiin metelin turruttamiin mietelmiin.

Kaikista ihmistyypin kirjoista metro tarjoaa ennen määränpäätänsä vielä yhden. Vanhan naisen. Siinä missä edelliset rahantavoittelijat kailottivat sanomaansa kovaan ääneen, tämä yksinkertaiseen asuun pukeutunut vanha nainen kulkee kyyryssä ikonin kanssa hokien pyhiä sanoja vain jumalallensa. Nainen tekee hitaita askelia, jatkuvia ristimerkkejä ja kumarteluja uskonnollisessa hurmoksessaan aina vain syvemmälle kohti metron lattiaa. Vääräuskoinen tuomitsisi hänet nopeasti mielisairaaksi, mutta täällä hän on oikea slaavilainen jumalanhullu. Kristuksen tähden houkka.

Houkkuus on erityisesti ortodoksilaisuuteen kuuluva kilvoittelun muoto – siis tapa tulla pelastetuksi. Toiset vetäytyvät luostareihin, kolmannet käyvät kirkoissa ja neljännet ryhtyvät houkiksi. Keskiajalla houkalla saattoi olla arvostettu asema. ”Miten ihmeessä!” Odota nyt, olin juuri kertomassa! Tsaareilla oli tapana kerätä palautetta toiminnastaan ja tiedustella alamaisiltaan, että mitenkäs valtakunnassa olivat ne asiat. Kysymykseen vastaajista houkka oli ainoa, joka sai sanoa asiat suoraan ja pitää vieläpä päänsä – hän siis saattoi toimina tietynlaisena ”ilveilijänä”, joka laukoi kansan totuuksia suustaan. Ortodoksi.net tietää kertoa, että houkat halusivat radikaalilla käyttäytymisellään ja provosoinnillaan kyseenalaistaa normaalin elämän säännöt ja totuudet ja tuoda ristiriidalla esille niiden heikkoudet ja haitat. Houkka ei palvellut jumalansa sijasta ketään muuta, joten hän saattoi arvostella niin maallisia asioita kuin kirkkoakin. Houkille kävi kuitenkin huonosti. 1700-luvulla Pietari Suuri yritti tehdä Venäjästä enemmän länsimaisen ja ensimmäisten joukossa houkat saivat lähteä – heidät laitettiin joko töihin tai suljettiin luostareihin. Houkkien pääsy kiellettiin jopa kirkkoon. Mutta kuten aina Venäjällä – radikaalien uudistuksien jälkeen asiat aina palaavat entiselle radalleen ja myös houkat pääsivät sittemmin takaisin kansan suosioon.

Houkat, joista tunnetuin ja rakastetuin on tietenkin Ksenia Pietarilainen. Hänen tarinansa jaksaa kiehtoa yhä uudempia sukupolvia. Ksenia syntyi 1700-luvun alkupuolella. Hän oli armeijan upseerin ja hovilaulajan Andrei Feodorovitš Petrovin vaimo, mutta jäi leskeksi nuorena, jo 26-vuotiaana kun hänen puolisonsa kuoli illalliskutsuilla. Leski suri pitkään, kunnes, kuten venäjällä sanotaan, ”katto lähti lapasista” (крыша поехала), ja tämä alkoi pukeutua miehensä sotapukuun. Ksenia otti nyt miehensä nimen ja kierteli kaupungilla ilmoittaen ihmisille, ettei Andrei suinkaan ollut kuollut, vaan hän itse. Kaiken maallisen omaisuutensa hän, suvun vastustelusta huolimatta, antoi köyhille. Auttamisesta huolimatta hän joutui kokemaan paljon pilkkaa. Ksenia, eikun siis Andrei, ehti kiertää Venäjää 45 vuotta miehensä kuoleman jälkeen, kunnes lopulta pääsi rauhan lepoon Pietarin Smolenskin hautausmaalle. Parisataa vuotta myöhemmin hänet kanonisoitiin ja ortodoksit tietävät kertoa, että hän osaa auttaa asunnonhankkijoita, puolisonetsijöitä ja niitä, jotka ovat vailla työtä. Näiden erityisryhmien lisäksi laitapuolen kulkijat pitävät häntä omana pyhimyksenään. 

Ehkä hän siis osaa auttaa myös tämän vasaramaailman rampautuneita kulkijoita…

Seuraavassa osassa pääsen vihdoin ulos metrosta ja pistäydyn ihmettelemään Tkatši-keskusta.

Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa yksi. Udelnaja.

Pietari-kertomuksen neljäs päivä, jossa matkustan Udelnajaan, muistelen lapsuutta ja isovanhempia, käyn torilla, kerron kulttuurishokista ja kohtaan lopuksi venäläistä absurdiaa.

Lauantain aamun valo ei pilkottanut raskaiden verhojen lävitse, kun nousin lopulta kahdentoista aikoihin. Perhana. Piti herätä aikaisin ja tässä sitä taas oltiin. Kiirehtimässä! Viikonloppuisin on oikeastaan ainoa hyvä syy herätä aikaisin ja tuon syyn nimi on Udelnajan kirpputori. Sinne minä jo olinkin matkalla aamupalan jälkeen. Nyt ei hukata aikaa!

Suljen asunnon oven ja kävelen porraskäytävän rappusia alas. Huomaan, että kaiteet ovat vinot. Rappuset murenevat silmissä. Sähköjohdot roikkuvat katosta. Seinät on sotkettu teksteillä. Hissi kitisee ilkeästi. Metalliset postilaatikot ovat vääntyneet. Listaa huomioista voisi jatkaa loputtomiin…  ja jaksan aina ihmetellä, että missä se kuuluisa venäläinen yhteisöllisyys on, kun sitä eniten tarvitaan? Miksei sitä näy näissä kerrostaloissa? Miksei kukaan korjaa mitään? Eikö neuvostoaika opettanut yhteisöllisyyttä ihmisille? Entä ne maatilojen kollektiivit ja työkalujen yhteiskäyttö – oliko kaikki vain harhaa? Onko tämä kuuluisa yhteisöllisyys koskaan edes toiminut…? Enkä tarkoita tällä vain neuvostoaikoja, vaan jo aikoja ennen sitä. Ihmiset elivät heimoissa. Ihmiset elivät kylissä. Kylistä tuli kaupunkeja. Kollektiivi korvautui yksilöllisyydellä. Ihmisestä tuli eriytynyt. Individuaali. Kirjailija Fjodor Dostojevski pohti tätä länsimaista vientituotetta, yksilöllisyyttä, oman uskonfilosofiansa kautta ja tuli seuraavanlaiseen ratkaisuun: yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ei tarvitse olla erillisiä. Ei suinkaan! Doston mukaan ihmisen täytyy nimenomaan ensin saavuttaa täydellinen yksilöllisyys, jotta hän voi tämän jälkeen uhrautua yhteisönsä eteen. Tämän korkeampaa yksilöllisyyttä ei sitten olekaan. Mutta jään silti miettimään. Onko yhteisö edes yksilön vastakohta? Eikös yksilön vastakohta ole pikemminkin nimetön ja tuntematon ihmismassa? Me, jotka istumme ja me, jotka emme tunne toisiamme, vaikka matkaamme yhä uudelleen ja uudelleen tutuin julkisen kulkuneuvon reitein.

Metro keikkuu, tärisee, iskee kipinöitä ja tönii minua aina välillä hereille. Ihmiset istuvat hiljaisina. Osa lukee kirjoja, osa lukee lehtiä, osa kuuntelee musiikkia, osa pitelee kiinni metallisista kaiteista ja osa, kuten minä, nojaa selkänojaa vasten ja yrittää torkkua vielä hetkisen. Sininen linja kuljettaa meitä kohti Pohjois-Pietaria. Istun ja tajunnan rajamailla kuuntelen Pietarin pelottavinta ääntä. Metron kiihdyttely on tuskaisen valittavaa musiikkia korville. Monilla maalikerroksilla läträtty metrovaunu kiihdyttää raskaasti ahtaassa tunnelissa, pidättää hetken hengitystään, hakkaa vasaroilla seinille ja hiljentää taas. Valoisa metroasema! Kone pysähtyy hetkeksi poimimaan uusia melusaasteen uhreja. Metro täyttyy. Hetken vallitsee täysi hiljaisuus. Sitten vanha miesääni huohottaa mekaanisen kuulokkeen lävitse varoituksen ovien sulkemisesta ja taas sitä mennään pimeään tunneliin… ja voi että, mutta minä rakastan tätä. Lapsena koettuja asioita ei voi unohtaa. Olkoon ne karmeita, huutavia, riistäviä ja repiviä, mutta on ne silti muistoja. Eikä meillä joskus muuta olekaan.

