Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa kolme. Tkatši.

Pietari-kertomuksen neljäs päivä, kolmas osa. Metron jälkeen teen visiitin vasta-avattuun uuteen loft-keskukseen, joka tarjoaa keskustelua Venäjän ja Lännen rajoista. Sokeripala näyttelee tässä yllättävää roolia.

Metro kuljettaa minut linjanvaihdon jälkeen Obvodnyij kanal –nimiselle pysäkille. Tunnistan asemalle pakkautuneista nuorista, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Meillä kaikilla on sama määränpää: uuden loft-keskuksen avajaiset. Kävikin sattuma, että juuri tällä lyhyellä reissullani avajaiset osuvat ainoalle lauantaille – siis tähän päivään. Sattuma tarjoili myös kahden uuden metroaseman avajaisia, mutta olin valikoiva ja valitsin tämän. Eskalaattorin, rullaportaiden, yläpäässä en edes ollut varma siitä, mihin olisi pitänyt mennä, mutta riitti kun seurasin nuorisoa. Se johdatti minut muutaman minuutin kävelyn jälkeen tiilirakennuskompleksille, jota koristi teksti ”Tkatši”. 

Perillä ollaan.

Astelen rakennuksen sisälle ja heti ulko-ovien jälkeen käteeni törkätään esite ja kartta koko alueesta. ”Luova tila” – Tkachi Smart Space” lukee kiiltävässä paperissa. Eteisaulassa on info-piste ja tilaa valokuvauttaa itsensä projektin logon kanssa. Kaikilla roikkuu, jälleen kerran, kaulassa digitaalinen järjestelmäkamera. Ihmisiä tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Suurin osa menijöistä on nuoria pukeutuneena erilaisin menneiden aikakausien vaatesekoituksin ja aurinkolasein, mutta väen vilinässä riittää myös tavallisia lapsiperheitä. Tutkin karttaa hetken ja huomaan, miten pari vanhempaa turkkeihin pukeutunutta henkilöä eksyy vahingossa rakennuksen sisälle ja lähtee saman tien pois. Kulttuurishokki edelliselle sukupolvelle, ymmärrän kyllä. Nyt ei olla enää Venäjällä. Nyt kurkitaan ikkunan kautta Eurooppaan. Ehkä Helsinkiin? Tai Berliiniin? Ehkä – mutta en ole tämän kulttuurin sisäpiiriläisiä, joten on vaikea sanoa tarkemmin. Lähden kiertämään rakennusta.

Ensimmäinen kerros tarjoaa nuorille suunnattuja kauppoja. Käytävän molemmin puolin avautuvat suurien lasi-ikkunoiden takaa erilaiset muotiluomukset, huonekalut, vaatteet, polkupyörät, sähkökitarat, sarjakuvat, Applen tuotteet… itse asiassa kaikki materian hedelmät tuntuvat olevan samassa paikassa, tässä silmien edessä. Nyt täytyisi vain valita mieleisensä. Kaikki näyttää kiinnostavalta, enkä ole varma kertooko se jotain minusta vai tästä paikasta. Ainoa ”mutta” tulee hintatason kohdalla: se on kova. Edes turistiopiskelijalla ei ole varaa ostaa tätä tarjolla olevaa onnea. Tosin, en minä tänne ostosten vuoksi tullut, vaan ihmisten ja ilmiöiden. Katselen hetken ajan puodin ikkunan lävitse ihmisvilinää ja siirryn sitten portaita pitkin toiseen kerrokseen.

Rakennuksen toisessa kerroksessa kuuluu jumputusta. Tanssikoulu. Avajaispäivän tarjouksena saa hetken jorata ilmaiseksi. Musiikki pauhaa ja ihmiset hyppivät. Esitteiden vieressä on jotain makeaa tarjolla, laitan muutaman kappaleen taskuuni ja jatkan matkaa. Tällä kertaa pitkän käytävän varrella on suljettuja ovia. Toimistoja, jotka ilmeisesti harjoittavat jonkinlaista mediapainotteista toimintaa. Kaikki kasattu yhdelle käytävälle, jotta erilaisten toimijoiden on helppo löytää toisensa. Riittää, että koputtaa viereiseen oveen - tai seinään. Nyt jopa Oblomov pystyy siihen!

Vaihdan kerrosta.

Käyn vielä kolmannessa ja neljännessä, kunnes nousen rakennuksen ylimpään kerrokseen, josta jo leijailee ruoan tuoksu. Kahvila. Se houkuttaa aina niitä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä etsivät. Olen yksi heistä. Mutta ennen kuin pääsen rakennuksen suurimpaan saliin, huomaan että hissien takaa löytyy jotain harvinaista ja paikallisesta kulttuurista niin paljon poikkeavaa, että vaikea sitä on uskoa todeksi: tila lapsiperheille. Muutamasta huoneesta koostuva alue on täynnä lapsia vanhempineen, jotka piirtävät, askartelevat ja leikkivät yhdessä ilman kenkiä. Ilman kenkiä! Pehmeitä arvoja! Uskomatonta! Täällä riemu on jaettua - vihdoinkin on tila, jossa lapset saavat huutaa, riehua, riemuita ja mellestää niin paljon kuin haluavat. Villit huhut ovat siis totta: keskiluokkaisten ja heidän arvojen määrä nousee Venäjällä sellaista vauhtia, että tällaisen business-keskuksen täytyy varata osan kalliista tilastaan vain lapsia (siis kuluttavia lapsiperheitä) varten.

