Pietari-kertomus. Ensimmäinen päivä. Matka.

Pietari-kertomuksen ensimmäinen osa, joka tottelee nimeä "Millaista on matkustaa Helsingistä Pietariin bussilla eli tarina siitä, miten voi nukkua huonosti"

Tampereelta pääsee kyllä Pietariin myös suoraan, vaikka ei ihan, jälleen kerran, sanan ”suora”-merkityksessä; mm. Transgold-niminen firma laskuttaa 45 euroa ovelta-ovelle-palvelullaan, jolloin pakettiauton kyydissä pääsee haluamaansa määränpäähänsä kätevästi ja myös sangen edullisesti. Tässä on kuitenkin pari ”muttaa”. Ensinäkin, transgoldin pakettiautot eivät aja suoraan Tampereelta Pietariin, vaan käyvät hakemassa matkustajia pitkin matkaa – joskus tehden pitkiäkin loikkia reitiltä. Toisekseen, ja hieman myös edelliseen liittyen, matka-ajaksi venyy helposti 10-14 tuntia kun näillä pakettiautoilla ei ole, toisin kuin expressbusseilla, oikeutta ohittaa valtakunnan rajan jonoja (expressbussilla on jostain syystä sellainen. Olen jopa nähnyt, miten expressbussin kuski on läksyttänyt venäläisiä tullivirkailijoita liiallisesti hitaudesta – ja se nopeutti menettelyä!). Hyvänä päivänä jonoja ei ole (eli silloin kun matkaat aamu-neljältä) ja huonona päivänä (eli jo paria tuntia myöhempään) istut sellaiset 2-4 ekstratuntia rajalla, jonka jälkeen tunnet raivohöyryjen kihahtavan päähäsi, kun huomaat miten tehoton on venäläinen tullisysteemi. Kolmannekseen, pakettiautossa ei pysty niin hyvin nukkumaan kuin bussissa. Ja jos ei yöllä saa nukuttua matkatessa, seuraava päivä menee zombina usvassa vaeltaen ja torkahdellen.

Ja tämä kolmas syy oli oikeastaan myös Se Syy, jonka vuoksi päädyin tällä kertaa Expressbussiin torstaina Helsingin Kampissa kello 22:50. Bussi (kiitos teille, Savonlinja Oy) kulkee Helsinki-Pietari-väliä kaksi kertaa päivässä jokaisena viikonpäivänä ja tällainen menettely tuo matkaajalle jotain outoa turvaa: jos myöhästyy (helvetin kalliista) junasta tai venäläiset bussit ovat täynnä (on niitä muitakin kuin tuo mainitsemani transgold), on aina Kampista kello 09 ja 23 lähtevä ja Pietarin Italianskajalle saapuva linja-auto aina menossa – ja aina siellä on myös ollut tilaa, vaikka nettisivuilla varoitetaankin ”ETUKÄTEISVARAUS ON PAKOLLINEN!” Mikä se sellainen varaus oikein on?... Niin, ja Venäjältä pääsee toki myös takaisin Suomeen: ja jälleen saa valita kahdesta vaihtoehdosta - 15.40 tai 22.15.

