Pietari-kertomuksen
neljäs päivä, toinen osa. Metrossa palaan taas lapsuuteen ja ennen perille pääsyä kohtaan vielä jumalanhullun.
Metro ja lapsuus kuljettavat minua taas
sinistä linjaa pitkin. Suuntana on etelä.
Kaivan isoäidin mökistä muistuttavat
juomalasit taas esille ja pyörittelen niitä käsissäni. Muistan… muistan hyviä
ja muistan huonoja asioita. Muistan, että isoisällä oli oma tapansa osoittaa
suosiotaan. Hänellä oli tapana käydä ostamassa Mars-patukat mökki-kylän
ainoasta kaupasta, tulla lapsenlapsensa luokse ja sanoa, että katso, ostin
sinulle tällaisen, mutta älä vain kerro siskollesi! Siskolleni hän teki saman
jutun. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että suklaata hän oli aina ostanut meille
molemmille! Isoisä oli sellainen, heitti aina vitsiä. Käytännön piloja hänellä
riitti ja yksi sellaisista liittyy meidän sisarusten keskenään käyttämään
kieleen, jota kumpikaan isovanhempi ei ymmärtänyt: suomeen. Päästääkseen
tilanteen herraksi, isoisä puhui aina että hän tiesi tämän ”kaktula”-nimisen
suomalaisen sanan. ”Ukki, mikä ihmeen kaktula?” kyselimme, mutta isoisä ei
suostunut kertomaan. ”Kaktula, kaktula! Se on sellainen asia, joka lentää!
Ettekö te nyt kaktulaa tiedä?” Mikä ihmeen kaktula… Meiltä kesti vuosia tajuta,
ettei sellaista sanaa ollut olemassakaan. Kaktula. Ei jumankauta!
Kulmikkaiden juomalasien lävitse metron harmaa
maailma näyttää entistä sumuisemmalta. Minä… aivan kuin muistaisin jotain
muutakin, mutta en kuitenkaan. Itse asiassa en muista kovinkaan paljoa
lapsuudesta ja se harmittaa. Mutta… jos ihminen muistaisin aina kaiken
kokemansa, pystyisikö hän elämään itsensä kanssa? Pitävätkö muistot, vai se
mitä emme muista, meidät kasassa?
Pikkusiskollani ja minulla on yhteinen,
jaettu lapsuus - samat kesämökit, samat maisemat, samat paikat, samat ihmiset.
Mutta silti siskoni muistaa eri asioita kuin minä. En tiedä, miksi on näin. Tähän
muistamiseen liittyy paljon sellaista, mitä hän haluaisi unohtaa. Ehkä minä
olen onnistunut unohtamaan? Mutta mitä minä unohdin? Täytyy sanoa, että kyllä
minä jotain muistan. Muistan, että minä olin se kiltimpi ja hiljaisempi lapsi. Hymyilen
aina hiljaa lapsuuden valokuvissa. Siskon kuvissa kuuluu huutoa.
Syntymäpäiväkutsuilla olen onnesta vaiti. Siskon kuvassa kuuluu itkua. Sisko
heittelee tavaroita. Sisko tekee sitä ja tätä…. Minä vain satuin olemaan
vähemmän tiellä. Pitämään vähemmän meteliä. Olemaan vähemmän. Olemaan helppo
lapsi.
Helppo lapsi vanhemmilleen.
En voi olla muistamatta tapausta mummin
mökillä, joka liittyy jo edellä mainitun Olegin tyttäreen ja hänen kampaansa. Typerä
kampa. Eräänä kesäisenä päivänä kävi kuin kävikin niin, että kampa löytyi
katkenneena ja kun syyllistä tapahtumaan etsittiin, kääntyi syyttävä sormi
kohti siskoani. Siskoa siksi, koska hän oli meistä todennäköisempi rikollinen meidän
pienen yhteisömme silmissä. Hän ei sitä tehnyt, mutta tunnustamisesta luvattiin
suklaata tai jotain muuta makeaa. Sisko tunnusti. Sisko tunnusti myöhemmin
vielä uudestaan ja uudestaan tekoja, kadonneita neuloja, ojaan heitettyjä kiviä,
rikkoutuneita leluja, joihin hän ei ollut yksin syyllinen. Sillä… minäkin olin
paikalla. Minun olisi pitänyt nousta puolustamaan siskoa ja ottamaan vastuu
isoveljenä. Minä se olin! Minä! Mutta… minä en tehnyt niin. Minä vain katsoin
vierestä. Minä en tehnyt mitään.
