Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa yksi. Udelnaja.

Pietari-kertomuksen neljäs päivä, jossa matkustan Udelnajaan, muistelen lapsuutta ja isovanhempia, käyn torilla, kerron kulttuurishokista ja kohtaan lopuksi venäläistä absurdiaa.

Lauantain aamun valo ei pilkottanut raskaiden verhojen lävitse, kun nousin lopulta kahdentoista aikoihin. Perhana. Piti herätä aikaisin ja tässä sitä taas oltiin. Kiirehtimässä! Viikonloppuisin on oikeastaan ainoa hyvä syy herätä aikaisin ja tuon syyn nimi on Udelnajan kirpputori. Sinne minä jo olinkin matkalla aamupalan jälkeen. Nyt ei hukata aikaa!

Suljen asunnon oven ja kävelen porraskäytävän rappusia alas. Huomaan, että kaiteet ovat vinot. Rappuset murenevat silmissä. Sähköjohdot roikkuvat katosta. Seinät on sotkettu teksteillä. Hissi kitisee ilkeästi. Metalliset postilaatikot ovat vääntyneet. Listaa huomioista voisi jatkaa loputtomiin…  ja jaksan aina ihmetellä, että missä se kuuluisa venäläinen yhteisöllisyys on, kun sitä eniten tarvitaan? Miksei sitä näy näissä kerrostaloissa? Miksei kukaan korjaa mitään? Eikö neuvostoaika opettanut yhteisöllisyyttä ihmisille? Entä ne maatilojen kollektiivit ja työkalujen yhteiskäyttö – oliko kaikki vain harhaa? Onko tämä kuuluisa yhteisöllisyys koskaan edes toiminut…? Enkä tarkoita tällä vain neuvostoaikoja, vaan jo aikoja ennen sitä. Ihmiset elivät heimoissa. Ihmiset elivät kylissä. Kylistä tuli kaupunkeja. Kollektiivi korvautui yksilöllisyydellä. Ihmisestä tuli eriytynyt. Individuaali. Kirjailija Fjodor Dostojevski pohti tätä länsimaista vientituotetta, yksilöllisyyttä, oman uskonfilosofiansa kautta ja tuli seuraavanlaiseen ratkaisuun: yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ei tarvitse olla erillisiä. Ei suinkaan! Doston mukaan ihmisen täytyy nimenomaan ensin saavuttaa täydellinen yksilöllisyys, jotta hän voi tämän jälkeen uhrautua yhteisönsä eteen. Tämän korkeampaa yksilöllisyyttä ei sitten olekaan. Mutta jään silti miettimään. Onko yhteisö edes yksilön vastakohta? Eikös yksilön vastakohta ole pikemminkin nimetön ja tuntematon ihmismassa? Me, jotka istumme ja me, jotka emme tunne toisiamme, vaikka matkaamme yhä uudelleen ja uudelleen tutuin julkisen kulkuneuvon reitein.

Metro keikkuu, tärisee, iskee kipinöitä ja tönii minua aina välillä hereille. Ihmiset istuvat hiljaisina. Osa lukee kirjoja, osa lukee lehtiä, osa kuuntelee musiikkia, osa pitelee kiinni metallisista kaiteista ja osa, kuten minä, nojaa selkänojaa vasten ja yrittää torkkua vielä hetkisen. Sininen linja kuljettaa meitä kohti Pohjois-Pietaria. Istun ja tajunnan rajamailla kuuntelen Pietarin pelottavinta ääntä. Metron kiihdyttely on tuskaisen valittavaa musiikkia korville. Monilla maalikerroksilla läträtty metrovaunu kiihdyttää raskaasti ahtaassa tunnelissa, pidättää hetken hengitystään, hakkaa vasaroilla seinille ja hiljentää taas. Valoisa metroasema! Kone pysähtyy hetkeksi poimimaan uusia melusaasteen uhreja. Metro täyttyy. Hetken vallitsee täysi hiljaisuus. Sitten vanha miesääni huohottaa mekaanisen kuulokkeen lävitse varoituksen ovien sulkemisesta ja taas sitä mennään pimeään tunneliin… ja voi että, mutta minä rakastan tätä. Lapsena koettuja asioita ei voi unohtaa. Olkoon ne karmeita, huutavia, riistäviä ja repiviä, mutta on ne silti muistoja. Eikä meillä joskus muuta olekaan.