Onneksi menneisyydestä pääsee myös eroon. Puolen tunnin sielun raastamisen jälkeen saavun vihdoin Udelnajan metroasemalle. Se on minulle tuttu jo vuosien takaa, sillä isoäiti asui entisen miehensä kanssa täällä neljäkymmentä vuotta. Ei tosin metroasemalla, vaan Kastramskoi prospektilla, joka johtaa metroasemalta aina koivujen täyttämään isoon puistoon. Muistan tuon puiston. Nyt siellä ei ole enää puiden lisäksi mitään, mutta ennen oli muutama huvipuistolaite. Yksi laitteista oli koppi, jossa oli tarjolla kauheuksia. ”Siellä on viikatemies! Se on niin pelottava, että paskot vielä housuisisi!”, pelotteli isoisä aina, eikä antanut meidän koskaan mennä katsomaan muovista luurankoa. Isoisä lateli aina karkeuksia. Mielestäni se oli hauskaa. Kun ruokapöydässä piti puhua ”syömisestä”, hän käytti sanaa ”žrat’”, jota on hieman vaikea kääntää. Mutta sitä käytetään yhteyksissä, joissa eläin syö toista eläintä. Omalla tavalla osuvaa, kyllä, mutta Venäjän kielessä siihen liittyy karkea leima – ja tietysti minunkin piti lapsena käyttää sitä. Käytän tuota oivaa sanaa yhä.

”Babuljaa, ja žrat hochu!”

Udelnajan metroaseman ulkopuolella riittää vilinää. Ihmiset – paikalliset ja turistit – ovat sankoin joukoin menossa sinne, minne minäkin olen matkalla: mummojen luo. Mutta ensin mummot pitää löytää. Kaikki aikanaan, arvon lukija! Kohta selviää, mistä on kyse! Ensin täytyy tarpoa muun väen kanssa rautatiekiskojen ylitse. Radan jälkeen käännytään oikealla olevaan kojujen kujaan, jossa myydään enimmäkseen vaatteita, vaatteita ja vielä kerran vaatteita. Kujan molemmilta puolilta pursuaa vaatekasoja ja kilpaillen huutavia myyjiä, jotka yrittävät kiinnittää huomion ohikulkeviin asiakkaisiin. Minä, kuten moni muukaan, ei kuitenkaan välitä näistä kasoista. On mentävä vielä paljon eteenpäin! Nopeasti nyt, ei jäädä tähän ihmettelemään! Mummot eivät odota! Muutaman minuutin kävelyn jälkeen kojukuja loppuu ja alkaa toisenlainen kojukuja: nyt puhutaan hökkeleistä, jotka nekin myyvät vaatetta. Löytyy sandaalia, hattua, armeijavaatteita, riepuja… ei, ei jäädä tähänkään! Näitä ehtii aina paluumatkalla ihmetellä! Väkeä riittää kapealla kujalla ja vauhti hidastuu. Täytyy vain malttaa mielensä ja jatkaa matkaa. Kohta, kohta! Vielä vähän! Kujan jälkeen kojut muuttuvat pöytätasoiksi, joissa aletaan myydä jo vaatteiden lisäksi kaikenlaista neuvostoroinaa. Posliiniesineitä, kameroita, esineistöä Toisesta Maailmansodasta… Ei, älä koske niihin! Herran jestas, kokoajan saa olla neuvomassa! Ei, ei me pysähdy tähänkään, vaan mennään vielä!

Myyntikojujen takana notkuvat keski-ikäiset miehet – trokarit. Trokaajat ostavat mummoilta muutaman ruplan hintaan aitoja neuvostotarvikkeita ja myyvät tämän jälkeen omassa pöydässään samaa tavaraa kymmenkertaiseen hintaan hyväuskoisille turisteille. Kauniita esineitä, kyllä, kyllä, mutta et halua tietää miten paljon nuo maksaa. Etkä varmaan halua tietää mistä nuo sotatarvikkeet on hankittu. Usko tai älä, mutta yksi nuorten rahanhimoisten tulonlähde on ”arkeologiset” kaivaukset Venäjän Karjalassa. Siellä makaa vielä sotilaiden ruumiita, jotka yhä kantavat neuvostotähtiä rinnoissaan… kunnes arvomerkit, luodit ja pistoolit päätyvät tänne myytäviksi hyvään hintaan! Business is business ja löytäjä saa pitää! Vai miten se kapitalismin sanoma meneekään!

