Pietari-kertomus. Kolmas päivä. Kulttuuri.

Pietari-kertomuksen kolmas osa, jossa matkustan marsulla, etsin Mitkojen galleriaa, käyn Venäläisen taiteen museossa, pistäydyn Kirjataloon ja ihmettelen lopuksi muuttuneita "Kerroksia".

Babuljan asunto jää taakse, kun suuntaan Pietarin vielä valottomassa aamussa kitarani ja olkalaukkuni kanssa lähimmälle bussipysäkille, jossa joukko ihmisiä jo odottaa. Hyisessä pakkasaamussa on neljä erilaista tapaa päästä takaisin Kuptšinon metrolle. Voisin tietenkin kävellä samaa reittiä kuin tulinkin, mutta kuten jo aiemmin tuli ilmi, Pietarissa sopii kävelyn lisäksi myös säästellä jalkojaan – varsinkin, kun päivä on vasta alussa. Jalat ovat parasta valuuttaa, eikä niitä kannata heti ensimmäisinä päivinä pistää menemään. Päätin jäädä odottamaan. Mutta odottamaan mitä? Sillä nyt oli kolme erilaista mahdollisuutta säästää jalkoja.

Ensinäkin olisin tietenkin voinut hypätä linja-auton kyytiin – niin, jos sellainen vain olisi tullut. Kaupungin viralliset linja-autot tulevat ja menevät silloin kun mieli tekee. On siis turha tuijottaa bussipysäkin tolppaan kiinnitettyjä aikatauluja. Toisekseen on olemassa hieman epävirallisempi vaihtoehto – nimittäin ”marsut”, joista mainitsin jo aiemmin. Marsu tulee sanasta ”marshrutka”, jonka voisi kääntää jonkinlaiseksi ”reitikäksi” – siis autoneuvoksi, joka kulkee reittiä pitkin. Toisin kuin linja-autot, marsuilla ei ole aikatauluja ollenkaan. Ne tulevat ja menevät silloin kuin niidenkin mieli tekee. Yksi marsujen etu on kuitenkin siinä, että ne pysähtyvät sekä bussipysäkeille, että myös aina silloin kun jonkun tulevan matkustajan käsi heilahtaa - siis missä tahansa tuon ajoneuvon reitin varrella. Toinen marsujen etu on niiden yleisyys: niitä tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Yleisyyden taustalla saattaa vaikuttaa marsu-systeemin perustuminen eräänlaiseen leasingiin: hankit pakettiauton, hankit luvan ja alat ajaa jotain tiettyä reittiä pitkin. Matka marsussa on hieman linja-autolippua kalliimpi (liekö hinta jo noussut 40 ruplaan eli euroon?) ja kooltaan marsu on sellainen iso pakettiauto, mutta kaiken plussana, kuten jo mainittua tuli, on sen ketteryys. Mutta kuka tietää erilaisten lukemattomien marsujen reittejä etukäteen? Salaisuus onkin siinä, ettei tarvitse tietää. Marsun lähestyessä, kuten tuolta juuri lähestyykin, täytyy heilauttaa kättä, kas noin, ja kun pakettiauto ajaa lähelle, voi sen ikkunoista tarkastaa mihin se on menossa. Pietarilaiset eivät suunnista kadun nimien, vaan metroasemien perusteella – ja juuri tässä yksilössä, meidän tuuriksi, sattuu liukuovessa lukemaan isolla ”KUPTŠINO”. Se on meidän! Mennään!

Ai että mikä se kolmas tapa olisi ollut? Liftaaminen! Paitsi ettei sitä kutsuta liftaamiseksi, eikä se oikeastaan edes ole liftaamista… mitenhän tämän nyt selittää… onko sille edes olemassa jotain sanaa? No, kuitenkin. Kolmas tapa olisi ollut ohiajavalle autolle, mieluiten Ladalle jossa mielellään istuu vain yksi ihminen, ojentaa käsi. Joskus ei tarvitse kättä ollenkaan ojentaa. Riittää että seisoo tien vieressä, niin hops, kyllä kohta joku uskollinen Lada kaartaa luoksesi, rullaa apukuljettajan ikkunan auki ja kysyy karvalakkipään muodossa: ”odotatteko autoa? Minne mennään?” Tämä proseduuri, jos siis istahtaa vielä autoon, eroaa liftaamisesta siinä että tämä ei ole täysin ilmaista. Maksu täytyy sopia etukäteen. Lyhyillä matkoilla selviää muutamalla kymmenellä ruplalla ja pidempiä matkoja en olekaan vielä tehnyt – mutta tuskin se tulisi edes paljoa maksamaan. Ai miksei sitten menty taksilla? Kysytkin vielä! Odota hetki, kerron kohta yhden tarinan, mutta ensin täytyy maksaa marsusta. Jos istuu tuolla aivan auton perällä, kuten tuo rouva tuolla istuu, laitetaan raha kiertämään aina seuraavalle eteenpäin. Samalla myös leikitään rikkinäistä puhelinta ja kuiskataan aina seuraavalle tieto siitä, onko kyse vain yhdestä matkalipusta vai useammasta, jotta kuski tietää veloittaa oikean summan. Raha kuljetetaan kuskille, joka liikennevaloissa laskee rahat, ja laittaa sitten menemään vaihtorahat taas kädestä käteen. Ettäkö venäläiset varastaisivat näitä rahoja? Vitsailet! Kuka nyt varastaisi marsun vaihtorahoja! Pulleilta turisteilta viedään kyllä omaisuus jos toinenkin, jos huono tuuri pääsee vaikuttamaan, mutta täällä ollaan kaikki samaa pataa – kuin saunassa konsanaan. Huomaatko tuon kuljettajan yläpuolella roikkuvan lippurullan? Huomaat myös varmaan, ettemme edes saaneet mitään lippua – maksoimme vain ja sillä siisti. Tällaista tämä on. Ehkä rahat menevät kuskin omaan taskuun, ehkä jonkun muun taskuun. Tärkeintä venäläisille lienee, että päästään nyt vain sinne metro-asemalle.