Mutta nyt ollaan vielä Suomessa - menossa. Siinä missä vasemmalla puolella oleva bussi sanoo menevänsä Poriin ja oikealla puolelle oleva Keravalle (nyt tarkkana!), tämän osoitteeksi on siis merkitty St. Petersburg. Kuljettaja ja lipunmyyjä tuntuvat aina olevan venäläisiä, ja näin on asioiden laita myös tälläkin kertaa. Istahdan jonnekin keskivaiheille kamppeineni ja kitaroineni. Lipunmyyjä hakee meidän passit ja laskuttaa opiskelijahinnan eli 35 euroa. Tässä vaiheessa teen jotain venäläisille käsittämätöntä ja kytkeydyn turvavyöhön – eli varma merkki siitä, että tämä asiakas on saanut suomalaisen liikennekasvatuksen. Venäläiseen tapaan (tämä bussi sattuu olemaan ilman expressbussin tarroja – lie, siis, venäläinen) turvavyöt on tietenkin piilotettu penkkien alle, josta niitä saakin kaivaa. Kuten jo annoin ymmärtää, venäläiset (ainakaan takapenkkiläiset) eivät yksinkertaisesti käytä turvavöitä – eivät lapset, aikuiset tai kukaan muukaan. Jos istut esim. venäläiseen taksiin, ovat siellä, tämän bussin lailla, takapenkin turvavyöt piilossa, jotta asiakas ei edes vahingossakaan turvautuisi niihin. Jos kuitenkin olet neurootikko, kuten minä olen, ja alat kaivaa noita vöitä, niin sinua katsotaan helvetin pahalla. Venäjällä, nimittäin, turvavöiden käyttö on suora loukkaus venäläistä kuskia kohtaan – osoitus, ettet usko tämän autonohjaustaitoihin. Ihan totta! Eikä auta kuskille selittää, että kyllä kyllä, osaat sinä ajaa, mutta entä nuo miljoonat hullut tuolla kadulla! Ei, ei. Kannattaa suosiolla olla kaivelematta vöitä ja vaihtoehtoisesti rukoilla koko matkan, esimerkiksi, käyttäen apuaan pyhän viestin välitykseen ikonostostaasia, jota venäläiset kuljettajat pitävät aina kojelaudallaan. Jos ei pääse koskaan lentokentälle asti, pääsee aina sinne taivaaseen kuitenkin.

Bussi hyrähtää käyntiin ja Kamppi, sekä koko Helsinki, jää pian jo taakse. Yritän nukkua. Seuraava herätys tulee olemaan rajalla noin kahden aikaan yöllä, joten on kolmisen tuntia aikaa torkahtaa.

…

Idea on muuten hyvä, paitsi ettei uni tule silmään. Ensin on liian kylmä, sitten on liian kuuma. Jalkojen juuressa sijaitsevat sähköpatterit hohkaavat täysillä lämpöä samalla, kun ikkunoista tunkee hyytävää pakkasta sisään. Tämän lisäksi alkaa kamppailu mahdollisimman järkevän ”näin nukut bussissa”-asennon kanssa. Variaatioita on muutamia. Ensinäkin voi tehdä klassiset eli laskea selkänoja taakse ja yrittää nukahtaa siihen. Tämä yksinkertaiselta kuulostava skenaario ei kuitenkaan usein toimi, koska ihmisellä on tapana liukua eteenpäin tuolissaan. Tämän voi estää joko laittamalla jalat edessä olevan penkin alta työntyvän tason alle tai ottamalla kengät pois ja laittamalla jalat ikkunalaudan ja edessä olevan penkin väliin. Kokeilin molempia, mutta jälkimmäinen toimii paremmin; painopiste muuttuu jalkojen kohotessa ja helpottaa paikallaan pysymistä. Tässä asennossa on kuitenkin ongelmana se jäässä oleva ikkuna, joka palelluttaa varpaat jopa villasukkien lävitse. No, tämän parempaa ei ole. Nyt nukkumaan.