Väkijoukon jälkeen silmien eteen avautuu vihdoinkin laaja alue, joka on enimmäkseen täyttynyt myyjistä ja ostajista. Myyjät ovat lähinnä mummoja, jotka tulevat tänne joka ikinen viikonloppu – kesät, talvet – myymään kaappinsa perältä kaikkea mahdollista roinaa. Satoi tai paistoi, niin täältä löytyy vanhoja vinyylilevyjä, värinsä jo pois kuluttaneita neuvostoleluja, repaleisia kirjoja, epävireisiä harmonikkoja, Leninillä varustettuja rintamerkkejä, rikkinäisiä CCCP-tekstillä varustettuja filmikameroita… kaikkea mahdollista, mitä ikinä kuvitella saattaa! Kesäisin kun sataa vettä, monet antavat ihan suosiolla kirjojen ja levyjen kastua läpikotaisin. Mitä turhaan sitä korjaamaan tavaraansa pois – kohta se aurinko taas kuivattaa kaiken! Mummojen lisäksi myyjien joukosta löytyy myös erilaisia erityisryhmiä, mm. saksalaisen vhs-pornon myyjiä, kitaranikkareita, kirveskauppiaita, ”tavaraa Suomesta” –myyjiä, tiskipesuaine Fairy –kauppiaita , filmikameroihin ja rintamerkkeihin erikoistuneita myyjiä…  Ei Venäjällä tarvita mitään fyysisiä kirpputoreja, kun ihmiset kohtaavat täällä! Ihmiset eli me ostajat, joihin minun lisäksi lukeutuvat muut turistit (mm. monet suomalaiset) ja tietenkin paikalliset trokarit. He hiipivät koloistaan jo varhain aamulla nakertamaan parhaat ja ehjimmät tavarat pois alta. Meille myöhään heränneille jää usein vain romua ja roinaa. Siksi minä kiiruhdin niin paljon! Ymmärrätkö nyt!

Ulkona on pakkasta. Kylmyys on sietämätöntä. Yritän tutkia lähemmin vanhoja 30-luvulla valmistettuja neuvostojuomalaseja, kun heti hanskojen poisottamisen jälkeen vilu hiipii hihoista takin alle. Hyrr! Ei, ei pysty. Laitan ohuet hanskani takaisin käteen ja jatkan matkaa. Kuljen lumikasoista tehdyistä ”pöydistä” aina vain toiselle, kiirehtien ja pitäen samaan aikaan itseni lämpimänä. Silmäkulmassa vilahtaa neuvostoaikaisia lasten naamareita, lasista tehtyjä saksalaisia joulukuusen koristeita, perinteisiä venäläisiä alumiinisia lumikelkkoja… mitä kaikkea täällä onkaan myytävänä! Valinnanvaraa on liian paljon. Täällä on liian paljon kaikkea! Aargh! Pikakävelyn jälkeen pääsen lopulta alueen päähän ja pysähdyn hetkeksi. Tajuan, että olen jo aivan jäässä. Pakko palata takaisin! Otan suunnaksi toisen ”lumikujan” ja tällä kertaa silmissä kimaltelee mikä tahansa asia, joka voisi lämmittää minua. Lämmin tee. Lämmin kahvi. Lämmin kaakao. Lämmin lämmin lämmin! Itsesuojeluvaistosta huolimatta saan mieleni kuriin, teen pienen koukun reittiini ja ohitan neuvostojuomalasit jo toistamiseen. Ei hitto. Kyllä ne nyt täytyy ottaa! Pyörittelen vielä kerran kolmea juomalasia ja kuultuani sadan ruplan hinnan, ostan ne sen enempää harkitsematta. Ennen kuin lasit sujahtavat isän vanhaan nahkalaukkuun, tarkastelen niitä vielä kerran. Kyllä, kyllä! Ne ovat aivan samanlaisia, kuin isoäidin kesämökillä…