Ainiin, se taksitarina! Melkein jo unohdin! Taksitarina alkaa oikeastaan jo lentokonetarinana. Pikkusiskoni päätti tehdä ihanan romanttisen matkan Pietariin tuossa muutama vuosi sitten ja valitsi silloisen miesystävänsä kanssa kulkupelikseen lentokoneen. Tai ehkä lentokone valitsi heidät, koska juuri silloin sattui saamaan 80 eurolla menopaluut Helsinki-Vantaalta Pietarin Pulkovon kansainväliselle lentokentälle. Epäonni alkoi valitettavasti juuri tuolta lentokentältä. Saadessaan liukuhihnalta tavarat, sisko sattui huomaamaan että laukku oli huonosti suljettu. Mitä ihmettä! Ja kun tämä sitten avasi oman laukkunsa, kävi siskolle ilmi että hänen tavaroitaan oli pengottu. Eikä siinä vielä kaikki – joku urpo oli ryövännyt laukussa olevat matkalaisten mp3-soittimet! Ei voi olla totta! Eikö edes lentokentän viranomaisiin voi luottaa? Kuka nyt edes varastaa mp3-soittimia! … ”Vain Venäjällä”, niin, juuri niin minäkin ajattelin, mutta sitten päästään tähän taksitarinaan. Sisko ei kuitenkaan lannistunut typeristä mp3-soittimista, vaan otti taksin ja lähti Maratan asunnolle päin. Taksimittari raksutti ja raksutti ja raksutti ja kun lopulta, noin puolen tunnin kuluttua, he olivat päässeet oikeaan osoitteeseen, taksisti pysäytti mittarinsa ja näytti mittarissa olevaa lukemaa. Meille tutussa valuutassa se oli noin sata euroa. Eikä! Voi jumalauta! En varmana maksa! No varmana maksat! No en varmana! No varmana! Mutta nyt kun mittari oli jo pyörinyt, ei sopinut siskon enää kinastella. Oli maksettava. Pieni ja typerä taksimatka lentokentältä keskustaan tuli maksamaan enemmän kuin edestakaiset lennot Suomen ja Venäjän välillä! Vot tak! Siskon tarina jatkuu muissakin tragikoomisissa merkeissä, mutta nyt on aika hypätä pois kyydistä! Mitro! Mitro! Huutelen kuskille ja tämä kaartaa Kuptšinon metron alikulkutunnelin sisäänkäynnin luokse. Ai sinä jatkat vielä matkaa? Siitä vain! Tutustu ihmeessä kaupunkiin! Mutta minä jään tässä pois. Ainiin, piti vielä sanoa… marsut ovat kovin kolariherkkiä! Mutta siitä huolimatta: hyvää matkaa!

Sanottuani hyvästit nimettömälle kertojahahmon kumppanille, kiitän kuskia, hyppään marsusta ulos (kuulostaa joltain Dali-jutulta) ja poistun tunnelin kautta metrolle. Se kuljettaa minut takaisin siniseltä linjalta punaiselle ja punaiselta Vladimirin asemalle; tässä kohtaa hyvästelen metron ja jatkan asemalta yläilmoihin kävellen, yläilmoista kadulle, kadulta toiselle kadulle ja vartin kuluttua olen taas Maratalla. Pysähdyn vain hetkeksi. Juon keittiössä aamuiset kahvit, tarkistan Venäläisen museon aukioloajat ja lähden tarmoa täynnä takaisin kaupungille harhailemaan.

Mutta ennen kuin päästään kovin kauas Marata-kadulta, täytyy myöntää että olen aina (eli noin kolme kertaa) halunnut käydä Mitkojen taidegalleriassa. Mitkat (tai ”Mitkit” – käännöksestä riippuen) on ryhmä pietarilaisia underground-taiteilijoita (kuvataitelijoita, muusikoita yms), joita yhdistää taidetempaukset, dada ja merimiespaidat. Heillä on ollut näyttelyitä myös Suomessa, joten nimi saattaa olla tuttu. Heidän taidegallerian pitäisi sijaita tässä kohtaa, jossa lukee: Marata-katu 36-38. Siellä pitäisi olla jokin uusi näyttely. Osoitteen olen tarkistanut sata (kolme) kertaa – kyllä, juuri tässä sen pitäisi sijaita. Mutta mitä minä näen? Bristol-niminen baari on edessäni. Ei kai se… ei, ei se voi olla baarin sisällä. Sen täytyy olla jossain täällä… Kuljen osoitteen 36-38 kaikkien ovien luona, mutta missään ei ole mitään merkintää mistään galleriasta... Täytyy yrittää sisäpihaa. En ehdi holvikaaresta kuin muutaman metrin kävellä, kun turkkiin pukeutunut nainen tulee vastaan ja kysyy, että mitähän minä mahdollisesti etsin. Mitkojen galleriaa… sen pitäisi olla täällä! ”Mitkat? Ei täällä mitään sellaista ole! Ei ole koskaan ollutkaan!” Murahdan hiljaa. Helvetti. Menen takaisin kujalle. Tarkistan lehdestä osoitteen vielä kerran (neljäs kerta). Oikea se on! Mutta missä helvetinsaatanassa se galleria sitten on? Huomaan osoitteen alla olevan pienen präntin: ”Kvartira 120”. Asunto 120. Onkohan se siis jossain yksityisasunnossa…? Hivuttaudun raskaan metallioven luokse. Siinä on aivan samanlainen ovisummeri-systeemi kuin isoäitinikin kerrostalon ovessa. 120… pitääkö tähän nyt syöttää koodi 120? Mutta ei tässä lue mitään! Ovessa ei lue mitään, koodisysteemin alla ei lue mitään… ainoa, missä lukee jotain, on lehti. 120. Huoh. Täytyy siis kokeilla sitä. Näppäilen koodin ja jään odottamaan.

Tring-tring.

Tring-tring.

Tring-tring.