0115

0132

0146

Tuijotan bussikuskin yläpuolella olevaa ns. Moskovan ajassa olevaa kelloa (+2) ja näen vilahduksia muuttuvista numeroista. En ajattele eli siis olen olemassa, vaan tiedän kellonajat eli en pysty nukahtamaan. Yhtäkkiä ikkunasta näkyy valoja. Valoja, valoja ja lisää valoja! Kaupunki. Ensimmäinen pysäkkimme, kun linja-auto noutaa lisää Venäjälle pyrkiviä asiakkaitaan. Porvoo. Häkellyn öisen kaupungin kauneudesta. Ei jumalauta! Kaikki nuo puutalot! Kaunis yövalaistus tekee tehtävänsä ja tajuan yhtäkkiä, että pitää jollain toisella reissulla käydä Porvoossa. Onko siellä jotain? Matkailuvinkkejä, anyone? Arvuuttelen Porvoon ruotsinkielistä nimeä, kun silmiini osuu bussiaseman katolla lukeva BORGÅ. Ei helkkari. No, eipä edes sen suomalainen vastine, ”porvoo”, miltään paratiisilta kuulosta. Olkoot. Nimi mikä nimi. Yksi ihminen nousee kyytiin. Meitä taitaa olla jo kymmenkunta. Nuori aasialais-taustainen pariskunta, turkkiin pukeutuneita keski-ikäisiä naisia ja siististi pukeutunut venäläismies, joka yllättäen tulee viereiselle penkkirivistölle istumaan. Näen vilauksen miehen vasemmasta kädestä, johon on tatuoitu jokin numerosarja. Nyt alkaa mielikuvitus laukata. Yritän sivusilmällä tarkkailla miehen toimia, mutta tämä yrittää samaa kuin minäkin: löytää mahdollisimman mukavan asennon matkaamista varten. Ehkä sellaiset numerosarjat ovat joku muoti-ilmiö, niin… mutta toisaalta mies oli keski-iän puolella. Kyllähän tatuointeja ottavat kaikenikäiset! … tai sitten ne raaputetaan ihoon jollain ruosteisella naulalla SIPERIAN VANKILOISSA! Okei, okei, nyt menee jo yli. Sen siitä saa, kun antaa ajatusten virrata. Typerät ajatukset. Nyt hiljaa.

0207

0222…

Herään sattumalta juuri ennen kuin lipuntarkastaja palauttaa minulle passini, antaa vaihtorahat sekä lipun. Elektroninen kello on kirinyt näyttämään jo lukuja 0335 ja tien oikealle laidalle kasaantuneista rekoista voi päätellä, että kohta ollaan rajalla. Muistan ennen heräämistä, että pysähdyimme joissakin kaupungeissa, mutta mieli ei pysty rakentamaan mitään kunnollista kokonaiskuvaa… Savonlinjojen nettisivu tietää kertoa, että Porvoon ja Vaalimaan välissä ovat Loviisan, Karhulan ja Haminan pysäkit, mutta en muista niistä mitään. Passini väliin on sujautettu maahantulokortti, jota alan täyttää kiireisesti kuulakärkikynällä. Bussi pomppii hivenen ja aina kun katuvalot näyttävät muutaman sekunnin ajan valoa, saan laitettua yhden kirjaimen nimestäni passin kokoisen lomakkeen tietoihin. Muistan vielä kun lomakkeita oli vain venäjän kielellä, mutta nykyään niitä tarjotaan myös englannin ja saksan kielellä (tai kaksikielisinä versioina) – mutta ei suomeksi. Jos matkaa ensimmäistä kertaa rajan ylitse, täytyy netistä tulostaa lomakkeentäyttöopas – nimittäin aivan helppoa se ei ensikertaiselle ole. Oman nimensä osaa kyllä kirjoittaa lunttaamatta sitä mistään, mutta pienessä lomakkeessa kysytään myös ”asiakirjan” (eli passin) ja viisumin numeroa, jotka pitää osata poimia passin tiedoista. Viisumista myös poimitaan matkan syy, joka täytyy alleviivata lomakkeesta – oli syynä sitten kyseessä ”virallinen”, turisti, business, opiskelu, työ, yksityinen tai läpikulku. Olen aina aikaisempina vuosina alleviivannut todellisen syyni – eli turismin, mutta kuten jo sanoin, ei pidä seurata sydäntään, vaan viisumia: ja minun viisumissani lukee, että pietarilainen ”Kompassi”-niminen firma on tehnyt minulle ”business-kutsun”. Olen siis, matkatoimistofirman tekemän viisun vuoksi, ”businessmatkalla”. Koko lomake on tietysti yksi lukemista osoituksista venäläisten loistavasta huumorintajusta – sillä sama se miten tunnollisesti lomakkeen täyttää, ei kukaan rajalla välitä pienistä töherryksistäni. Venäjän poliisivoimat (miliisit ovat nykyään poliiseja), jos huonolle tuulelle sattuvat, saattavat kyllä välittää, mutta se on oma lukunsa sarjassamme ”näin toimit viranomaisten kanssa”. Lomakkeen alareunassa on vielä noin 2 senttiä leveä kohta, johon täytyy luontevasti mahduttaa koko allekirjoitus. Parasta lomakkeessa kuitenkin on sen kokopituudella, kulmasta kulmaan, kulkee teksti, joka käännettynä menee näin ”ANNETAAN ILMAISEKSI”. Voin vain kuvitella, että ilman tuota tekstiä, ja ehkä myös siitäkin huolimatta, joku ihana välikäsi jossain byrokratian rattaissa tekee isot bisnekset typerillä maahantulokorteilla.