… jossa vietimme meidän lapsuutemme. Minä ja pikkusiskoni. Pienessä typerässä kylässä Pietarista itään. Jos matkustaa junalla katsomaan Tihvinän kuuluisaa luostaria, ehtii sadankuuden kilometrin kohdalla silmäkulmassa vilahtaa rapistuneesta kyltistä paikan naurettava nimi: ”Pupyshevo”. Kyllä vain. Sinne vanhempamme aina raahasivat meidät ”terveeseen raittiiseen ilmaan” joka hemmetin kesä. Oltuamme kuukauden tai puolitoista ilman vanhempiamme, menimme aina tielle odottamaan heidän paluutaan. Aina kun näkyi auto, joka muistutti meidän punaista Peugeottiamme, huusimme innoissamme ”Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!” Mutta eivät he tulleet koskaan silloin, kun me seisoimme tiellä odottamassa. He tulivat aina yllättäen. Muistan, että silloin minä aina aloin laulaa onnestani soikeana venäläisiä lastenlaulua. ”Nyt se T sitten laulaa, kun pitää lähteä! Aina sama juttu!”, jaksoi mummi vinoilla. Pupyshevoa joka ikinen kesä. Mutta sitten isoisä halvaantui saunassa. Hän oli saanut tarpeekseen verenpainelääkkeistä, näin kerrotaan. Seuraavat kuukaudet äitini isä makasi sairaalassa, jonka lääkäriä babulja lahjoi suomalaisilla kahvipaketeilla. Ne eivät kuitenkaan riittäneet. Isoisän oli vietettävä aikaa kotonaan. Vitebskin varrella, juuri siellä, missä minäkin olin eilen käynyt. Asunto oli ostettu vasta muutama vuosi sitten. ”Minä… minä en tahdo kuolla…”, oli isoisällä tapana sanoa kyyneltensä lävitse. Mummi sanoi, että hän itki paljon.  Minä en koskaan nähnyt tämän karkeuksia latovan miehen itkevän. Kotihoidossa isoisän kunto romahti ja hän joutui sairaalaan uudelleen. Nyt tilanne oli kriittinen. Äiti lähti Venäjälle katsomaan isäänsä sairaalaan. Tämä oli kuulemma yhtäkkiä noussut koomastaan ja palannut taas tähän maailmaan. Tytär tulee katsomaan! Täytyy laittautua! Täytyy olla kunnossa! Näin hän oli hoitajilleen sanonut ja kun isoisä ja äiti tapasivat, kaikki vaikutti olevan hyvin. Huomenna kaikki olisi paremmin. Huomenna hän pääsisi pois. Huomenna, huomenna. Kun äiti seuraavana päivänä palasi Suomeen, ja huominen päivä oli saapunut, oli isoisä jo kuollut sairaalasänkyynsä. Ensi kesänä emme enää menneet mökille. Se myytiin naapurille. Sinne jäi lapsuuteni. Sinne myös tahdon palata vielä jonain päivänä…

… vielä jonain päivänä. Perhana! Sormista on lähtenyt tunto! Nyt sitä teetä ja vähän äkkiä! Muistojen jälkeen palaan takaisin tähän hetkeen, riennän halki ihmismassan takaisin hökkeleistä väsätylle kujalle, tältä kujalta taas vaateliikkeiden kujalle ja ennen kuin ehdin ylittää rautatietä, huomaan että yhden lumppuja myyvän liikkeen sijasta paikalla tarjotaankin lämmintä ruokaa. Pelastus! Käyn hytisten liikkeeseen, siirtotyöläisten pyörittämään pieneen etnisen ruoan kahvilaan, jossa jo muutkin sormensa palelluttaneet jonottavat jotain lämmintä saadakseen. Lämmintä leipää! Pitsaa! Kebabia! Lohkoperunoita! Jono liikkuu hitaasti, joten ehdin tässä välissä vastailla kysymyksiin. Niin, että kuka se mies oli, jonka tapasin siellä mummin luona eilen? Hänen nykyisen miehensä! Mummi ei isoisäni poismenosta lannistunut, vaan tapasi sittemmin Pavlovskin puistokaupungissa uuden herrasmiehen, hieman itseään vanhemman entisen merimiehen ja nykyisen sotaveteraanin. Kaikki meni perinteisten seurustelukaavojen mukaisesti. Ensin vähän käveltiin yhdessä käsi kädessä, sitten muutto yhteen ja lopulta, tuossa muutama vuosi sitten, häät! Vot tak – näin Venäjällä! Hauska sattuma tämä merimiesjuttu, sillä isoisäni ja isoäitini tapasivat aikoinaan jossain merimiesten ”bileissä”. Mummi oli, tarinan mukaan, mennyt varta vasten etsimään jotain merimiestä, tulevaa kumppania, kun tämä näki isoisän. Hän oli pukeutunut merimiesasuun - mutta ei siksi, että olisi itse merimies ollut, vaan siksi, koska se oli kuulemma paras keino tehdä vastakkaiseen sukupuoleen tuttavuutta! Toimihan se! Tarinan loppu ei kuitenkaan ollut yhtä romanttista. Mummi sanoi jälkeenpäin…

Yksi tee, kiitos! Ja laita tuollainen pitsapala. Mitäs siinä on? Juustoa pelkästään? Laita sellainen vain!