Tring-tring toistuu vielä raivostuttavan monta kertaa, mutta kukaan ei vastaa toisessa päässä. Olkoot. Minä yritin! Ihan oikeasti – minä yritin! Mitä minä olisin vielä voinut tehdä? Soittaa johonkin numeroon? Äh! Soitan ensi kerralla… ensi kerralla sitten… varmasti…

Saamattomuudesta tulee mieleen yksi juttu, jonka kerron kohta. Kävellään ensin museolle päin. Pietarin katuja pitkin kulkiessa ei voi näinä talvipäivinä olla huomaamatta sitä, että lumen siistimiseen kaduilta ja jäänpudotushommiin katoilta on palkattu henkilökuntaa, joka on hieman tavallista pietarilaista tummempaa kasvoiltaan ja joka puhuu venäjää hieman erilaisella nuotilla kuin paikallisväestö. Myös jos sattuu piipahtamaan paikallisessa kauppahallissa, voi kuulla iloisen ja erikoisen nuotin puheensorinaa. Suurten kaupungin työvalikoima ja mahdollisuudet kiinnostavat siirtotyöläisiä, jotka ovat kotoisin köyhistä Keski-Aasian ja Kaukasian entisistä neuvostotasavalloista. Näitä venäläiset nationalistit sitten pelkäävät, sanoen, että vievät meidän työmme! Mutta kyse kuitenkin lienee siitä, etteivät venäläiset itse välttämättä suostu tekemään vastaavia hommia. Tässä kohtaan päästään siihen saamattomuuteen. Tiedättekös mitä on pahinta, mitä venäläiselle voi sanoa? Tietysti voi sanoa monenlaista, mutta erityisesti pistää suututtamaan, jos menee ja haukkuu tätä oblomovilaiseksi. Kerron mistä on kyse.

Ivan Gontšarov (1812-1891) kirjoitti kirjailijauransa aikana kaikenlaista, mutta se mistä hänet muistetaan on satiirinen teos nimeltä Oblomov (vuodelta 1859). Kirjan päähenkilönä toimii Ilja Oblomov, joka ensimmäisen sadanviidenkymmenen (150) sivun ajan ei oikein onnistu poistumaan vuoteestaan ja huoneestaan. Sivujen edetessä myös talosta poistuminen osoittautuu ongelmalliseksi. Onko hän sairas? Ei, ei hänessä mitään vikaa ole, tai ei hän edes ole mitenkään laiska. Oblomov ei vaan saa oikein mitään aikaan. Hän on täynnä hyviä ajatuksia ja tekoja, mutta… jotenkin ajatukset ja lauseet, ne vain… jäävät kesken! Kirjailija Gontšarov halusi päähenkilöllään parodioida venäläisen aatelin saamattomuutta, mutta pian Oblomovista tuli nimi kaikenlaiselle saamattomuudelle. Kun neuvovallankumouksen jälkeen viisaat miehet löivät päänsä yhteen, he halusivat luoda uuden ihmisen ja tässä urakassaan samalla kitkeä obmovilaisuuden pois. Venäläiseen tapaan ajatus oli hyvä, mutta lopputuloksesta ei oikein tullut mitään.

Kirjallisuudesta, tai oikeastaan saduista, löytyy myös toinen Oblomov. Hänelle tosin, toisin kuin Iljalle, käy kuitenkin aina hyvin. Hän on satujen sankari, Ivan Duratšok (”Ivan Idiootti”), joka päivät pitkät makaa uunin päällä lämmittelemässä ja tekemättä mitään järkevää. Ivanin veljet sen sijaan ovat ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä, jotka omat päivät pitkänsä viettävät peltotöiden parissa ahertaen. Jos satumaailmaan ilmestyy joku prinsessa, josta veljekset intoutuvat kilpailemaan, on Ivan se joka aina selviytyy voittajana. Miten ihmeessä? Siten, että Ivanilla käy aina hemmetin hyvä tuuri. Hän saa taikahevosen tai kalastaa kuningasahveneen, joka toteuttaa kaikki Ivanin toiveet. Eikä mammonan tavoittelussa tarvitse missään vaiheessa tehdä mitään. Riittää kun kääntää kylkeä lämpöisen uunin päällä, niin vot, kohta taas lykästää! Varmasti lykästää!

Mutta kirjallisuudesta kirjallisuuteen! Venäläisen kirjallisuuden luojana pidetty Aleksandr Pushkin tähyilee pulujen kanssa taivaalle huoleton ilme kasvoillaan. Edessä siintää ja näköalan peittää Venäläisen taiteen museo. Klassista arkkitehtuuria edustava rakennus, joka kaikessa mahtavuudessaan ja keltaisuudessaan avautuu turistien silmien eteen. Huvittavaa vain on se, ettei sisäänkäynti museoon ole etualan massiivista ovista, vaan aivan museon oikeassa laidassa olevasta pienestä raosta, josta mennään sisään kuin varkain. Sinne täytyykin nyt kiiruhtaa, jotta ehtii ennen koululaisryhmää!

Oven toisella puolella käy kuitenkin ilmi, että laitoin juoksujalaksi aivan turhaa: korpus Benua eli osasto, jossa minua kiinnostava näyttele sijaitsee, ei olekaan heti tämän sisäänkäynnin yhteydessä, vaan toisella puolella koko kompleksia. Kiitän virkailijaa, palaan ulkomaailmaan, löydän pienen kävelyn jälkeen sen toisen sisäänkäynnin ja

PIIP PIIP!

Metallinpaljastin päästää yllättäen äänen, kun saavun museon sisälle. Vieressäni istuu poliisiasuinen vartija. Piip piip. Vartija vähät näyttää välittävän teknologisen laitteen vihjailuista, jonka mukaan saatan kantaa esim. asetta laukussani. Toisaalta – mitä ihmettä minä tekisin aseella taidemuseossa? Ampuisin tauluja? Tai patsaat täyteen reikiä? Mutta laiskasti tuolillaan istuva vartija ei välitä. Eikä minulla laukussa taida mitään metallista ollakaan… kengissä ja vyönsoljessa sen sijaan kyllä. Olkoot. Esittelen lippukassalla ulkomaalaista opiskelijakorttiani ja saan puolihintaisen lipun. Muistan vielä kun muutama vuosi sitten ulkomaalaisten kansalaisten lippujen hinnat saattoivat olla jopa viisinkertaisia! Kyllä, kyllä! Siinä missä paikallinen pääsi muutamalla eurolla, turisti joutui maksamaan ainakin kympin. Nykyään kaikille on sama hinta – siis lukuun ottamatta opiskelijoita, eläkeläisiä yms. Tämä on ihana helpotus. Aina aikaisemmin, opiskelijan budjetilla, yritin tyrkyttää kassoille valmiiksi vain muutaman ruplasen ja toivoa samalla, että näyttäisin ja vaikuttaisin niin paljon Venäjän kansalaiselta, että pääsisin edullisesti. Joskus tämä toimi, joskus ei.