Mitään.
Älkää… älkää te katsoko minua noin! Lapset
tekevät kaikenlaista! Lapset eivät ymmärrä oikeudentajun päälle, he eivät osaa
erottaa oikeaa väärästä ja heille on mahdotonta ottaa vastuu teoistaan. Tai
ehkä minä en vain ymmärrä oikeudentajun päälle, osaa erottaa oikeaa väärästä ja
osaa ottaa vastuuta… ehkä se on vain minun elämäni punainen lanka. Ehkä, ehkä…
mutta tosiasia on se, etten muista tarkalleen, mitä lapsuudessa tapahtui. Kuka
hajotti mitä ja ketä syytettiin. Sisko kyselee vielä tänäkin päivänä minulta, ”T,
sinäkö rikoit sen kamman silloin Pupyshevon mökillä? Olitko se sinä?” Mutta…
mitä minä voin vastata? Minä en muista! Minä en muista… olen jo unohtanut kaiken…
Metro kolahtelee. Ihmiset lukevat
lehtiään tai nojailevat ikkunaan katsellen ikuisuuteen. Pimeyden jälkeen
nautitaan hetken asemien sähkövaloista ja sitten taas riennetään soisen
Pietarin syvyyksiin. Asemalla tulee kyytiin asiakas, joka alkaa yllättäen
huutaa kovalla äänellä. Säikähdän aina, vaikka tiedän mistä on kyse: asiakas
onkin kauppias. Metrot ovat monille myyjille oivia paikkoja tarjota erilaisia
tuotteitaan: karttoja, laserkyniä, kompasseja. Myyjän täytyy vain pitää
puheensa hyvin nopeasti – heti kun kone pääsee käyntiin, hukkuvat oodisanat
kartoille vasaroivaan meteliin. Tuijotan huutavia huulia, jotka eivät enää
sisällä mitään informaatiota. On turha huutaa metron kanssa kilpaa. Mutta silti
monet huutavat. Aivan kuin meteliä ei olisi jo tarpeeksi.
Myyjän jälkeen vaunuun astuu jalaton
armeijan pukuun ahtautunut veteraani. Hän raahaa käsin raskasta kehoaan pitkin
lattiaa ja yrittää vedota kuluneella ihmisäänellään yli koneen huudon, jotta meiltä
likenisi edes muutama lantti. Edes muutama lantti, auttakaa hyvät ihmiset. Olen
sodan uhri! Olen haavoittunut! Mutta… mutta kuten monet muut, minä tuijotan
vuoroin pimeään, vuoroin veteraanin sanattomiin huuliin. Tässä melujen
maailmassa harvat ovat valmiita auttamaan. ”Se käyttää ne rahat juomiseen”,
mutisevat ihmiset hiljaa ja lisäävät vielä vaivihkaa lyhyen tuomionsa: ”ei
kannata auttaa.” Täällä täytyy jo valita, ketä ja mitä tahtoo auttaa, sillä jo
heti seuraava asema tarjoaa nuhjuisissa vaatteissa soittavan harmonikkapojan.
Kone hakkaa armottomia vasaroitaan, poika hellästi garmoshkan näppäimiään.
Sotavalssit, jotka aikoinaan kutsuivat poikia tykinruoaksi, soivat nyt iloisesti
sen muutaman sekunnin, kun metro pysyy tunnelin pimeyden voittamassa valossaan.
Sitten taas mennään omiin metelin turruttamiin mietelmiin.
