Pietari-kertomus. Kolmas yö. Demonit.

Pietarin päivässä koettujen juttujen lisäksi kirjoitan myös hieman siitä, mitä kaikkea mielessä liikkui yöllä.

Yöllä säpsähdin hereille.

Olin nukkunut vain muutaman tunnin, kun tunsin yhtäkkiä että joku avasi oven, astui huoneeseen ja seisoi vierelläni. Ei siinä ketään tietenkään ollut, mutta… yöllä se tuntui siltä. Eikä edes ole oleellista se, että joku tosiaan voisi tulla huoneeseen, sillä sehän olisi vain helpotus - kohde olisi todellinen ja materialisoitunut. Mutta todelliset luoksemme saapuvat, mielemme demonit – heitä eivät pysäytä järeimmätkään lukot, sillä he hiipivät kuin juopuneet ystävämme luoksemme aina silloin, kun me niitä vähiten tarvitsemme. Ihmisyyden pelot ja traumat saavat otteen, ja vaikka järjellä yrittää kuiskia, ettei tässä mitään hätää ole, niin mieli ei enää kuuntele. Se on tuntemuksien vietävänä ja kauhusta kankeana.

Tiedättehän sen tunteen kun pitää esiintyä yleisön edessä? Sitä stressaa etukäteen - joskus jopa päiväkausia. Mutta mitä tuo tunne on? Miten se voi ilmetä jo ennen kyseistä tapahtumaa (esiintymistä yleisön edessä)? Sillä sitten kun lopulta kävelee lavalle ja pitää powerpoint-esitelmänsä, laulaa laulunsa tai hypähtää musiikin tahdissa, on tuo tunne yllättäen poissa – ja silloin tajuaa, ettei tätä tapahtumaa edeltänyt stressaaminen mitenkään vastaa sen tunteen kanssa, jota nyt elää! Ei, ei lainkaan! Ei niillä ole edes mitään tekemistä keskenään. Tajuaa, että se, mitä oikeastaan jännitti ja jonka tunteita eli aiemmin, oli jokin aivojen luoma skenaario – ei siis mikään tosiseikka. Tosiseikka eli todellisuus on aina vähemmän tai aina enemmän, mutta se on vasta sitten, kun se todella on. Silloinkin se on vain sen pienen hetken, kun tapahtuu – eli kun ollaan yleisön edessä. Tuhannet tunnit sitä ennen ja sen jälkeen – ne ovat taas jotain muuta, johon tuo kaikki hermoilu oikeasti kohdistuu. Sairastamme aamusta iltaan tätä ”muuta”, kun stressaamme töitämme tai opiskeluitamme, ja sitä minä myös sairastin, kun yöllä säpsähdin hereille.

Sain kuitenkin unen päästä pian taas kiinni ja näin seuraavanlaisen vision. Näin, että sain esittää toiveen. Ja koska halusin pilailla ystäväporukan kesken, toivoin että erään Laurin vasen käsi olisi ollut ”erilainen”, kuin hänen oikea kätensä. Naureskelimme tälle toiveelle yhdessä, mutta pyysin sitten Laurilta anteeksi; ei, en minä ollut tarkoittanut mitään pahaa. Lauri ymmärsi kyllä, enkä minä edes huomannut hänen kädessään mitään muutoksia. Mutta muutoksia oli tapahtunut – hänestä oli tullut vampyyri. Myöhemmin unessa, muutamien sekavien tapauksien jälkeen, Lauri imi yllättäen minusta suuren määrän verta. Ehkä ”imeä” on tähän väärä sana, koska unessa roiskin tummanpunaista verta jotenkin itsestäni pois. Aloin voida huonosti ja anoin voimattomana Laurilta, ettei hän enää koskisi minuun, sillä olin tullut jo liian heikoksi. Lauri, lopeta, ole kiltti, minä muuten kuolen kohta… Lauri heltyi ja jätti minut rauhaan, mutta jälleen muutamien sekavien tapauksien jälkeen sain yllättäen tältä vampyyrilta tekstiviestejä puhelimeeni. Lauri kertoi viesteissä, ettei hänen naisystävänsä voinut enää mitenkään tyydyttää häntä, kun hän oli kerran päässyt vereni makuun. Ensin tuli yksi viesti. Sitten toinen. Sitten kolmas! Sitten neljäs! Tekstiviestien määrä alkoi lisääntyä kaaosmaisesti ja tiesin, että kohta Lauri tulisi hakemaan minusta loput – kohta hän tulisi ja…

… ja yhtäkkiä minä heräsin Pietarin meluisaan aamuun. Etsin puhelimeni pöydältä ja varmuuden vuoksi tarkistin, ettei yöllä ollut tullut mitään viestejä. Ei viestin viestiä. Kello oli vasta kahdeksan, joten käänsin sängyssä kylkeä ja painajaisesta huolimatta nukahdin uudelleen. Tällä kertaa nukuin aina kahteentoista asti ja tällä kertaa nautin siitä hetkestä, kun en unimaailmassani nähnyt enää yhtään mitään.