Muistan kun äiti tai hänen serkkunsa vei meitä johonkin museoon, taidenäyttelyyn tai vastaavaan, ja yritti siinä lippukassalla hommata meille kaikille venäläiset liput. ”Nyt olette sitten hiljaa kaikki! Jos yksikin sanoo (epävenäläisen) sanan, paljastumme kaikki!” Näin meitä, siis minua ja siskoani, varoiteltiin. Lippukassa saattaa kyllä vielä myydä ”venäläisten lipun”, mutta auta armias jos museon lippuvartijoina toimivat mummot huomaavat (tai kuulevat) jotain epävenäläistä! Se on heti viisinkertaiset lippujenhinnat koko köörille! Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Me pysyimme aina vaiti. Lapsuudesta asti sitä on kouliintunutkin jo varsinaiseksi vaitiolon mestariksi.

Lippujen jälkeen vien tavarat narikkaan. Harmaantunut mummo ottaa takkini ja antaa vaihdoksi muovisen läpyskän, jossa on jokin numerosarja sekä teksti, joka osoittaa oikean narikan. Asia kun on niin, että myös siellä museon toisessa päässä, johon aluksi pyrin, on olemassa oma narikkansa. Auta armias, jos menevät narikat sekaisin! Minulle kävi kerran niin. Olin tullut täältä puolelta sisään ja yritin toiselta puolelta ulos. Ei onnistunut. Ongelmana vain oli, että miten ihmeessä löytäisin takaisin? Kiersin tuttujen taulujen avustamana salista toiseen, mutta aina vain, kierroksen jälkeen, palasin taas väärälle uloskäynnille. Eikä! Miten ihmeessä pääsen sinne toiselle puolelle?! Tässä kannattaakin olla tarkka. Vain yksi tietty sali yhdistää varsinaisen Venäläisen taiteen museon ja tämän, Benua-nimisen, puolen. Jos sen ohi kävelee liian nopeasti, ajautuu helposti harhailemaan yhä uudestaan ja uudestaan kuin jossain sokkeloisessa labyrintissa. Minä inhoan labyrinttejä. Ja peilitaloja.

Muistan kun joskus pienenä olimme Espanjassa ja ajauduin huvipuistossa sellaiseen peilitaloon. Ensin oli tietysti hupaisaa törmäillä peileihin. Mutta jossain välissä alkoi kurkkua kuristaa. Ei hitto. Ei täältä pääse pois. Ei pääse pois! EI PÄÄSE POIS! Ryntäsin juoksuun, törmäillen yhä vain enemmän peileihin, ja aina kohdattuaan oman kuvajaiseni, taoin sitä maanisesti nyrkeilläni. En ihan ehtinyt huutaa apua, kun sattumalta löysin tuosta kirotusta huvilaitteesta ulos. Enkä sen jälkeen ole pitänyt moisista. En, en. Siksi sopii olla tarkkana myös tässä museossa.

Paitsi ettei minun tällä kertaa tarvinnut olla kovin tarkkana. Päätin taas säästellä jalkojani, joten valitsin vain ne näyttelyt, joihin olin tullut. Molemmat näyttelyt sijaitsivat kokonaan Benuan puolella. En vaivautunut edes korpuksen yläkertaan, jossa on esillä venäläistä avantgardistista 1900-luvun taidetta. Malevitšin Musta neliö, erilaiset kubistiset Anna Ahmatovan muotokuvat, ynnä muut – tiedättehän. En aio kuvailla kaikkea näkemääni, mutta noissa kahdessa eri näyttelyssä, joita yhdisti sama ajallisuus – siis 1900-luvun jälkipuolisko – oli myös eräs toinen yhdistävä piirre: nimittäin uskonnollisuus, tai tarkemmin sanottuna, ortodoksisuus.

Kerron miksi kiinnitin huomiota siihen. Molemmat näyttelyt kertoivat siis neuvostoliittolaisesta taiteesta, joka tosin ajallisesti kiri aina 2000-luvulle asti. Toinen näyttelyistä keskittyi yhden artistin ympärille, toinen taas perestroikan (n. 1985 jälkeen) aikaiselle ja sen jälkeiselle ajalle. Molempien tietynlaisena omana teema oli tulkintani mukaan muutos – siis muutos siihen, mitä oli tehty vielä ennen perestroikaa ja sen jälkeen. Muutos, joka siis oli poliittinen, vaikutti myös sananvapauteen (puhutaan glasnostista) – yksinkertaisesti sanottuna, taiteen tekemisestä tuli helpompaa, kun sensuurin hihnaa löysättiin. Tällainen muutos sai tietysti aikaan sen, että esim. erilaiset koomiset tulkinnat perinteisestä neuvostoliittolaisesta taiteesta nousivat esille (parodia), ja tähän muutokseen kuului myös jonkinlainen yhteiskunnallinen kritiikki Neuvostoliiton erilaisiin kipukohtiin. Mutta tällaiseen muutokseen, uusiin tuuliin, kuului näyttelyissä myös – niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin – tietynlainen paluu uskonnollisiin aiheisiin. Neuvostoliitto oli ollut ateistinen valtio, joten kun sensuuria vähennettiin, seurauksena oli uskonnollisten aiheiden nousu. Uusi muoto kytkeytyi yhtäkkiä vanhaan perinteeseen.

Uskonnollisuudesta slaavilaisille sieluille pitäisi kirjoittaa enemmän ja asiantuntevammin, mutta päädyn toteamaan, että tämä uusi-vanha uskonnollisuus on nousemassa venäläisyyden ytimiin yhä vain rajummin. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös Venäjän tapauksessa politiikan ja ortodoksisuuden sekoittumista keskenään – tunnettua onkin, että Moskovan ja koko Venäjän patriarkan, Kirill-nimisen uskonnollisen johtajan, ”työtilat” on viime vuosina siirretty Kremlin muurien sisäpuolelle. Sieltä käsin hän sitten nöyränä maamiehenä saarnaa televisiossa Putinin lahjoittamien luksusrannekellojensa kanssa Venäjän kansalaisille juuri ennen vaaleja, että muistakaa äänestää Oikeaa Puoluetta, jonka johdossa on Meidän Oikea Johtajamme. En minä moiti Putinia, koska hän ymmärtää mistä naruista kansaa pitää vetää, vaan totean, että tämä ortodoksisuuden, slaavilaisen identiteetin ja valtiovallan kytkeytyminen toisiinsa tekee niille ihmisille kipeää, jotka eivät voi hyväksyä tuota pyhää kolminaisuutta.