Kaikista ihmistyypin kirjoista metro
tarjoaa ennen määränpäätänsä vielä yhden. Vanhan naisen. Siinä missä edelliset
rahantavoittelijat kailottivat sanomaansa kovaan ääneen, tämä yksinkertaiseen
asuun pukeutunut vanha nainen kulkee kyyryssä ikonin kanssa hokien pyhiä sanoja
vain jumalallensa. Nainen tekee hitaita askelia, jatkuvia ristimerkkejä ja kumarteluja
uskonnollisessa hurmoksessaan aina vain syvemmälle kohti metron lattiaa. Vääräuskoinen
tuomitsisi hänet nopeasti mielisairaaksi, mutta täällä hän on oikea
slaavilainen jumalanhullu. Kristuksen tähden houkka.
Houkkuus on erityisesti
ortodoksilaisuuteen kuuluva kilvoittelun muoto – siis tapa tulla pelastetuksi.
Toiset vetäytyvät luostareihin, kolmannet käyvät kirkoissa ja neljännet
ryhtyvät houkiksi. Keskiajalla houkalla saattoi olla arvostettu asema. ”Miten
ihmeessä!” Odota nyt, olin juuri kertomassa! Tsaareilla oli tapana kerätä
palautetta toiminnastaan ja tiedustella alamaisiltaan, että mitenkäs
valtakunnassa olivat ne asiat. Kysymykseen vastaajista houkka oli ainoa, joka
sai sanoa asiat suoraan ja pitää vieläpä päänsä – hän siis saattoi toimina
tietynlaisena ”ilveilijänä”, joka laukoi kansan totuuksia suustaan.
Ortodoksi.net tietää kertoa, että houkat halusivat radikaalilla
käyttäytymisellään ja provosoinnillaan kyseenalaistaa normaalin elämän säännöt
ja totuudet ja tuoda ristiriidalla esille niiden heikkoudet ja haitat. Houkka
ei palvellut jumalansa sijasta ketään muuta, joten hän saattoi arvostella niin
maallisia asioita kuin kirkkoakin. Houkille kävi kuitenkin huonosti.
1700-luvulla Pietari Suuri yritti tehdä Venäjästä enemmän länsimaisen ja ensimmäisten
joukossa houkat saivat lähteä – heidät laitettiin joko töihin tai suljettiin
luostareihin. Houkkien pääsy kiellettiin jopa kirkkoon. Mutta kuten aina
Venäjällä – radikaalien uudistuksien jälkeen asiat aina palaavat entiselle
radalleen ja myös houkat pääsivät sittemmin takaisin kansan suosioon.
Houkat, joista tunnetuin ja rakastetuin
on tietenkin Ksenia Pietarilainen. Hänen tarinansa jaksaa kiehtoa yhä uudempia
sukupolvia. Ksenia syntyi 1700-luvun alkupuolella. Hän oli armeijan upseerin ja
hovilaulajan Andrei Feodorovitš Petrovin vaimo, mutta jäi leskeksi nuorena, jo
26-vuotiaana kun hänen puolisonsa kuoli illalliskutsuilla. Leski suri pitkään, kunnes,
kuten venäjällä sanotaan, ”katto lähti lapasista” (крыша поехала), ja tämä alkoi pukeutua miehensä
sotapukuun. Ksenia otti nyt miehensä nimen ja kierteli kaupungilla ilmoittaen
ihmisille, ettei Andrei suinkaan ollut kuollut, vaan hän itse. Kaiken maallisen
omaisuutensa hän, suvun vastustelusta huolimatta, antoi köyhille. Auttamisesta huolimatta
hän joutui kokemaan paljon pilkkaa. Ksenia, eikun siis Andrei, ehti kiertää
Venäjää 45 vuotta miehensä kuoleman jälkeen, kunnes lopulta pääsi rauhan lepoon
Pietarin Smolenskin hautausmaalle. Parisataa vuotta myöhemmin hänet
kanonisoitiin ja ortodoksit tietävät kertoa, että hän osaa auttaa asunnonhankkijoita,
puolisonetsijöitä ja niitä, jotka ovat vailla työtä. Näiden erityisryhmien
lisäksi laitapuolen kulkijat pitävät häntä omana pyhimyksenään.
Ehkä hän siis
osaa auttaa myös tämän vasaramaailman rampautuneita kulkijoita…
Seuraavassa osassa pääsen vihdoin ulos metrosta ja pistäydyn ihmettelemään Tkatši-keskusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti