[...] stanislav painaa jarrunsa pohjaan
ja me jäämme korealaisen auton kyydistä: tuonne kulman
taakse! menkää kulman taakse! sieltä lähtee bussi! muistakaa: vain bussi ? ja
?? – älkää astuko väärään! stas kaahaa paikalta ja laahustamme luvatun kulman
taakse. päivä on polttavan kuuma ja kesä tuli yllättäen: talvesta tuli kesä ja
minulla on musta tekonahkainen takki: kuuma, kuuma! kesä! linja-autot
lönkyttelevät ohitse. ihmiset odottavat. meitä on paljon. nyt on hetki aikaa
valokuvata. jotta muistaisin kaiken.
tsap, tsap.
filmi täyttyy ja ?? rientää kulman takaa: tässä!
mennään! haitaribussi avaa lämpimän kitansa ja astumme peremmälle. maksan
matkamme ja saan repaleista paperia vaihdossa. kuuma. jos äsken oli lämmin, nyt
on jo kuuma. kesä: tukahduttavia muistoja nelirenkaisten parissa. ei
ilmastointia, ei mitään. pelkkä pleksistä tehty ikkuna, jonka joku on tuskien
saattelemana avannut raolleen. muovi käryää auringon paisteessa. ihmispaljous. ja ruuhka, tietenkin. ”propka”,
supatan naapurini korvaan.
opetan täkäläisiä sanoja.
ihmisiä tulee. ihmisiä menee. me istumme tai pitelemme
muovilta ja hieltä löyhkäävistä kahvoista. tiukasti kiinni. ?? nytkähtää. ja
nytkähtää. ja nytkähtää. yritän vilkuilla ikkunasta ja näen edessä vain lisää
autoja. nyt ei kyllä olla menossa yhtään mihinkään. mutta onneksi meillä ei ole
kiire. me olemme lomalla. kesäinen pihkova. kaupunki. ja seutu, josta esitteen
mukaan
Russia
starts here!
ja totta se on: minä löysin venäjän. eilen. aivan
eilen se tapahtui. stasnislav oli viemässä meitä asuntoonsa, kun joku kiljaisi:
pysäytä! haluan nähdä enemmän! pomppuisella hiekkatiellä mateleva auto sammui
joen varrelle. ilta-auringossa pyhä joki kiemurteli hiljaa ääneti. valkoiseksi
maalatut luostarit katselivat meitä pieniä pisteitä jylhän mäen päältä.
pimeässä erotin muutaman kalastajan ja tiesin heti: venäjä. tässä se virtasi.
violetti taivas ja synkkä joki.
sanoinkuvaamaton näky - ja kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa
kolminaisuuden
katedraali vilkuili kauempaa. ruhtinatar olga sen oli perustanut: nähnyt kolme
sädettä ja päättänyt: tähän pystytän. ja vieläkin se oli pystyssä. tuhat vuotta
kului ja se täyttyi meistä. me turistit. katedraalissa tuoksuivat tuohukset ja
ikonit valuivat hiljaa. tsap, tsap. onneksi kuvaaminen oli sallittua. ja kaiken
me tallensimme. jotta muistaisimme.
mutta haitari vain seisoo paikallaan ja ikkuna lakkaa
puhaltamasta viilentävää ilmaa.
pieni koulutyttö hätääntyy. sellainen oikein klassinen
koulutyttö: pampula päässä ja koulupuku. äidillänikin on ollut sellainen. mutta
siitä on jo aikaa. ahdistus. tyttö tekee nyt kaikkensa pidätelläkseen kuumia
kyyneliä. lasittuneet silmät vilkuilevat epätietoisena. aikuisten maailma ja
kohta, kohta alkaa sydäntä särkevä surkea itku.
enkä minä…
enkä minä enää välitä olgasta, tai kolminaisuudesta
tai joesta, joki joka oli itse elämä ja jota minä olin etsinyt, enkä kuvista
tai ikoneista ja kaikki kuvat ovat turhia: kaiken minä unohtaisin ja kaikki oli
poisjuoksevaa ja kaikki olivat vain hetkiä ja kohta jo olisin kotona ja
sanoisin, että menipä matka nopeasti ja pohtisin salaa yöllä olinko koskaan
edes matkalla
sillä: tuntemattoman tytön ahdistus repii minut rikki
anteeksi,
mutta… – niisk – me olemme ruuhkassa ja minä… – niisk – myöhästyn… odottakaa
minua... – niisk – odotattehan te minua? ettehän te lähde ilman minua? ettehän
te…?
tyttö niiskuttelee vielä kerran puhelimeensa ja
pyyhkii kädellään poskelle vierähtäneet kyyneleet. puhelu on lopussa. autot
hajaantuvat, ruuhka väistyy ja bussi nyt nyt nytkähtää liikkeelle. vartin
kuluttua pääsemme jo määränpäähämme, leninin aukiolle. huojumme helteestä
tahmealle asfaltille ja elämä jatkuu.
hymyilen valokuvissa ja tunnistan taas olgan ja joen
ja ne ikonit, mutta… mutta silti minusta tuntuu, että filmille jäi
tallentamatta jotain… unohdinko minä jotain? mitä minä unohdin? mitä minä... […]