Onneksi menneisyydestä pääsee myös eroon. Puolen tunnin sielun raastamisen jälkeen saavun vihdoin Udelnajan metroasemalle. Se on minulle tuttu jo vuosien takaa, sillä isoäiti asui entisen miehensä kanssa täällä neljäkymmentä vuotta. Ei tosin metroasemalla, vaan Kastramskoi prospektilla, joka johtaa metroasemalta aina koivujen täyttämään isoon puistoon. Muistan tuon puiston. Nyt siellä ei ole enää puiden lisäksi mitään, mutta ennen oli muutama huvipuistolaite. Yksi laitteista oli koppi, jossa oli tarjolla kauheuksia. ”Siellä on viikatemies! Se on niin pelottava, että paskot vielä housuisisi!”, pelotteli isoisä aina, eikä antanut meidän koskaan mennä katsomaan muovista luurankoa. Isoisä lateli aina karkeuksia. Mielestäni se oli hauskaa. Kun ruokapöydässä piti puhua ”syömisestä”, hän käytti sanaa ”žrat’”, jota on hieman vaikea kääntää. Mutta sitä käytetään yhteyksissä, joissa eläin syö toista eläintä. Omalla tavalla osuvaa, kyllä, mutta Venäjän kielessä siihen liittyy karkea leima – ja tietysti minunkin piti lapsena käyttää sitä. Käytän tuota oivaa sanaa yhä.

”Babuljaa, ja žrat hochu!”

Udelnajan metroaseman ulkopuolella riittää vilinää. Ihmiset – paikalliset ja turistit – ovat sankoin joukoin menossa sinne, minne minäkin olen matkalla: mummojen luo. Mutta ensin mummot pitää löytää. Kaikki aikanaan, arvon lukija! Kohta selviää, mistä on kyse! Ensin täytyy tarpoa muun väen kanssa rautatiekiskojen ylitse. Radan jälkeen käännytään oikealla olevaan kojujen kujaan, jossa myydään enimmäkseen vaatteita, vaatteita ja vielä kerran vaatteita. Kujan molemmilta puolilta pursuaa vaatekasoja ja kilpaillen huutavia myyjiä, jotka yrittävät kiinnittää huomion ohikulkeviin asiakkaisiin. Minä, kuten moni muukaan, ei kuitenkaan välitä näistä kasoista. On mentävä vielä paljon eteenpäin! Nopeasti nyt, ei jäädä tähän ihmettelemään! Mummot eivät odota! Muutaman minuutin kävelyn jälkeen kojukuja loppuu ja alkaa toisenlainen kojukuja: nyt puhutaan hökkeleistä, jotka nekin myyvät vaatetta. Löytyy sandaalia, hattua, armeijavaatteita, riepuja… ei, ei jäädä tähänkään! Näitä ehtii aina paluumatkalla ihmetellä! Väkeä riittää kapealla kujalla ja vauhti hidastuu. Täytyy vain malttaa mielensä ja jatkaa matkaa. Kohta, kohta! Vielä vähän! Kujan jälkeen kojut muuttuvat pöytätasoiksi, joissa aletaan myydä jo vaatteiden lisäksi kaikenlaista neuvostoroinaa. Posliiniesineitä, kameroita, esineistöä Toisesta Maailmansodasta… Ei, älä koske niihin! Herran jestas, kokoajan saa olla neuvomassa! Ei, ei me pysähdy tähänkään, vaan mennään vielä!

Myyntikojujen takana notkuvat keski-ikäiset miehet – trokarit. Trokaajat ostavat mummoilta muutaman ruplan hintaan aitoja neuvostotarvikkeita ja myyvät tämän jälkeen omassa pöydässään samaa tavaraa kymmenkertaiseen hintaan hyväuskoisille turisteille. Kauniita esineitä, kyllä, kyllä, mutta et halua tietää miten paljon nuo maksaa. Etkä varmaan halua tietää mistä nuo sotatarvikkeet on hankittu. Usko tai älä, mutta yksi nuorten rahanhimoisten tulonlähde on ”arkeologiset” kaivaukset Venäjän Karjalassa. Siellä makaa vielä sotilaiden ruumiita, jotka yhä kantavat neuvostotähtiä rinnoissaan… kunnes arvomerkit, luodit ja pistoolit päätyvät tänne myytäviksi hyvään hintaan! Business is business ja löytäjä saa pitää! Vai miten se kapitalismin sanoma meneekään!

Väkijoukon jälkeen silmien eteen avautuu vihdoinkin laaja alue, joka on enimmäkseen täyttynyt myyjistä ja ostajista. Myyjät ovat lähinnä mummoja, jotka tulevat tänne joka ikinen viikonloppu – kesät, talvet – myymään kaappinsa perältä kaikkea mahdollista roinaa. Satoi tai paistoi, niin täältä löytyy vanhoja vinyylilevyjä, värinsä jo pois kuluttaneita neuvostoleluja, repaleisia kirjoja, epävireisiä harmonikkoja, Leninillä varustettuja rintamerkkejä, rikkinäisiä CCCP-tekstillä varustettuja filmikameroita… kaikkea mahdollista, mitä ikinä kuvitella saattaa! Kesäisin kun sataa vettä, monet antavat ihan suosiolla kirjojen ja levyjen kastua läpikotaisin. Mitä turhaan sitä korjaamaan tavaraansa pois – kohta se aurinko taas kuivattaa kaiken! Mummojen lisäksi myyjien joukosta löytyy myös erilaisia erityisryhmiä, mm. saksalaisen vhs-pornon myyjiä, kitaranikkareita, kirveskauppiaita, ”tavaraa Suomesta” –myyjiä, tiskipesuaine Fairy –kauppiaita , filmikameroihin ja rintamerkkeihin erikoistuneita myyjiä…  Ei Venäjällä tarvita mitään fyysisiä kirpputoreja, kun ihmiset kohtaavat täällä! Ihmiset eli me ostajat, joihin minun lisäksi lukeutuvat muut turistit (mm. monet suomalaiset) ja tietenkin paikalliset trokarit. He hiipivät koloistaan jo varhain aamulla nakertamaan parhaat ja ehjimmät tavarat pois alta. Meille myöhään heränneille jää usein vain romua ja roinaa. Siksi minä kiiruhdin niin paljon! Ymmärrätkö nyt!

Ulkona on pakkasta. Kylmyys on sietämätöntä. Yritän tutkia lähemmin vanhoja 30-luvulla valmistettuja neuvostojuomalaseja, kun heti hanskojen poisottamisen jälkeen vilu hiipii hihoista takin alle. Hyrr! Ei, ei pysty. Laitan ohuet hanskani takaisin käteen ja jatkan matkaa. Kuljen lumikasoista tehdyistä ”pöydistä” aina vain toiselle, kiirehtien ja pitäen samaan aikaan itseni lämpimänä. Silmäkulmassa vilahtaa neuvostoaikaisia lasten naamareita, lasista tehtyjä saksalaisia joulukuusen koristeita, perinteisiä venäläisiä alumiinisia lumikelkkoja… mitä kaikkea täällä onkaan myytävänä! Valinnanvaraa on liian paljon. Täällä on liian paljon kaikkea! Aargh! Pikakävelyn jälkeen pääsen lopulta alueen päähän ja pysähdyn hetkeksi. Tajuan, että olen jo aivan jäässä. Pakko palata takaisin! Otan suunnaksi toisen ”lumikujan” ja tällä kertaa silmissä kimaltelee mikä tahansa asia, joka voisi lämmittää minua. Lämmin tee. Lämmin kahvi. Lämmin kaakao. Lämmin lämmin lämmin! Itsesuojeluvaistosta huolimatta saan mieleni kuriin, teen pienen koukun reittiini ja ohitan neuvostojuomalasit jo toistamiseen. Ei hitto. Kyllä ne nyt täytyy ottaa! Pyörittelen vielä kerran kolmea juomalasia ja kuultuani sadan ruplan hinnan, ostan ne sen enempää harkitsematta. Ennen kuin lasit sujahtavat isän vanhaan nahkalaukkuun, tarkastelen niitä vielä kerran. Kyllä, kyllä! Ne ovat aivan samanlaisia, kuin isoäidin kesämökillä…