Loput viidennestä kerroksesta on varattu muuhun käyttöön. Kerroksessa yhdistyvät kahvila, sarjakuvakauppa, ”riipputuolilaakso” ja musiikkiklubi soittolavoineen niin kätevästi, että on vaikea edes erotella niitä toisistaan. Voisikin puhua vain valtavasta tilasta, jossa on kaikkea. Raja-aidat on kaadettu. Kaikki on yhtä sekoitusta, hybridiä. Tämä lienee sitä loft-projektin uusinta uutta suuntausta, joka on jälleen kerran enemmän matka Eurooppaan, kuin Venäjälle. Mutta kyllä minä vielä Venäjän löytäisin… ja löysinkin sen murusia sarjakuvista. Venäjällä sarjakuvat ovat nyt kovassa huudossa, jonka imuun ovat menneet sekä venäläiset, että ulkomaalaiset tekijät. Voisi puhua murroksesta, sillä Venäjä on aina ollut kirjallisuuskeskeinen, tekstin maa. Edes kirjan kansissa ei ole ollut mitään kuvia! Tekstiä, tekstiä ja vielä kerran tekstiä. Perinteisesti kirjailijoita on aina arvostettu suurina profeettoina (vrt. Dostojevski, Tolstoi), joiden velvollisuutena on ollut sivistää kansaa tekstin keinoin ja muodoin. Mutta nyt on toisin. Taiteen kenttä on pirstaloitunut täysin. Onneksi, tosin, murusista riittää ja kaikille löytyy hieman kaikkea - jopa suomalaista venäjäksi käännettyä sarjakuvaa. Ostan yhden kokoelman joululahjaksi. Tähän rahani vielä riittävät – onneksi sarjakuviin on aina rahaa.

Kahvilassa riittää hälinää.

Väentungoksen vuoksi istun kahden muun nuoren kanssa samassa neljänhengen pöydässä. Tarjoilija, hoi! Tarjoilija! Menjuuta saisiko! Tarkistan rahatilanteen ja huomaan käteisen olevan vähissä. Tilaan kahvin ja leivän, jonka jälkeen kirjoittelen taas tietokoneella. Musiikkisali testaa äänentoistoaan. Kuuluu basson jyrinää ja jyskettä. Info-pisteen luona jaetusta kartasta huomaan, että Brittien saarilta asti on tänne tilattu illan avajaisohjelmiston esiintyjä nimeltä Hidden Orchestra. Nimi ei sano minulle mitään. Mutta vielä ennen musiikkia keinuvat nuoret ja vielä nuoremmat katoista roikkuvista mustaksi värjätyistä riipputuoleista, jotka näyttävät olevan taas (siten 90-luvun) kova juttu. Konetta käyttäessä huomaan, että tehdaskompleksi tarjoaa ilmaisen internet-yhteyden. Ah! Netti tulee täällä kyllä pakolliseksi, kun kaikki näyttävät naputtelevan Applen muodikkaita laitteita… itse kirjoittelen jo muutaman vuoden ikäisellä miniläppärillä ja koen kuuluvani johonkin edelliseen sukupolveen, vaikka kaikki me nuoret olemme samanikäisiä. 

 

Tässä kuva vielä ajalta, jolloin paikalliset sisustaja-arkkitehdit
miettivät, että mitenhän sen kahvilan, sarjakuvaliikkeen,
keinutuolilaakson ja musiikkiklubin voisi yhdistää samaan tilaan

Ruokaa odotellessa selaan tarkemmin loft-projektin kartta-infoa. ”One Day University”, lukee mahtipontisesti isolla, ja heti alempana jatkuu mainonta: ”luentojen ja seminaarien maraton, aihealueina: muoti, luovuus, uudet teknologiat, media, mainonta ja monet muut”. Päivän aikana on luvassa ”Seminaari iOS – taskustudio. Musiikin teko, nauhoitus ja dj iPhonella, iPadilla ja iPod Touchilla”, ”FACE CODE eli kuinka löydän oman tyylini”, ”Retail Start Up: kuinka avata oma kauppa”, ”Aikakausilehti Time Out järjestää luennon aiheesta ’Kuinka haastatella ihmisiä’”, ”FotoZone: Muodikas valokuvastudio GLAMUS tarjoaa pikakuvia” ja monia, monia muita eri juttuja. Lasken, että yhteensä on tarjolla 43 erilaista luentoa. Se, mihin kuitenkin kiinnitän huomion, on englanninkielisten sanojen esiintyminen lähes jokaisessa luennon teemassa. Vieras kieli syöksähtää silmille kyrillisten kirjainten joukosta: ”SMARPOST”, ”OFF”, Brand-in-Trend, ”Steam Agency”, ”Skryabinofabric” jne. Osa sanoista on kuitenkin käännetyn kyrilliseen kieliasuun, joten joukosta löytyy myös käännössanoja, kuten ”kreativ”, ”dizain”, ”marketing keis”, ”sheff” ja välillä kesken lauseen tuntuu kieli vaihtuvan täysin, kuten seuraavassa: ”директор по развитию digital-production студии 2Nova Interactive”! Mielenkiintoinen kielien eri yhdistelmä herättää taas kysymyksen, että olenko minä nyt…