Toinen, hieman erilainen, näkökulma tähän uskonnollisuuteen on perinteen ja uutuuden outo hybridi, josta tulee mieleen Moskovassa sijaitseva tapaus nimeltä Kristus Vapahtajan katedraali, joka neuvostoaikoina (vuonna 1931) räjäytettiin taivaan tuuliin. Tilalle piti tulla ”Neuvostojen palatsi”, jonka päälle oli tarkoitus rakentaa maailman suurin – 100 metrinen - Lenin-patsas. Venäläiseen tapaan kävi kuitenkin aivan toisin. Toisen Maailmansodan aikana resurssien puute sai neuvostoihmiset järkiinsä ja palatsia varten kaivettuun kuoppaan perustettiin 60-luvulla maauimala. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen oli maauimalan vuoro räjähtää taivaan tuuliin ja paikalla ollut kirkko rakennettiin ennalleen. Vähän liiankin hyvin ”ennalleen”, nimittäin kirkkoon lisättiin muutamia juttuja, joita ei ollut alkuperäisissä piirustuksissa. Siis sekoitus uutta ja vanhaa. Mutta onko tuo vuonna 2000 käyttöön vihitty katedraali nyt ”uusi” vai ”vanha”? Se näyttää vanhalta ja perinteikkäältä, vaikka tosiasiassa se onkin kiiltävän upouusi…

Mutta riittää jo sanojen pyörittely! Näyttelyn jälkeen haen kamppeeni ja lähden käymään Singerin (kyllä, se ompelukoneiden valmistajan) entisen rakennuksen toisen kerroksen kahvilassa. Rakennuksen valmistuessaan vuonna 1904 se oli paikallisille asukkaille fiasko ja huono vitsi – jugend-arkkitehtuuria Pietarin keskeisimmällä paikalla, uusklassismi-bysanttilaista tyylisuuntaa edustavan Kazanin Jumalanäidin katedraalia vastapäätä! Ei voi olla! Mutta kuten Eiffelin tornikin Pariisissa, myös tähän lasipallo-hökötykseen on totuttu ja nykyään se on irrottamaton osa katukuvaa – ja samalla suurin oma henkilökohtainen suosikkini. Ompelukoneita täällä ei tosin ole myyty melkein sataan vuoteen, sillä rakennuksesta tuli vuonna 1919 kirjamyymälä ja nykyään se tunnetaankin ”Kirjatalona”.

Äidin serkku, arkeologi ja sangen epämiellyttävä sukulaiseni nimeltä Sasha, kertoi miten muutama vuosi sitten (2000-luvun alussa) Kirjatalon restauroinnin yhteydessä löydettiin jokin vanha maalaus, joka kuvasi tuota jugend-rakennusta sen loistonsa päivinä. Restaurointi-urakoitsijat pyrkivät palauttamaan ennalleen tuon rakennuksen loiston, mutta nyt oli ongelma: alkuperäiset piirustukset ja maalattu kuva eivät vastanneet toisiaan. Kumpi oli oikeassa? Arkeologit pistettiin töihin. Lopulta ryhmä tuli siihen tulokseen, että taiteilija, joka oli maalannut kuvan rakennuksesta, oli ottanut taiteellista vapautta realistiseen ilmaisuunsa ja lisännyt Singerin talolle kaikenlaisia koristavia kiekuroita! Näin se menee – jos ei tykkää jostain, niin siitä vaan photoshoppailemaan tai palkkaamaan taiteilijaa, joka lisää sopivia kiekuroita sinne-tänne koristeeksi. Rakennus restauroitiin nykyiseen loistoonsa ilman taiteilijan näkemystä.

Tässä on kuva toisesta taiteilijasta, joka kuikuilee Kirjatalon parvekkeelta Pietarin katukuvaa. Häntä ei välttämättä heti osaa tunnistaa, mutta profiilikuvan taakse piiloutuu suomalaisillekin absurdia-kirjallisuuden harrastajille tuttu Daniil Harms (1905-1942). Myös hänen historia kytkeytyy tähän rakennukseen. Neuvostoaikoina rakennuksessa toimi aikoinaan kustantamoja, joiden joukossa oli myös yksi lastenkirjallisuuteen keskittynyt osasto. Muun muassa siellä, siis täällä, Harms työskenteli lastenkirjallisuuden parissa 1920- ja 1930-luvuilla. Eikä Sherlock Holmes –cosplayaamista harrastanut kirjailija osannut edes arvata, että tulisi jo heti seuraavan vuosikymmenen alussa kuolemaan Leningradin piirityksessä nälkään.

Kahvin ja (liian tyyriin) lounaan jälkeen päätin olla lähtemättä Kirjatalosta tyhjin käsin, vaikka toisaalta tiesin kyllä että jos haluaa hankkia kirjoja, ei kannata aloittaa kalliimmasta päästä – siis täältä. Mutta kai sitä voi hieman katsella vain, mitä kaikkea kirjahyllyistä löytyy… ja niin, noin vartin kuluttua, olin jo ostanut kirjan. ”Epävirallisen Pietarin matkaopas!” Hmmh. Huono käännös. ”Koe epävirallinen Pietari!” Ehkä parempi? Ei, ei… ”Erilainen matkaopas Pietariin!” Kierrän kehään! No mutta kuitenkin – idea tuli jo ilmi. Siis matkaopas Pietariin, joka lupasi näyttää kaiken sen epävirallisen, mitä muista matkaoppaista puuttui. Kyllä se sitä tarjosikin osaltaan - siis osoitteita Pietarin erikoisiin sisäpihoihin, tarinoita ja myyttejä, underground-klubien mainoksia – mutta enemmän minä kiinnostuin teoksen arvomaailmasta, joka tuntui olevan ristiriidassa sen kirjoittajan ”punk-sanoman” kanssa. Räväkkä matkaopas vaikutti tarjoavan kaiken ”epävirallisen” lisäksi myös rivien välistä sitä perinteistä ”virallisuutta”. Tämä esiintyi kahdessa muodossa: avioliitto-instituuttina ja uskonnollisuutena. Teoksessa vilisi sekä enkeleitä, että perinteisiä pietarilaisiin matkaoppaisiin kuuluvia hää-rituaaleja. Eikä siinä vielä kaikki – matkaoppaassa tekijä mainostaa myös itse Kirjataloa ja sanoo, että hän ostaa kirjansa mieluiten sieltä! Markkinapunkkari! Minusta koko yhdistelmä tuntui jotenkin oudolta. Onko olemassa punkkareita, jotka uskovat enkeleiden lisäksi markkinatalouteen ja satuhäihin? Näköjään on! Venäjällä kaikki on mahdollista!