… jossa vietimme meidän lapsuutemme. Minä ja pikkusiskoni. Pienessä typerässä kylässä Pietarista itään. Jos matkustaa junalla katsomaan Tihvinän kuuluisaa luostaria, ehtii sadankuuden kilometrin kohdalla silmäkulmassa vilahtaa rapistuneesta kyltistä paikan naurettava nimi: ”Pupyshevo”. Kyllä vain. Sinne vanhempamme aina raahasivat meidät ”terveeseen raittiiseen ilmaan” joka hemmetin kesä. Oltuamme kuukauden tai puolitoista ilman vanhempiamme, menimme aina tielle odottamaan heidän paluutaan. Aina kun näkyi auto, joka muistutti meidän punaista Peugeottiamme, huusimme innoissamme ”Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!” Mutta eivät he tulleet koskaan silloin, kun me seisoimme tiellä odottamassa. He tulivat aina yllättäen. Muistan, että silloin minä aina aloin laulaa onnestani soikeana venäläisiä lastenlaulua. ”Nyt se T sitten laulaa, kun pitää lähteä! Aina sama juttu!”, jaksoi mummi vinoilla. Pupyshevoa joka ikinen kesä. Mutta sitten isoisä halvaantui saunassa. Hän oli saanut tarpeekseen verenpainelääkkeistä, näin kerrotaan. Seuraavat kuukaudet äitini isä makasi sairaalassa, jonka lääkäriä babulja lahjoi suomalaisilla kahvipaketeilla. Ne eivät kuitenkaan riittäneet. Isoisän oli vietettävä aikaa kotonaan. Vitebskin varrella, juuri siellä, missä minäkin olin eilen käynyt. Asunto oli ostettu vasta muutama vuosi sitten. ”Minä… minä en tahdo kuolla…”, oli isoisällä tapana sanoa kyyneltensä lävitse. Mummi sanoi, että hän itki paljon.  Minä en koskaan nähnyt tämän karkeuksia latovan miehen itkevän. Kotihoidossa isoisän kunto romahti ja hän joutui sairaalaan uudelleen. Nyt tilanne oli kriittinen. Äiti lähti Venäjälle katsomaan isäänsä sairaalaan. Tämä oli kuulemma yhtäkkiä noussut koomastaan ja palannut taas tähän maailmaan. Tytär tulee katsomaan! Täytyy laittautua! Täytyy olla kunnossa! Näin hän oli hoitajilleen sanonut ja kun isoisä ja äiti tapasivat, kaikki vaikutti olevan hyvin. Huomenna kaikki olisi paremmin. Huomenna hän pääsisi pois. Huomenna, huomenna. Kun äiti seuraavana päivänä palasi Suomeen, ja huominen päivä oli saapunut, oli isoisä jo kuollut sairaalasänkyynsä. Ensi kesänä emme enää menneet mökille. Se myytiin naapurille. Sinne jäi lapsuuteni. Sinne myös tahdon palata vielä jonain päivänä…

… vielä jonain päivänä. Perhana! Sormista on lähtenyt tunto! Nyt sitä teetä ja vähän äkkiä! Muistojen jälkeen palaan takaisin tähän hetkeen, riennän halki ihmismassan takaisin hökkeleistä väsätylle kujalle, tältä kujalta taas vaateliikkeiden kujalle ja ennen kuin ehdin ylittää rautatietä, huomaan että yhden lumppuja myyvän liikkeen sijasta paikalla tarjotaankin lämmintä ruokaa. Pelastus! Käyn hytisten liikkeeseen, siirtotyöläisten pyörittämään pieneen etnisen ruoan kahvilaan, jossa jo muutkin sormensa palelluttaneet jonottavat jotain lämmintä saadakseen. Lämmintä leipää! Pitsaa! Kebabia! Lohkoperunoita! Jono liikkuu hitaasti, joten ehdin tässä välissä vastailla kysymyksiin. Niin, että kuka se mies oli, jonka tapasin siellä mummin luona eilen? Hänen nykyisen miehensä! Mummi ei isoisäni poismenosta lannistunut, vaan tapasi sittemmin Pavlovskin puistokaupungissa uuden herrasmiehen, hieman itseään vanhemman entisen merimiehen ja nykyisen sotaveteraanin. Kaikki meni perinteisten seurustelukaavojen mukaisesti. Ensin vähän käveltiin yhdessä käsi kädessä, sitten muutto yhteen ja lopulta, tuossa muutama vuosi sitten, häät! Vot tak – näin Venäjällä! Hauska sattuma tämä merimiesjuttu, sillä isoisäni ja isoäitini tapasivat aikoinaan jossain merimiesten ”bileissä”. Mummi oli, tarinan mukaan, mennyt varta vasten etsimään jotain merimiestä, tulevaa kumppania, kun tämä näki isoisän. Hän oli pukeutunut merimiesasuun - mutta ei siksi, että olisi itse merimies ollut, vaan siksi, koska se oli kuulemma paras keino tehdä vastakkaiseen sukupuoleen tuttavuutta! Toimihan se! Tarinan loppu ei kuitenkaan ollut yhtä romanttista. Mummi sanoi jälkeenpäin…

Yksi tee, kiitos! Ja laita tuollainen pitsapala. Mitäs siinä on? Juustoa pelkästään? Laita sellainen vain!

… ettei hän koskaan rakastanut miestään. Äitini syntyi 60-luvulla, mutta ei se lisännyt isoäitini rakkautta mieheensä. Varsinkin kun tämä alkoi juoda. Mummi oli sen sijaan ihastunut erääseen ystäväänsä, mutta tämä oli jo onnellisesti naimisissa. Tämä pariskunta kävi harvoin isovanhemmillani kylässä, mutta silloin elämä oli hauskaa! Elämän parasta aikaa! Vuodet vierivät ja puiden lehdet olivat jo kymmeniä kertoja vaihtuneet uusiin, kun eräänä päivänä tämä ystävä tuli mummin luokse ja tunnusti lopulta: ”tiedätkös… sinua minä olen aina rakastanut.” Isoäiti sai tuolloin tunnustettua oman rakkautensa, mutta kaikki vain oli jo liian myöhäistä. Mies oli parantumattomasti sairas ja mummi itse vielä naimisissa entisen miehensä kanssa. Hetken he itkivät yhdessä ja erkanivat sitten omille teilleen.

Kuumaa, kuumaa! Sulanut juusto valuu ahneille sormille. Aina sama juttu! Ensin on liian kylmä ja sitten polttaa itsensä. Pienen yksiön kokoisessa kahvilassa ihmiset istuvat hiljaa (paitsi ne, jotka telovat itsensä juustoon). Kuumien juomien hörppimisestä lähtee pieni ääni. Muovihaarukat rikkoutuvat pitsan pohjan tullessa vastaan ja muovin sirpaleet lentelevät toisiin pöytiin. Turisteja aina varoitellaan tällaisista paikoista. Taskuvarkaiden takia? Ei! Huijausvaarojen takia? Ei! Mahdollisen ruokamyrkytysriskin takia? Kyllä! Aina neuvotaan: Venäjällä pitää olla tarkka siitä, mitä syö. Ei saa ostaa pullaa kojusta, jonka hygieniatasot eivät yllä länsimaisiin standardeihin. Ei saa ostaa paistettua perunaa, joka on koko päivän lojunut metallisissa astioissa. Ei saa juoda maitoa, jonka bakteerikanta (yms.) poikkeaa kotimaisesta tuotteesta. Ei saa sitä ja ei saa tätä. Mutta… minä elän vaarallisesti! Elämäni on yhtä toimintajännäriä! SYÖN PITSAA VENÄLÄISESSÄ KAHVILASSA!!

Elämäniloni taas löytäneenä, kiitän kahvilan ovella pienistä kesteistä ja palaan takaisin pakkaseen. Katselen kahteen suuntaan. Ensin katson pohjoiseen ja mietin, pitäisikö vielä palata torille ostamaan jotain… jotain! Sinne jäi vielä niin paljon kaikkea mielenkiintoista! Joululahjat jäi ostamatta! (oi kyllä, ostan ihmisille särkynyttä krääsää joululahjaksi) Mutta sitten katson etelään ja muistan, että tänään piti käydä vielä muuallakin. Päätän, että huomenna aamulla tulen vielä tekemään toisen kierroksen. Tämä reissu sai tällä kertaa riittää. Päätökseni tehneenä palaan rautatiekiskojen toiselle puolelle, mutta ennen metroa päätän pistäytyä miesten huoneessa.

Käymälässä.

Toiletissa.

Vessassa.

Huussissa.