… ettei hän koskaan rakastanut miestään. Äitini syntyi 60-luvulla, mutta ei se lisännyt isoäitini rakkautta mieheensä. Varsinkin kun tämä alkoi juoda. Mummi oli sen sijaan ihastunut erääseen ystäväänsä, mutta tämä oli jo onnellisesti naimisissa. Tämä pariskunta kävi harvoin isovanhemmillani kylässä, mutta silloin elämä oli hauskaa! Elämän parasta aikaa! Vuodet vierivät ja puiden lehdet olivat jo kymmeniä kertoja vaihtuneet uusiin, kun eräänä päivänä tämä ystävä tuli mummin luokse ja tunnusti lopulta: ”tiedätkös… sinua minä olen aina rakastanut.” Isoäiti sai tuolloin tunnustettua oman rakkautensa, mutta kaikki vain oli jo liian myöhäistä. Mies oli parantumattomasti sairas ja mummi itse vielä naimisissa entisen miehensä kanssa. Hetken he itkivät yhdessä ja erkanivat sitten omille teilleen.

Kuumaa, kuumaa! Sulanut juusto valuu ahneille sormille. Aina sama juttu! Ensin on liian kylmä ja sitten polttaa itsensä. Pienen yksiön kokoisessa kahvilassa ihmiset istuvat hiljaa (paitsi ne, jotka telovat itsensä juustoon). Kuumien juomien hörppimisestä lähtee pieni ääni. Muovihaarukat rikkoutuvat pitsan pohjan tullessa vastaan ja muovin sirpaleet lentelevät toisiin pöytiin. Turisteja aina varoitellaan tällaisista paikoista. Taskuvarkaiden takia? Ei! Huijausvaarojen takia? Ei! Mahdollisen ruokamyrkytysriskin takia? Kyllä! Aina neuvotaan: Venäjällä pitää olla tarkka siitä, mitä syö. Ei saa ostaa pullaa kojusta, jonka hygieniatasot eivät yllä länsimaisiin standardeihin. Ei saa ostaa paistettua perunaa, joka on koko päivän lojunut metallisissa astioissa. Ei saa juoda maitoa, jonka bakteerikanta (yms.) poikkeaa kotimaisesta tuotteesta. Ei saa sitä ja ei saa tätä. Mutta… minä elän vaarallisesti! Elämäni on yhtä toimintajännäriä! SYÖN PITSAA VENÄLÄISESSÄ KAHVILASSA!!

Elämäniloni taas löytäneenä, kiitän kahvilan ovella pienistä kesteistä ja palaan takaisin pakkaseen. Katselen kahteen suuntaan. Ensin katson pohjoiseen ja mietin, pitäisikö vielä palata torille ostamaan jotain… jotain! Sinne jäi vielä niin paljon kaikkea mielenkiintoista! Joululahjat jäi ostamatta! (oi kyllä, ostan ihmisille särkynyttä krääsää joululahjaksi) Mutta sitten katson etelään ja muistan, että tänään piti käydä vielä muuallakin. Päätän, että huomenna aamulla tulen vielä tekemään toisen kierroksen. Tämä reissu sai tällä kertaa riittää. Päätökseni tehneenä palaan rautatiekiskojen toiselle puolelle, mutta ennen metroa päätän pistäytyä miesten huoneessa.

Käymälässä.

Toiletissa.

Vessassa.

Huussissa.