”Mun isi rikastui myymällä Saabbeja Pieksämäellä.

– No eihän tuo vielä mitään! Mun isi rikastui MYYMÄLLÄ MAAHANTULOKORTTEJA VAINIKKALASSA!”

…

Paitsi ettei tämä bussi ole menossa Vainikkalaan, vaan sinne Vaalimaalle ja ennen rajaa on aina 10 minuutin pysähdys Rajahovissa. Survoin kohmettuneita jalkojani maihinnousukenkiini ja enteilin ähkiessä, että jos jo tässä vaiheessa selkää särkee, on olo Pietarissa varmasti mahtava. Rajahovin vessan peilistä minua tuijotti risupartainen ja räjähtänyt karvalakkiin sekä merimiespaitaan pukeutunut venäläinen – eli siis minä itse. Näytin enemmän venäläiseltä kuin venäläiset itse! Pysähdyspaikkamme automaatista nostin hieman euroja paluumatkaa varten ja kävin kahviosta ostamassa lihapasteijan. Tiesin että se oli virhe, mutta sallin hyvinä päivinä itselleni virheitä. Kyllä maha ensin tykkäsi, kun se sai jotain yllättävään nälkäänsä, mutta loppu olikin jotain muuta. Vaalea vilja, rasva ja liha ovat huono yhdistelmä tyhjään mahaan. Jatkoin bussissa lomakkeen täyttämistä ja rouskutin pasteijani kera termariteeni - makuna enteilevästi Russian Earl Gray. Bussi lähti taas käyntiin ja ohitettujaan muutamat rekat, se saapui lopulta Vaalimaan raja-asemalle.

Kello näytti neljää, kun nousimme kyydistä näyttääksemme passimme suomalaisille virkailijoille. Suomalaisen passin kera pääsee piinasta muutamassa sekunnissa, mutta venäläisen passin kanssa voi kestää tovi – varsinkin jos menee toiseen suuntaan. Vaalimaa kun toimii EU:n ja Venäjän rajana, täytyy virkailijoiden tietysti olla tarkkana kaikenlaisista ihmiskauppaepäilyistä yms., mutta joskus tuntuu pahalta kuunnella virkailijoiden julkista kuulustelua. Mihin olet menossa? Paljonko sinulla on rahaa? Onko tarpeeksi? Milloin olet tulossa takaisin? jne. Yritä siinä sitten, huonoa englantia puhuvana venäläisenä, vastata takaisin herättämättä mitään epäilyjä! Minä ainakin herättäisin epäilyt. Hikoilisin kuin venäläisessä saunassa ja lipsauttaisin jotain sellaista, että passini varmasti revittäisiin siinä silmien edessä. Mutta nyt suuntana on Venäjä ja sinne päin saa kyllä mennä ilman mitään Suomen rajavartijoiden tai tullin kysymyksiä ja tarkastuksia. Kaiken kaikkiaan, koko porukan tarkastus sujuu nopeasti ja jo viidessä minuutissa pääsemme jo matkaan. Bussi ajaa vielä muutaman minuutin kohti itää kunnes Suomi loppuu ja alkaa aivan toisenlainen maa nimeltä Venäjä.