Näistä eri synonyymeista tulee mieleen, kun joskus lapsena olin kylässä jo edellä mainitun Olegin perheen luona ja me venäläiseen tapaan me nautimme ruokailusta ison pöydän äärelle. Jossain välissä minun piti nousta ns. keventämään oloani, joten ilmoitin vieressä istuvalle Olegin vaimolle, siis Ljudmilalle, että ”minun pitää päästä nyt toilettiin.” Ljudmila eli näin meidän kesken ihan ”Ljuda” sai sanavalinnoistani hepulin. ”T! Ei jumalauta! Nyt kyllä nolasit meidät kaikki!”, hän nosti pientä metakkaa, ja jatkoi sitten ohjeelliseen sävyyn ”Jos pitää käydä… no, tiedäthän kyllä missä! Niin riittää, kun vain nouset pöydästä ja kenellekään mitään sanomatta menet sinne… no, tiedät minne! Ja teet… no, juttusi! Älä ikinä käytä ikinä sitä… sitä sanaa!” Voi helvetti sentään! Mitään ei saa sanoa!

Mutta nyt saa sanoa ja sanon, että Udelnajan rautatieaseman vessa on aivan oma kokemuksensa, jota jokaisen täytyy kokeilla joskus. Kokemus alkaa taas perivenäläiseen tapaan siinä, että ensinäkin sitä on uskomattoman vaikea löytää. Toiletti ei sijaitse itse rautatieasemalla, vaan sen ulkopuolella ja hieman syrjässä olevassa ränsistyneessä tiilirakennuksessa. Sisäänkäynti ei ole mitenkään loogisesti asemalta tulijaa kohti, vaan sivulle (rautatiekiskoja) päin. Kesäsateisin rakennuksen edessä on aina valtava lätäkkö, josta valuu vettä hiljalleen myös vessan puolelle. Kaakelilattiat uivat kaikissa mahdollisissa nesteissä ja kuva on suoraan kuin Tarkovskin jostain elokuvasta. Tuo näky aina aktivoi minussa yhden varhaisen pelon. Näin joskus pienenä, vielä silloin kun isovanhempani asuivat täällä (ei siis vessassa, vaan Udelnajalla), Venäjän televisiosta jonkin elokuvan, jossa pimeän mökin sisällä satoi vettä. Talon ikkunoista näkyi, kuinka kaikki huonekalut ja tavarat uivat pelottavan uhkaavasti. Rakennus, vesi ja tunnelma olivat kaikki mustaakin mustempia kauhupesäkkeitä. Tuo näky järkytti mieltäni niin pahoin, että vielä vuosienkin jälkeen kykenen muistamaan sen. Käyminen täällä rautatieaseman miesten huoneessa onkin paluu johonkin lapsuuden kauhuihin.

Udelnajasta selvinnyt ymmärtää heti mitä tässä kuvassa tapahtuu.

Perinteisessä venäläisessä wc-järjestelmässä pitää aina maksaa käynnistään, joten ennen varsinaisia toiletteja on edessä kassa ja sen takana työntekijä. Tässä vaiheessa täytyy tuntea omat tarpeet, sillä jos haluaa wc-paperia, siitä pitää maksaa erikseen. Maksat, ja täti ojentaa sinulle sopivan määrän sanomalehteäkin karkeampaa ”paperia”. Kulttuurishokki parhaimmista päästä! Mutta todellinen shokki odottaa miesten käymälän puolella. Vessan ovet. En voi millään ymmärtää, miksi niiden pitää olla niin helvetin matalia! Ovet ovat niin matalat, ettei kopissa asioiminen ole mitenkään yksityinen kokemus. Yritä siinä sitten synnyttää uutta elämää, kun jono karvalakkeja tuijottaa toista karvalakkia silmästä silmään! Ei jumalauta! Ihanaa olla groteski! Toivottavasti pullakahvit maistuvat siellä toisessa päässä, arvon lukija! Valitettavasti näitä kulttuurikokemuksia on yhä harvenemaan päin, sillä nykyisten ostoskeskusten yms. toiletit tarjoavat länsimais-kliinisen turvallisia kokemuksia. Mutta jos haluaa elämäänsä jännitystä, niin suosittelen kokeilemaan. Eikä tarvitse tulla vain tänne Udelnajalle – muistaakseni jopa Moskovan rautatieasema (ainakin yksi niistä) tarjoaa aivan vastaavanlaista kulttuuria.

