Katkelmia II

[...] stanislav painaa jarrunsa pohjaan

ja me jäämme korealaisen auton kyydistä: tuonne kulman taakse! menkää kulman taakse! sieltä lähtee bussi! muistakaa: vain bussi ? ja ?? – älkää astuko väärään! stas kaahaa paikalta ja laahustamme luvatun kulman taakse. päivä on polttavan kuuma ja kesä tuli yllättäen: talvesta tuli kesä ja minulla on musta tekonahkainen takki: kuuma, kuuma! kesä! linja-autot lönkyttelevät ohitse. ihmiset odottavat. meitä on paljon. nyt on hetki aikaa valokuvata. jotta muistaisin kaiken.

tsap, tsap.

filmi täyttyy ja ?? rientää kulman takaa: tässä! mennään! haitaribussi avaa lämpimän kitansa ja astumme peremmälle. maksan matkamme ja saan repaleista paperia vaihdossa. kuuma. jos äsken oli lämmin, nyt on jo kuuma. kesä: tukahduttavia muistoja nelirenkaisten parissa. ei ilmastointia, ei mitään. pelkkä pleksistä tehty ikkuna, jonka joku on tuskien saattelemana avannut raolleen. muovi käryää auringon paisteessa.  ihmispaljous. ja ruuhka, tietenkin. ”propka”, supatan naapurini korvaan.

opetan täkäläisiä sanoja.

ihmisiä tulee. ihmisiä menee. me istumme tai pitelemme muovilta ja hieltä löyhkäävistä kahvoista. tiukasti kiinni. ?? nytkähtää. ja nytkähtää. ja nytkähtää. yritän vilkuilla ikkunasta ja näen edessä vain lisää autoja. nyt ei kyllä olla menossa yhtään mihinkään. mutta onneksi meillä ei ole kiire. me olemme lomalla. kesäinen pihkova. kaupunki. ja seutu, josta esitteen mukaan

Russia starts here!

ja totta se on: minä löysin venäjän. eilen. aivan eilen se tapahtui. stasnislav oli viemässä meitä asuntoonsa, kun joku kiljaisi: pysäytä! haluan nähdä enemmän! pomppuisella hiekkatiellä mateleva auto sammui joen varrelle. ilta-auringossa pyhä joki kiemurteli hiljaa ääneti. valkoiseksi maalatut luostarit katselivat meitä pieniä pisteitä jylhän mäen päältä. pimeässä erotin muutaman kalastajan ja tiesin heti: venäjä. tässä se virtasi. violetti taivas ja synkkä joki.

sanoinkuvaamaton näky - ja kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

kolminaisuuden katedraali vilkuili kauempaa. ruhtinatar olga sen oli perustanut: nähnyt kolme sädettä ja päättänyt: tähän pystytän. ja vieläkin se oli pystyssä. tuhat vuotta kului ja se täyttyi meistä. me turistit. katedraalissa tuoksuivat tuohukset ja ikonit valuivat hiljaa. tsap, tsap. onneksi kuvaaminen oli sallittua. ja kaiken me tallensimme. jotta muistaisimme.

mutta haitari vain seisoo paikallaan ja ikkuna lakkaa puhaltamasta viilentävää ilmaa.

pieni koulutyttö hätääntyy. sellainen oikein klassinen koulutyttö: pampula päässä ja koulupuku. äidillänikin on ollut sellainen. mutta siitä on jo aikaa. ahdistus. tyttö tekee nyt kaikkensa pidätelläkseen kuumia kyyneliä. lasittuneet silmät vilkuilevat epätietoisena. aikuisten maailma ja kohta, kohta alkaa sydäntä särkevä surkea itku.

enkä minä…

enkä minä enää välitä olgasta, tai kolminaisuudesta tai joesta, joki joka oli itse elämä ja jota minä olin etsinyt, enkä kuvista tai ikoneista ja kaikki kuvat ovat turhia: kaiken minä unohtaisin ja kaikki oli poisjuoksevaa ja kaikki olivat vain hetkiä ja kohta jo olisin kotona ja sanoisin, että menipä matka nopeasti ja pohtisin salaa yöllä olinko koskaan edes matkalla

sillä: tuntemattoman tytön ahdistus repii minut rikki

anteeksi, mutta… – niisk – me olemme ruuhkassa ja minä… – niisk – myöhästyn… odottakaa minua... – niisk – odotattehan te minua? ettehän te lähde ilman minua? ettehän te…?

tyttö niiskuttelee vielä kerran puhelimeensa ja pyyhkii kädellään poskelle vierähtäneet kyyneleet. puhelu on lopussa. autot hajaantuvat, ruuhka väistyy ja bussi nyt nyt nytkähtää liikkeelle. vartin kuluttua pääsemme jo määränpäähämme, leninin aukiolle. huojumme helteestä tahmealle asfaltille ja elämä jatkuu.

hymyilen valokuvissa ja tunnistan taas olgan ja joen ja ne ikonit, mutta… mutta silti minusta tuntuu, että filmille jäi tallentamatta jotain… unohdinko minä jotain? mitä minä unohdin? mitä minä... […]