Näistä eri synonyymeista tulee mieleen, kun joskus lapsena olin kylässä jo edellä mainitun Olegin perheen luona ja me venäläiseen tapaan me nautimme ruokailusta ison pöydän äärelle. Jossain välissä minun piti nousta ns. keventämään oloani, joten ilmoitin vieressä istuvalle Olegin vaimolle, siis Ljudmilalle, että ”minun pitää päästä nyt toilettiin.” Ljudmila eli näin meidän kesken ihan ”Ljuda” sai sanavalinnoistani hepulin. ”T! Ei jumalauta! Nyt kyllä nolasit meidät kaikki!”, hän nosti pientä metakkaa, ja jatkoi sitten ohjeelliseen sävyyn ”Jos pitää käydä… no, tiedäthän kyllä missä! Niin riittää, kun vain nouset pöydästä ja kenellekään mitään sanomatta menet sinne… no, tiedät minne! Ja teet… no, juttusi! Älä ikinä käytä ikinä sitä… sitä sanaa!” Voi helvetti sentään! Mitään ei saa sanoa!

Mutta nyt saa sanoa ja sanon, että Udelnajan rautatieaseman vessa on aivan oma kokemuksensa, jota jokaisen täytyy kokeilla joskus. Kokemus alkaa taas perivenäläiseen tapaan siinä, että ensinäkin sitä on uskomattoman vaikea löytää. Toiletti ei sijaitse itse rautatieasemalla, vaan sen ulkopuolella ja hieman syrjässä olevassa ränsistyneessä tiilirakennuksessa. Sisäänkäynti ei ole mitenkään loogisesti asemalta tulijaa kohti, vaan sivulle (rautatiekiskoja) päin. Kesäsateisin rakennuksen edessä on aina valtava lätäkkö, josta valuu vettä hiljalleen myös vessan puolelle. Kaakelilattiat uivat kaikissa mahdollisissa nesteissä ja kuva on suoraan kuin Tarkovskin jostain elokuvasta. Tuo näky aina aktivoi minussa yhden varhaisen pelon. Näin joskus pienenä, vielä silloin kun isovanhempani asuivat täällä (ei siis vessassa, vaan Udelnajalla), Venäjän televisiosta jonkin elokuvan, jossa pimeän mökin sisällä satoi vettä. Talon ikkunoista näkyi, kuinka kaikki huonekalut ja tavarat uivat pelottavan uhkaavasti. Rakennus, vesi ja tunnelma olivat kaikki mustaakin mustempia kauhupesäkkeitä. Tuo näky järkytti mieltäni niin pahoin, että vielä vuosienkin jälkeen kykenen muistamaan sen. Käyminen täällä rautatieaseman miesten huoneessa onkin paluu johonkin lapsuuden kauhuihin.

Udelnajasta selvinnyt ymmärtää heti mitä tässä kuvassa tapahtuu.

Perinteisessä venäläisessä wc-järjestelmässä pitää aina maksaa käynnistään, joten ennen varsinaisia toiletteja on edessä kassa ja sen takana työntekijä. Tässä vaiheessa täytyy tuntea omat tarpeet, sillä jos haluaa wc-paperia, siitä pitää maksaa erikseen. Maksat, ja täti ojentaa sinulle sopivan määrän sanomalehteäkin karkeampaa ”paperia”. Kulttuurishokki parhaimmista päästä! Mutta todellinen shokki odottaa miesten käymälän puolella. Vessan ovet. En voi millään ymmärtää, miksi niiden pitää olla niin helvetin matalia! Ovet ovat niin matalat, ettei kopissa asioiminen ole mitenkään yksityinen kokemus. Yritä siinä sitten synnyttää uutta elämää, kun jono karvalakkeja tuijottaa toista karvalakkia silmästä silmään! Ei jumalauta! Ihanaa olla groteski! Toivottavasti pullakahvit maistuvat siellä toisessa päässä, arvon lukija! Valitettavasti näitä kulttuurikokemuksia on yhä harvenemaan päin, sillä nykyisten ostoskeskusten yms. toiletit tarjoavat länsimais-kliinisen turvallisia kokemuksia. Mutta jos haluaa elämäänsä jännitystä, niin suosittelen kokeilemaan. Eikä tarvitse tulla vain tänne Udelnajalle – muistaakseni jopa Moskovan rautatieasema (ainakin yksi niistä) tarjoaa aivan vastaavanlaista kulttuuria.