Kauhun jälkeen Venäjä tarjoaa yllättävää absurdiaansa. Huomasin vielä ennen metrolle lähtöä, että mummo-myyjille oli puusta rakennettu aivan oma pieni torinsa. Täällä myytiin aivan samoja asioita, mitä Kuptšinon metron alikulkutunneli tarjosi: hapankaalia, suolakurkkuja, marjoja yms. Kaikkea mahdollista, millä selvitään Venäjän talven ylitse. Pyöriessäni pienen torin luona, huomasin että keskellä toria vanhempi mies hakkasi kirveellä jotain. Mitä ihmettä? Menin kiinnostuneena lähemmäksi ja näin jotain, jota voi tapahtua – jälleen kerran – vain Venäjällä. Tori oli rakennettu jalankulkualueelle, joka koostui kaakelilaatoista. Talvella lumi oli peittänyt laatat ja toria päällysti muutaman sentin lumikerros. Lumi oli hiekoitettua, mutta nyt oli tullut ongelma: osa lumesta oli kulunut. Laatat pilkottivat paljaana ja jäätynyt kaakelipinta oli tappavan liukas. Hiekoitus ei tietenkään käynyt päinsä, sillä hiekka ei pysynyt laatan päällä. Nyt oli kaksi vaihtoa tehdä laatta taas turvalliseksi kävellä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut kaataa kuumaa vettä laatoille ja tämän jälkeen heittää hiekat päälle. Vesi jäätyisi ja sitoisi hiekan laattoihin. Sitten oli tämä toinen, venäläinen ratkaisu, jota oli todistamassa. Nyt kun minä sanon tämän, kukaan ei uskoa minua. Mutta toinen vaihtoehto oli yksinkertaisesti hakata laatat palasiksi. Tietysti! Katselin ihmeissäni, kun vanhempi mies hakkasi kirveellä laattoja rikki niin paljon kuin ehti ja myyjät kannustivat vieressä. Hyvä, hyvä! Aina kun mies piti tauon, joku myyjistä käveli laatoilla ja pudisti sitten päätään. Vielä, vielä! Antaa mennä vaan!

Katsoessani tuota slaavilaista intoa, tiedättekös mitä minä ajattelin. Minä ajattelin, että voi jumaliste minä rakastan tätä maata! En minä ajatellut mitään pahaa, loukkaavaa tai negatiivista – päinvastoin! Ajattelin, että on uskomaton taito löytää erilaisia ratkaisuja ongelmiin – ratkaisuja, joita meille (länsimaalaisille) ei koskaan edes tulisi mieleen! Entä sitten, jos laatat menivät rikki? Ainakin liukkausongelma ratkesi! Tietysti kun tulee kevät ja lumet sulavat ja paikalliset viranomaiset tulevat ihmettelemään, että mitäs helvettiä täällä nyt taas on tapahtunut, päätetään lopulta että laitetaan tuohon uudet laatat. Olivathan ne vanhat laatat jo kuluneet muutenkin! Tai sitten laatat otetaan kokonaan pois tori-alueelta. Tai sitten ei tehdä yhtään mitään. Mutta kyllä ihmiset keksivät kaikenlaista. Kerron lyhyen tarinan neuvokkuudesta. Neuvostoaikoina ihmisillä oli tapana myydä palaneita hehkulamppuja torilla ja nuo lamput olivat suosittua valuuttaa. ”Mitä ihmettä!”, kysyt, ja jatkat, ”minun länsimainen mieleni ei nyt ollenkaan ymmärrä, mitä niillä voi tehdä!” Aivan oikein! Et olekaan neuvokas! Mielikuvitusta puuttuu! Mutta minä kerron. Neuvostoaikoina oli pulaa kaikesta, joten kaikkia tavaroita käytettiin niin paljon kuin mahdollista - myös jo käytettyjä hehkulamppuja. Uusia ei kuitenkaan saanut mistään. Paitsi työpaikoilta. Alkaako jo raksuttaa? Miten viedä työpaikalta hehkulamppu, jäämättä siinä itse kuitenkaan kiinni teostaan? Lavastamalla hehkulamppu palaneeksi! Aivan! Homma toimi näin: ostit torilta käytetyn hehkulampun, ruuvasit töissä ehjän hehkulampun pois ja laitoit palaneen hehkulampun tilalle. Ei voi olla tämän nerokkaampaa! Oikeasti! Ihanaa! Kaunista! Rakkaus! Ei voi muuta enää sanoa. Kiitos.

Olen sanaton.

Seuraavassa osassa matkustan metrolla,  palaan taas lapsuuteen ja lopulta kohtaan jumalanhullun.