Kirjatalon lasisten etuovien edessä tajuan yhtäkkiä, että olen jo aivan poikki. Mutta en ole tänään käynyt vielä ”missään”! On vielä niin paljon nähtävää! … Nyt on kaksi vaihtoehtoa. Joko lähden etsimään lisää kulttuuria ja särjen itseni tai vaihtoehtoisesti pysähdyn hetkeksi. Päätin pysähtyä, joten palasin Maratan asunnolle. Pelastaakseen jalat ja selän, kävin taas kuumassa kylvyssä, ja jotta olisin osannut olla vielä hetken paikallaan, päätin lukea lehtiä, selata televisiota ja kirjoittaa muistiinpanoja. Kohta olisin taas menossa! Eikä mennytkään kuin muutama tunti, kun olin jo valmis kohtaamaan jotain iltaohjelmaa…

Iltaohjelmaksi valikoitui visiitti loft-projektiin nimeltä Etaži (”Kerrokset”). Se on viisikerroksiseen, entiseen leipätehtaaseen rakennettu taidekeskus. Kuulostaa joltain hipsteri-jutulta ja juuri sitähän se onkin: kaupunkikulttuuriin kuuluva muoti-ilmiö. Taiteen lisäksi Etaži tarjoaa myös taidemyymälän, hotellin, kahvilan ja… niin, ja mitä vielä? Siitä minä juuri aioin ottaa selvää, kun lähdin käymään Ligovskin varrella olevaan keskukseen. Täytyy muistaa että Venäjällä kaikki muuttuu jatkuvasti ja vaikka kuinka usein käy tutuissa paikoissa, aina ne ehtivät muuttuvaan.

Etažin Wikipedia-sivustolla mainostetaan sitä, miten se on Pietarin ”ensimmäinen” vastaavanlainen taidekeskus loft-projekti” (loft siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, kun joku entinen tehdasrakennus yms. otetaan uuteen, usein kulttuurin käyttöön), mutta ei se mielestäni aivan ensimmäinen kyllä ole.  Samalta Ligovskin tien varrelta, sen alkupäästä, löytyy myös legendaarinen Pushkinskaja 10 –taidekeskus. Myös se on rakennettu useampaan (ainakin kahteen) monikerroksiseen rakennukseen, ja myös se sisältää näyttelytiloja, kaksi baaria, kahvilan, levykaupan yms. Sen mitä Etaži mainostaa tehneensä ”ensin”, on Pushkinskaja 10 tehnyt jo lähes parikymmentä vuotta aiemmin. Suurempi ero tuleekin ehkä tässä ”loft”-käsitteessä: Etaži on eurooppalaiseen tyyliin valtaisan avara ja tilava, siinä missä sen kilpailija tyytyy ahtaisiin tiloihin. Yksinkertaisesti sanottuna: Etažin pinta nyt vain näyttää paremmalta ja pinta, jos jokin, tuntuu nykyään olevan kovempi sana kuin perinne. Siinä missä punkkarit käyvät vain Pushkinskajalla, erityisesti sen baarissa (jota suomalaiset kutsuvat joko ”Fiskaksi” tai ”Kalatehtaaksi”), on se kaupungin muotitietoisille hivenen ahtaamman puoleinen kokemus. Itse suosin molempia omalla tavallaan, mutta nyt olin matkalla niihin kerroksiin, joita myös kutsutaan ”Kerroksiksi”.

Uutuudesta huolimatta ”Kerroksissa” on kuitenkin jotain tyypillisen venäläistä: nimittäin sitä ei ole aivan helppoa löytää. Oikeastaan kyse ei ole löytämisestä, sillä kun pääsee oikeaan osoitteeseen, on edessä iso suljettu portti – ja ”Kerrokset” portin takana. Tämän portin läpi ei kuitenkaan pääse. Vieressä on kyllä ovi, mutta heti oven takana on kulkuportti, jonka lasikopperon takana vartija vahtii ihmisten tulemista ja menemistä. Yksinkertainen Ali Baban luolan sisälle pääsemisen salaisuus onkin siinä, että tälle lasikopperon vartijalle täytyy sanoa taikasana – ei ”seesam aukene”, vaan ”etaži”. Mistä turisti, joka haluaa löytää tämän muotilehtien suositteleman taidekeskuksen, voi tietää tällaista etukäteen? Ei mistään! Tervetuloa Venäjälle!

Mutta kuten ehdi jo varoittaa, on tämä maa ainaisessa muutosten kourissa ja: yllätys kyllä, mutta nyt tuo iso, ajoneuvoille tarkoitettu portti on auki. Vältyin salasanoilta, siis. Kävin täällä ensimmäistä kertaa vuonna 2009 (Etaži oli avautunut vain pari vuotta aiemmin), joten muutokset ovat tuttuja. Ensimmäisenä asiana ylimmän kerroksen viinibaari lähti menemään. Nykyään se on taidenäyttelytilana. Toisekseen neljänteen kerrokseen avautui ravintola-kahvila. Kolmannekseen kerrosta alemmaksi perustettiin hotelli. Neljänneksi… no, onhan näitä muutoksia ollut. Niiden tahti vain jaksaa aina hämmästyttää minua. Täällä, jos jossain, ei Oblomoveja näy! Venäläisnuorten yritteliäisyys jaksaa aina hämmentää. Uusi sukupolvi on totta vie kasvamassa. Siinä missä osa tästä sukupovesta huutaa ortodoksinen risti kaulassaan ”Venäjää” käyden toveriensa kanssa yhdessä teloittamaan kirgiisialaisia siirtotyöläisiä, tekee osa jotain rakentavampaan. Olkoonkin kyse pinnasta, niin silti. Positiivista ihmetystä se jaksaa kuitenkin minussa herättää. Palaan tähän ihmetykseen vielä uudelleen seuraavassa päivityksessä, kun kerron toisen, Tkatši-nimisen loft-projektin avajaisista.

