Ihmemaa Ozin velho nimeltä Marx

Kirjoitan Pietari-sarjan lisäksi myös muista elämän kokemuksista.

Olin viikko sitten yhteiskuntafilosofiaan johdattelevalla luennolla, joka alkoi sangen tavallisena luentona, mutta joka päättyi sittemmin myllertämään minua.

Luennoitsija aloitti esitelmän Antiikin Sokrateesta ja Platonista, kun jo ensimmäisten powerpoint-diojen kohdalla kuului luennon perältä valittava kommentti: ”TUOLLA ON KIRJOITUSVIRHE!” Narisevan äänen kantaja ei viitannut tai pyytänyt puheenvuoroa, vaan laukoi ”akateemiset” kritiikkinsä suoraan luennoitsijan sanojen päälle. Hetken hiljaisuus. Luento jatkui. ”MIKSI TUOLLA KÄYTETÄÄN SANAA ’YHTEISKUNTA’ TUOLLAISESSA MERKITYKSESSÄ?” Luennon perältä, sen vasemmasta kulmasta, kuului taas tuttu nasaalisen äänen narahdus. Luennoitsijan ja tämän opiskelijan ajautuessa pieneen väittelyyn, tunnistin yhtäkkiä tuon äänen.

Marx-mies, jonka oikeaa nimeä en tiedä. Mutta muistan, että hän on käynyt muillakin vastaavilla luennoilla huutelemassa juttuja, jotka yleensä liittyvät Marxiin. Sillä tavalla, että Marx teki asiat paremmin. Marx ymmärsi. Marx ei sortanut. Luento tuli kyllä käsittelemään vielä Marxia, mutta ei vielä. Siitä huolimatta Marx-mies oli jo äänessä.

Luento jatkui taas keskeytyksen jälkeen. Mutta ei kauaa. Kun tuli kysymysten vuorolle erikseen varattu hetki, eräs eturivissä istunut halusi tietää sallittiinko Platonin ihannevaltiossa myös tahtosieluille sama kasvatus kuin järkisielulle – ja ennen kuin luennoitsija ehti avata suutaan, huusi Marx-mies saarnapenkiltään ”EI! HEILLE SYÖTETÄÄN VALHETTA! VALHETTA!” ja vastaavalla tavalla luento keskeytyi vielä toiset kaksikymmentä kertaa.

Minä kiehuin raivossa. Eihän asia minulle kuulunut, mutta kyllä se kuului – ja kyllä se kuului meille kaikille, koska jatkuvat, sanoisin jopa asiattomat keskeytykset hidastivat luennon kulkua. Terve kritiikki on aina tervetullutta, mutta Marx-mies ei sellaiseen edes kyennyt: hän – näin minä raivoissani tulkitsin – halusi olla äänessä, koska yksinkertaisesti nautti huomiosta. Istui luennon perällä, jotta kaikki varmasti kuulisivat hänen mestarilliset vastakommenttinsa. Hän myös yritti olla hauska, mutta ajautui olemaan surkea koomikko. Kukaan ei nauranut – päinvastoin, aina kun Marxin jälkeläinen avasi äänensä, kuului yleisön puolelta hienoinen huokaisu. Äärimmäisen negatiivinen tunnelma oli käsin kosketeltavaa ja minä olin varma, että kohta jossain napsahtaisi.

Kauan kyräiltyäni itsekseni ja pitäessäni itseäni kasassa, halusin luennon puolivälissä sanoa jotain todella pahaa. Pyörittelin erilaisia skenaarioita, jotka varmasti hiljentäisivät Marx-miehen. Vihdoinkin minä sanoisin jotain! Nyt oli aika nousta ja toimia! Ilkeän mielen tuottamat toimimisen vaihtoehdot olivat seuraavia:

a) voisin pyytää puheenvuoroa ja koskaan katsomatta luennon perälle päin, kysyä että onko yliopistolla mitään juridisia mahdollisuuksia poistaa luennolta häirikköoppilas? Minä tietäisin yhden sellaisen! (Voi miten ilkeää! Turvautua kasvottomaan byrokratiaan!)
b) voisin pyytää puheenvuoroa, nousta seisomaan ja pitää lyhyen puheen siitä kuinka minä puhuessani tässä tunnen varmasti puhuvan monien suulla, kun sanon että täällä luennon perällä olevan herrasmiehen kommentteja me emme yksinkertaisesti kaipaa. Tässä skenaariossa kaikki tietysti nyökyttelisivät kanssani. (Voi miten ilkeää! Turvautua ympärillä olevaan yhteisöön!)
c) voisin heti Marx-miehen kommentin jälkeen kääntyä, suunnata vihaisen näköisen katseen (en edes tiedä millainen sellainen on) häneen ja alkaa yhtäkkiä huutaa tälle suoraan: lopeta nyt saatana jo, sä et oo kuule yhtään hauska, noi sun typerät kritiikit ei kiinnosta ketään, jos jätkä haluu olla äänessä niin perusta jumalauta oma blogi! (Voi miten ilkeää! Purkaa omaa negatiivisuutta!)