Niin, minä tilasin sen kahvin! Juu, tähän vaan! Kiitos, kiitos!

… Venäjällä vai Lännessä? Kenties jonkinlaisessa välimuodossa? Entä kumpi vie voiton? Ja mistä löytäisin lisää Venäjää? Mietin näitä, kun löydän sattumalta murusen slaavilaisuutta. Sisustuksesta? Ei. Musiikista? Ei. Ruokatarjoilusta? Vaatteista? Ihmisistä? Ei, ei ja vielä kerran ei – vaan sokeripalasta! Kyllä vain! Sokeripala. Kaikki tietävät miltä sokeripala näyttää. Se on tehty hienosta sokerista ja sellaisia täytyy laittaa kaksi kahviinsa, jos haluaa siitä maittavan. Mutta ei Venäjällä. Täällä sokeripala tehdään karkeista sokerihiukkasista ja pala on usein niin iso, että yksi perinteinen sokeripala vastaa kolmea lusikallista sokeria. Sokeripala. Uskomatonta! Täällä se vaikuttaa olevan ainoa asia, joka on ”säästynyt”; ainoa asia, joka edelleen hengittää perinteistä venäläisyyttä täällä ikkunassa Länteen; ainoa asia, josta heti näkee, että ei, ei, Venäjällä me sittenkin vielä ollaan. Sokeripala sen paljasti. Kyllä vain. Murran venäläisen sokeripalan puolikkaan kahviini ja jatkan kirjoittamista.

Venäjästä sanotaan usein, että se on eklektisyyden maa – siis maa, joka yhdistelee vaivatta erilaisia traditioita: kieliä, kulttuuria, taidetta, uskontoja. Pietari on hyvä tästä venäläisestä erityispiirteestä. Sen toiset kasvot näyttävät barokkimaisen koukeromaiselta ja toiset kasvot kääntyvät kohti klassismin arkkitehtuuria. On rinnakkain bysanttia ja jugendia; on lasia, on tiiltä; on perinteistä, on uutta. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi jo aiemmin mainittu Kazanin katedraali, joka pääkatu Nevskiltä päin näyttää klassiselta rakennukselta. Mutta heti jos kurkkaa katedraali taakse, huomaa ettei se olekaan arkkitehtuurisen suuntauksen mukaisesti symmetrinen – siitähän puuttuu kokonaan puolet! ”Mutta mitä se haittaa?” - kysyy venäläinen arkkitehti. Otetaan tuosta ja yhdistetään tuohon! Venäjän eri keisarinnojen taiteellinen maku on oma myös oma lukunsa Pietarin historiaa. Kun barokkimaiset koristelut olivat kova juttu, rakennettiin palatseista barokkimaisia. Mutta kun toinen keisarinna pääsi valtaan ja barokki oli jo vanha juttu, hakattiin palatsien koukerokoristeet irti ja vola – nyt se on uusklassismia! Toimii!

Maksan laskun ja päätän kiertää vielä ensimmäisen kerroksen pari kauppaa. Krääsäliikkeessä pyörin hetken ihmettelen puhuvia kirjoja ja venäläisiä postikortteja, kun huomaan sattumalta kaupan kulmassa pienen pahvilaatikon. Ihmettelen hetken laatikon rojulta vaikuttavaa sisältöä, kun yllättäen paperimassan pohjalta löytyy suomalainen sarjakuvajulkaisu nimeltä Kuti! Ei voi olla totta! Miten se tänne on eksynyt? Anteeksi, ovatko nämä ilmaisia? Ovat? Hurjaa! Kulutustaivas tarjoaa jotain ilmaiseksi! Toivo monipuolisuudesta ja kulutuskriittisyydestä siis elää pienessä pahvilaatikossa – eihän siinä tosin lue mitään, eikä sitä helpolla huomaa, mutta… ainakin se on olemassa! Mahtavaa!

Seuraavassa osassa teen upouuden maailman jälkeen retken ikivanhaan slaavilaiseen maailmaan eli venäläiseen saunaan, jota täällä kutsutaan banjaksi.