Kauhun jälkeen Venäjä tarjoaa yllättävää absurdiaansa. Huomasin vielä ennen metrolle lähtöä, että mummo-myyjille oli puusta rakennettu aivan oma pieni torinsa. Täällä myytiin aivan samoja asioita, mitä Kuptšinon metron alikulkutunneli tarjosi: hapankaalia, suolakurkkuja, marjoja yms. Kaikkea mahdollista, millä selvitään Venäjän talven ylitse. Pyöriessäni pienen torin luona, huomasin että keskellä toria vanhempi mies hakkasi kirveellä jotain. Mitä ihmettä? Menin kiinnostuneena lähemmäksi ja näin jotain, jota voi tapahtua – jälleen kerran – vain Venäjällä. Tori oli rakennettu jalankulkualueelle, joka koostui kaakelilaatoista. Talvella lumi oli peittänyt laatat ja toria päällysti muutaman sentin lumikerros. Lumi oli hiekoitettua, mutta nyt oli tullut ongelma: osa lumesta oli kulunut. Laatat pilkottivat paljaana ja jäätynyt kaakelipinta oli tappavan liukas. Hiekoitus ei tietenkään käynyt päinsä, sillä hiekka ei pysynyt laatan päällä. Nyt oli kaksi vaihtoa tehdä laatta taas turvalliseksi kävellä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut kaataa kuumaa vettä laatoille ja tämän jälkeen heittää hiekat päälle. Vesi jäätyisi ja sitoisi hiekan laattoihin. Sitten oli tämä toinen, venäläinen ratkaisu, jota oli todistamassa. Nyt kun minä sanon tämän, kukaan ei uskoa minua. Mutta toinen vaihtoehto oli yksinkertaisesti hakata laatat palasiksi. Tietysti! Katselin ihmeissäni, kun vanhempi mies hakkasi kirveellä laattoja rikki niin paljon kuin ehti ja myyjät kannustivat vieressä. Hyvä, hyvä! Aina kun mies piti tauon, joku myyjistä käveli laatoilla ja pudisti sitten päätään. Vielä, vielä! Antaa mennä vaan!

Katsoessani tuota slaavilaista intoa, tiedättekös mitä minä ajattelin. Minä ajattelin, että voi jumaliste minä rakastan tätä maata! En minä ajatellut mitään pahaa, loukkaavaa tai negatiivista – päinvastoin! Ajattelin, että on uskomaton taito löytää erilaisia ratkaisuja ongelmiin – ratkaisuja, joita meille (länsimaalaisille) ei koskaan edes tulisi mieleen! Entä sitten, jos laatat menivät rikki? Ainakin liukkausongelma ratkesi! Tietysti kun tulee kevät ja lumet sulavat ja paikalliset viranomaiset tulevat ihmettelemään, että mitäs helvettiä täällä nyt taas on tapahtunut, päätetään lopulta että laitetaan tuohon uudet laatat. Olivathan ne vanhat laatat jo kuluneet muutenkin! Tai sitten laatat otetaan kokonaan pois tori-alueelta. Tai sitten ei tehdä yhtään mitään. Mutta kyllä ihmiset keksivät kaikenlaista. Kerron lyhyen tarinan neuvokkuudesta. Neuvostoaikoina ihmisillä oli tapana myydä palaneita hehkulamppuja torilla ja nuo lamput olivat suosittua valuuttaa. ”Mitä ihmettä!”, kysyt, ja jatkat, ”minun länsimainen mieleni ei nyt ollenkaan ymmärrä, mitä niillä voi tehdä!” Aivan oikein! Et olekaan neuvokas! Mielikuvitusta puuttuu! Mutta minä kerron. Neuvostoaikoina oli pulaa kaikesta, joten kaikkia tavaroita käytettiin niin paljon kuin mahdollista - myös jo käytettyjä hehkulamppuja. Uusia ei kuitenkaan saanut mistään. Paitsi työpaikoilta. Alkaako jo raksuttaa? Miten viedä työpaikalta hehkulamppu, jäämättä siinä itse kuitenkaan kiinni teostaan? Lavastamalla hehkulamppu palaneeksi! Aivan! Homma toimi näin: ostit torilta käytetyn hehkulampun, ruuvasit töissä ehjän hehkulampun pois ja laitoit palaneen hehkulampun tilalle. Ei voi olla tämän nerokkaampaa! Oikeasti! Ihanaa! Kaunista! Rakkaus! Ei voi muuta enää sanoa. Kiitos.

Olen sanaton.

Seuraavassa osassa matkustan metrolla,  palaan taas lapsuuteen ja lopulta kohtaan jumalanhullun.