Mutta minkä näistä suunnitelmista minä toteutin? En minkään. Minä en tehnyt yhtään mitään. Annoin kaiken paskan kasaantua itseeni ja kun puolentoista tunnin kuluttua luento oli ohi, olin sekä fyysisesti että henkisesti täysin lannistuneen uupunut. Vitutti niin paljon, että sormista lähti tunto. Kyllä, kyllä - ihmistä voivat asiat ärsyttää niin paljon, ja nyt kun kirjoitan tätä, Word alleviivaa vihreällä värillään sanan ”Vitutti” ja varmistelee holhoavan tunnollisesti: ”Tarkista, sopiiko sana kirjoittamaasi tyyliin”! Ei jumalauta! NO KYLLÄ SE NYT VITTU SOPII! (toinen vihreä alleviivaus)

Luennon jälkeen yritin syödä jotain, mutta käyttämättömät skenaarioni jäivät vaivaamaan. Miksi en sanonut mitään! Miksi! Ensi kerralla… ensi kerralla sanon! Minä kostan! Tämän minä kostan sille idiootille! Ruokailun jälkeen en kuitenkaan tuntenut itseäni yhtään paremmaksi, joten lähdin lopulta takaisin asunnolleni nukkumaan. Sängyssä pyörin vielä kauan sisäisten tunteideni kanssa, kunnes lopulta torkahdin huulillani viha, jolla vannoin kostavani viikon kuluttua. (ei hätää, en minä oikeasti osaa kostaa)

Viikko kului.

Tulin luentosaliin ja istahdin tällä kertaa hieman eri paikkaan. Viimeksi istuin juuri luennoitsijan ja Marx-miehen välimaastossa – nyt sen sijaan ajattelin, että ehkä jos istun hieman sivummalla, en ehkä tällä kertaa koe vastaavia negatiivisia tunteita. Minä kun olen sellainen myötäeläjän tunneimuri. Mutta tällä kertaa olisin todella zen. Hengitä sisään, hengitä ulos. Hengitä sisään, hengitä ulos…

Marx-miestä ei kuitenkaan näkynyt. Viime kerralla en edes ehtinyt kunnolla näkemään sitä, miltä hän nykyään näytti. Kuulin vain sen typerän äänen, joka kajahteli niskaani kuin kyseessä olisi ollut Ihmemaan Ozin velho. Kello oli jo varttia yli. Luento alkaisi kohta. Ehkä hän ei tällä kertaa tulisi ollenkaan! Ehkä hän käy vain satunnaisilla luennoilla huutamassa? Ehkä hän on jo saanut huomautuksen toiminnastaan? Ehkä hän… ja ennen kuin pääsin neljännen ehkän sisältöön, käveli ovesta sisään tummaan (juhla)pukuun, punaiseen solmioon ja mustiin paksusankaisiin silmälaseihin pukeutunut mies. Itsevarman oloisena hän asteli suoraan luennon perälle ja sen vasempaan kulmaan. Marx-mies! Siitä ei ollut epäilystäkään, minä tunnistin hänet joiltain aiemmilta luennoilta. Tuolloin hän ei vielä tosin käyttänyt pukua tai tuollaisia silmälaseja, ja tuolloin hänellä oli vielä hiuksiakin päässä. Nyt päässä kimalteli puhdas kalju.

Nähdessäni edellisellä luennolla terrorisoineen Ozin velhon, arvatkaa mitä minä yhtäkkiä tunsin sisälläni kun katselin tätä yksinään nurkassa istuvaa miestä. Kostoa? Vihaa? Kateutta? Ei, ei sinne päinkään. Kävi jotain sellaista, mitä voi tapahtua vain ihmisille. Minä tulin surulliseksi. Voi helvetti sentään! Minä tunsin surua! Yhtäkkiä minä annoin hänelle kaiken anteeksi. Yhtäkkiä minusta tuntui, että hän oli äärimmäisen onneton ihminen. Yhtäkkiä minä… minusta tuntui… että minä ymmärsin. Uusi tyyli ei ollut tuonut hänelle uusia ystäviä, ei parempia kommentteja, eikä ollut tehnyt hänestä yhtään sen parempaa koomikkoa kuin silloin muutamia vuosia sitten, kun näin hänet ensimmäisen kerran jollain toisella luennolla. Yhtäkkiä minä aloin sääliä häntä. Minusta tuntui, että hän oli väärinymmärretty. Yhtäkkiä tajusin, että kyllä hänellä oli ollut hyviä kommentteja edellisellä luennolla, mutta ne eivät vain olleet välittyneet. Me emme vain ymmärtäneet häntä – eikä hän meitä.

Tämän jälkeen katsoin itseäni ja tunsin itseni idiootiksi. Kaikki ne typerät käyttämättömät skenaariot. Kerrankin kiitin itseäni siitä, etten ollut viime luennolla toiminut mitenkään. Olisin voinut raivon puuskassa loukata toista ihmistä ja sellaista tekoa on itselleen hyvin vaikea antaa anteeksi. Mikä se itselleen annetun anteeksiannon ”lahja” edes voisi olla? Onko sellaista olemassakaan? En tiedä, ja siksi minä varmaan kirjoitin tämän lyhyen tarinan.

Ai miten itse luento sitten meni? Luento käynnistyi minuutin myöhässä, mutta tällä kertaa salin takanurkassa istunut yksinäinen mies oli vähemmän äänessä. Myös hänen kommenttiensa laatu oli parantunut.

Tai ehkä minä vihdoinkin ymmärsin häntä.