Mutta nyt ollaan vielä ”Kerroksien” etupihalla! Ensimmäisenä minua ihmetyttääkin se, miten alakerran krääsäkauppa on ehtinyt vaihtaa muutamassa kuukaudessa paikkaansa. Ensin sen tulo, heti tuohon etuoven viereen, aiheutti ihmetystä. Nyt aiheutti ihmetystä se, että kauppa oli lyhyessä ajassa siirtynyt jo toiselle puolelle ovea! Etažin sisäpuolella on ahdas porraskäytävä. Ihmisiä – eikun siis nuoria! - tulee ja menee jatkuvalla syötöllä. Monilla näyttää olevan digitaaliset järjestelmäkamerat olalla. Nuoret pukeutuvat jo toisella tavalla, kuin heitä edeltänyt sukupolvi: raskaat turkit on vaihdettu aivan samanlaisiin vaatteisiin, kuin Helsingissä näkee vastaavan ikäisten pukevan päälleen. Moni Pietarin nuorista onkin, itse asiassa, käynyt Suomessa useaan kertaan. Äitini serkun mies, Oleg, sanoikin joskus osuvasti: ”Suomi on meille yhtä kaukainen kuin Amerikka teille!” Vaikka Oleg pyrki tällä selittämään sitä, miksi he niin harvoin käyvät meillä kylässä, on siinä myös toinen sanoma: Suomi ja suomalaisuus ovat pietarilaisille äärimmäisen positiivisia termejä, kuin jonkinlaisia ”superadjektiiveja”. Metro mainostaa Valion jogurtteja, ruokakaupat myyvät ”Tavaraa Suomesta” (osa todellakin myy, osa ei), Stockmann on laatutietoisille kaupunkilaisille todella kova sana ja kaiken lisäksi onpa tähän kaupunkiin myös avattu kaurismäkeläistä rekvisiittaa hyväksikäyttäen ”Helsinki Bar”-niminen juottola! Suomi on täällä yksinkertaisesti in. Hyvässä ja pahassa.

Kapuan ”Kerrosten” toiseen kerrokseen ja minut yllättää taas uusi liikeyritys. Polkupyörävuokraamo! Polkupyörä ja Pietari tuntuvat samoista etukirjaimista huolimatta aivan mahdottomalta yhdistelmältä, mutta pyöräily onkin täällä muotitietoisten uusin villitys. Ajetaan pyörällä keskustassa! Olen Venäjä-vuosieni ajan nähnyt täällä vain kerran aikaisemmin poljettavan kaksipyöräisen toiminnassa. Esimerkkinä pietarilaisen pyöräilyn harvinaisuudesta toimii Pietarissa asuvan Olegin jo aikuinen tytär, joka ei omien sanojensa mukaan ole koskaan edes istunut pyörän selässä! Pyörätaidoton! Onko sellaisia oikeasti olemassa? Kyllä, kyllä on. Mutta ei enää. Nyt arvot menevät uusiksi: auton ja metron sijasta muotilehtien selaaja valitseekin aivan uudenkarhean menopelin. Mutta eihän täällä edes ole mitään pyöräilyteitä! … Minä en ymmärrä, en. Suosin itse kyllä pyöräilyä, mutta en vain ymmärrä miten se onnistuu tämän kaupungin tappavissa ruuhkissa.

Neljännessä kerroksessa pysähdyn syömään. Täpötäydessä ruokasalissa istahdan jo muiden varaaman pöydän kulmalle ja tilaan menusta jotain nälkää hillitsevää. Seuraa klassinen tietovisakysymys: mikä näistä seuraavista on alkujaan venäläinen ruokalaji: a) pelmeenit b) borssi c) kaalikeitto? Tekeekö mieli käyttää kaikkia kolmea kirjainta? Oikea vastaus on c. Pelmeenit ovat Kiinasta kotoisin ja Uralin tälle puolelle ne ovat päätyneet siperialaisten käsissä. Punajuurikeiton kotimaa sen sijaan on Ukraina. Venäläinen keittiö onkin oikeastaan sekoitus eri slaavikulttuurien ruokaa. Siinä mielessä Venäjä on Amerikan kaltainen kulttuurien sulatusuuni. Paitsi että nyt kun nationalismi ja ns. isovenäläisyys nostaa päätään, täytyy yhtäkkiä määritellä keinotekoisia rajoja, että tuo on venäläistä ja tuo ei. Mutta edes suurin osa venäläisistä ruoista ei ole ”venäläisiä!” … Se on tämä klassinen, myös Suomessa tunnettu huono vitsi, että ensin ”maahanmuuttajakriitikot” käyvät pahoinpitelemässä muualta tulleita ja sitten tämän jälkeen mennään kebabille tai kiinalaiseen ruokalaan syömään ”kotimaista” ruokaa. Mutta onneksi ruoka voi myös yhdistää. Siitä huolimatta, että Venäjällä on ollut todella kireät (poliittiset) välit Georgian kanssa, pitävät venäläiset kuitenkin juuri georgialaista ruokaa erityisen herkullisena. Sitä he eivät sentään sano ”venäläiseksi”.

”Niin, tilaatko sinä jotain?” Anteeksi? Ainiin! Aivan, aivan. Hetki vain! Silmäilen listaa uudelleen ja tartun lopulta georgialaisen ruoan tarjontaan. Tilaan annoksen manteja eli taikinaan pakattuja lihanyyttejä. Tarjoilija vie ruokalistan. Nyt on taas hetki aikaa kirjoittaa.