Pimeästä huolimatta Venäjän tunnistaa heti siitä, että metsän puut kasvavat vinoon. Tämä kuulostaa vitsiltä, mutta totta se on! Puisten rajatolppien ohitettua, hops, puut vain lakkaavat kasvavasta suoraan! Todellinen syy tähän lienee erilaisessa metsänhoitokulttuurissa, mutta aina yhtä hämmentävää se on. Eivätkä, tietenkään, vain puut kasvava vinoon, vaan kaikki muutkin tolppaa muistuttavat asiat uhmaavat painovoimanlakeja ja huojuvat vaarallisesti kaikkiin muihin suuntiin paitsi ylös. Ah. Tietää viimein, että taakse jäi Suomi, joka olet kuolettavan kliininen, pakonomaisen puhdas, raivostuttavan rehellinen, tahattoman tasapaksu, turruttavan turvallinen, tuhoisan tunnollinen… tosin, tiedän jo etukäteen, että heti kun koti-ikävä ja Venäjän kaaos iskevät, näiden kaikkien määreiden eteen vaihtuu sana ”ihanan”; ihanan kliininen, puhdas, rehellinen, tasapaksu, turvallinen ja tunnollinen. Mutta nyt ei tunnu siltä. Nyt tahtoo vaihtelua ja minulle sen tarjoaa tämä maa, joka bussin ikkunasta näyttää enimmäkseen pimeältä ja tuntemattomalta – sillä aina käy niin, että juuri kun luulee tuntevansa sen, näyttää se itsestään aina jonkun toisen puolen.

Mutta nyt, pimeyden lisäksi, edessä häämöttävät vielä Venäjän puolen rajamuodollisuudet. En ole koskaan pitänyt niistä ja siihen lienee ihan syynsäkin olevan, jotka liittyvät lapsuuteen. Olemme koko perheen voimin matkailleet moneen kertaan, sekä autoin, junin että lentokonein, rajan ylitse molempiin suuntiin ja aina rajaan on liittynyt joitakin jännitteitä – sellaisia, negatiivisia, jännitteitä. Muistan välähdyksen tai kuvan, jossa olen pienenä lapsena junassa ja äiti selittää hätääntyneenä vakaville virkailijoille hävittäneensä joitakin rajamuodollisuuksiin kuuluvia asiakirjoja. Näin tosiasiassa on joskus tapahtunut ja asia kyllä selvisi ilman suurempia ongelmia, mutta voi olla että muistoni ovat asettuneet mieleeni vasta jälkeenpäin – oleellista vain on se epämiellyttävä puistatuksen tunne, jonka raja-asema yhä vain herättää. Muistan myös toisen tapauksen, mutta se on lähinnä koominen – ja toisin kuin tuo edellinen tapaus, tämä liittyy Suomen tulliin. Vuosia sitten isoisä oli kerännyt kasvimaaltaan meille parhaat perunansa mukaan ja kun autolla ylitimme Venäjän rajan, matkalla Suomeen, löytyivät nuo perunat tietenkin heti tullitarkastuksen yhteydessä. Juuri tuolloin, huonoksi onneksi, perunoiden vieminen Suomen maaperälle oli kiellettyä, joten nuo mukulat oli jätettävä tuhottavaksi. Äiti hermostui tästä päätöksestä, otti perunat ja lähti viemään niitä venäläisille rajamiehille – että niistä edes jokin hyöty olisi ollut! En muista miten tämä episodi päättyi, mutta tässä muutama kokemus. Kerron vielä kolmannen tarinan, joka sekin liittyy Suomen tulliin. Tulin junalla ja olin kuuden hengen kajuuttani ainoa matkaaja. Torkahdin passitarkastuksen jälkeen, kun yllättäen tuli suomalainen tullin edustaja ja ensimmäistä kertaa koko (itsenäisen) matkailuhistoriani ajan kaikki tavarani syynättiin. Säästyin, tosin, kumihanska-peräsuoli-tempulta, mutta kaadoin laukkuni kaiken sisällön penkeille, jonka jälkeen keski-iän ylittänyt tullimies tutki tarkasti kaikki matkassa olleet lääkkeeni. Ainahan sitä jotain tablettia on mukana, mutta tällä kertaa kävi vähän nolosti. Olin nimittäin paria kuukautta aiemmin saanut erästä voimakastehoista unilääkettä muutaman annoksen ja tullimies kiinnitti erityishuomionsa tähän – se, kun, ilman voimassa olevaa reseptiä, on huumausaine. Ei minulla tietenkään ollut mitään reseptejä (tuo lääke ei ollut edes minulle määrätty), joten setä kääri nuo pillerit pieneen läpinäkyvään minigrip-pussiinsa ja sanoi, että päästää pienen ainemäärän vuoksi minut varoituksella, mutta lisäsi sitten vielä, että tästä tulee kyllä merkintä passiin. Okei! Siitä se idea sitten lähti – minä, huumausaineiden salakuljettaja. Ei ehkä uskoisi, mutta totta se on. Näiden kertomusten jälkeen ei ole siis ihme, jos raja-aseman ilmapiiri saa selässä aikaan kylmiä väreitä. Nngh.