Aikaa kirjoittaa venäläisestä liharuokailusta. Sitä minä oikeastaan pohdin jo eilen illalla, kun suunnistin isoäitini luokse syömään. Esitettävä kysymys on tämä: jääkö venäläisestä ruokakulttuurista jotain oleellisesti paitsi, jos kieltäytyy eläinten syömisestä? Jos joku olisi kysynyt sitä mieltä muutama vuosi sitten, olisin vastannut yksiselitteisen ponnekkaasti: kyllä jää ja paljon jääkin paitsi! Mutta nyt jään miettimään. Kyse on ensinäkin perinteistä. Perinteiseen venäläiseen, kuten myös suomalaiseen, keittiöön kuuluu liha ja kala. Jääkö kasvissyöjälle siis vain salaattia mutusteltavaksi? Ei välttämättä. Ainahan voi tehdä kasvisvariaatioita perinteisistä ruoista. Ai ettäkö vääräoppista? Riippuu siitä, mihin arvoihin sitä jää kiinni. Nimittäin ainahan, katsoessamme menneeseen, poimimme sieltä vain joitain tiettyjä arvoja – eikös? En poimi isoäitini, joka siis valmistaa perinteisen venäläisen ruoan, menneestä ajattelumaailman arvoista sosiaalista yhteisomistajuutta tai täysin heteroseksuaalista maailmankuvaa. Päinvastoin: minä olen tämän ajan kasvatti ja meillä on, kuten sukupolvilla aina, uudet arvot. Saman voi koskea ulottamaan myös perinneruokaa. ”Et ole perinteinen venäläinen, jos et syö lihaa!” Ai en? Etpä sinäkään ole perinteinen suomalainen, kun et käy kaikessa juroisuudessa kirveellä naapuria tappamaan. Ruokakeskustelusta joku onkin sanonut, että siinä missä 70-luvulla taisteltiin vasemmistolaisuuden tai oikeistolaisuuden riveissä, niin nyt taistellaan lihansyönnin, kasvisruoan, vegaaniruoan tai karppauksen nimissä. Ruoasta on tullut keino erottautua, mutta jos pitää mielen avoimena, voi se myös meidät yhdistää. Minä syön mielelläni liharuokia, mutta syön mielelläni myös kasvisruokia. Teen myös perinteisistä venäläisistä liharuoista mielelläni kasvisversioita, jotta kaikki tuttavani voisivat kokoontua saman pöydän äärelle.

Etažin ravintolassa kukaan ei taputa tämän hienon puheen jälkeen, vaan tarjoilija tulee ja mätkäyttää lihamantit pöytään. Ruokailen ja jatkan kirjoittamista rasvaisin sormin.

Ruoan jälkeen käyn vielä ”Kerroksien” muissakin kerroksissa eli kahdessa taidenäyttelyssä ja taidekirjakaupassa. Ylimmän kerroksen valokuvanäyttely tarjoaa venäläisiä 1990-luvun ”ikoneita”, jonka sisäänpääsystä maksan viitisen euroa. Laajasta valokuvanäyttelystä en kuitenkaan tunnista kuin muutamia tuttuja, venäläisille tärkeitä kasvoja. Tuossa on Boris Jeltsin, tuossa Viktor Tsoi, sitten on tuo tuttu naama, jonka nimeä en kuitenkaan muista… ja tuo… En tiedä miksi minä aina yritän käydä näyttelyissä, kun en kuitenkaan osaa oikein kiertää niitä. Yleensä vain juoksen kuvien ohitse, toivoen, että jokin ehtisi muutamassa sekunnissa kolauttaa mieltäni. Yleensä näin ei pääse käymään. Tuli tästä juoksemisesta lävitse, että eikös taide toisaalta ole nykyään juuripa hyvinkin nopeaa ja hetkistä? Ajatellaan nyt vaikka televisiomainoksia! (kyllä ne voivat olla taidetta!) Kuvalla on vain muutama sekunti aikaa kiinnittää huomiomme. Tai ehkä mainokset ovat tehneet minusta tällaisen? Katselenko taidekuvia kuin mainoksia? Ja taidekuvia kuin mainoksia? Tätä minä juuri tarkoitan! Pitäisi keskittyä valokuviin, kun alan taas selittää jotain aiheeseen liittymätöntä! Hnng!

Täynnä ruokaa ja pikakulttuuria poistun Etažin taidekeskuksesta illan kääntyessä yhä enemmän yöksi. Laskeutuessani alas kapean ahtaita portaita huomaan, että jokaisessa kerroksessa on mainos. Kirpputori! Sunnuntaina! Uskomatonta! Täytyy mennä! En ole koskaan päässyt kokemaan perinteistä kirpputoria Venäjällä. Huomenna olen kyllä menossa Udelnajalle, joka on venäläisten oma versio kirpputorista – siitä myöhemmin – mutta tämä mainos lupasi jotain sellaista, mikä on Suomessakin tuttua. Kirpputorin ajatus ei ole kovin perinteinen Venäjällä, joka on joutunut 90-luvulla kokemaan ryöstökapitalismin ja markkinatalouden kirouksen. Kaikki haluavat uutta. Vanhoja lumppuja ja huonekaluja ei oikein arvosteta. Venäjällä on kyllä ”second-handin”-konsepti olemassa, mutta se tarkoittaa sitä että joku käy trokaamassa Saksasta kauluspaitoja ja myy niitä sitten omassa puodissaan kaksinkertaiseen hintaan. Olegin tytär, josta oli puhe jo aikaisemmin, sanoi kerran osuvasti edellä mainitusta kirpputori-mentaliteetista: ”Neuvostoaikoina kaupasta sai vain yhtä tuotetta (kaappia, mattoa, huonekalua). Meillä oli kaikilla samat tuotteet. Miksi me, nyt vuosia myöhemmin, haluaisimme takaisin nuo samat roinat?” Hän ei myöskään pystynyt ymmärtämään miksi minä olin noista samoista rojuista niin kovin kiinnostunut. ”Herranjestas! Käy kaupassa! Sieltä saa uutta tavaraa! Voin näyttää sinulle pari uutta markettia, jotka myy uusinta uutta!” Yritä siinä sitten selittää, että ei vain kiinnosta. Nada. Tahdon vanhaa roinaa! Vanha roina – täältä tullaan!

Mutta vielä vanha roina sai odottaa vielä huomiseen. Palasin Maratalle juomaan vielä sitruunan ja hunajan kyllästämät mustat teet ja katselin ikkunasta, kun yö painui hiljalleen Pietarin taivaalle saaden pimeät varjot juoksemaan sen autojen täyttämiä kolkkoja kujia pitkin. Sängyssä tuijotin vielä pitkään peilikaappien hämärää heijastusta, kunnes jossain välissä lipusin tiedottamana toiseen maailmaan...