Muistelen näitä vanhoja muistoja, kun bussi kaartaa hitaasti Torfjanovkan raja-asemalle, joka on jaettu autoilijoiden ja linja-autojen mukaan; menemme jälkimmäiseen, johon tähän aikaan yöstä olimme ainoat sen käyttäjät. Pysäytettyä ajokkinsa, kuski juttelee lyhyesti rajavartijan kanssa, jonka jälkeen käy käsky ottaa kaikki matkatavarat linja-autosta mukaan ja asettua rakennuksen sisällä passijonoon. Tämä otetaan-kaikki-tavarat-mukaan-ja-jonotetaan-passijonossa-strategia on minulle uusi ilmiö, sillä ennen, jos oikein muistan, tavarat jätettiin linja-autoon, josta joku tullimies ne sitten katsoi tarkemmin jos siihen oli aihetta. Mutta nyt pitää kaikkineen kimpsuineen, suksineen (kuten eräs mies) ja kitaroineen vääntäytyä valaistuun, koulun liikuntahallin kokoiseen, rakennukseen ja jonottaa. Äänestyskoppeja muistuttavia passintarkastuskoppeja on neljä (tai viisi), mutta vain yksi niistä avaa puisen ovensa. Hiljainen miesvirkailija ottaa jonotuksen jälkeen passini, tuijottaa minua intensiivisesti hetken silmiin ja alkaa sitten näppäillä tietokonettansa. Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen virkailija repäisee lomakkeesta puolet talteen ja lyö kaksi leimaa: toisen passiin ja toisen lomakkeeseen, jotka molemmat päätyvät hetken kuluttua minulle. Tähän väliin täytyy sanoa, että kun isolla leimasimella lyödään kumisevaa puuta vasten tuo resonoiva kolahdus, on se mitä miellyttävin ääni minkä kuulla saa Venäjällä. Siinä äänessä on jotain selviämisen tuntua, jotain virallisen instituution salaista hyväksyntää, johon taas liittyy mielihyvän tunnetta. Kuin suihkun kuuma vesi kylminä talvi-iltoina, tiedättehän. Juuri sellainen on tuon leimasimen ääni.

Sain siis passini ja seuraavaksi jonotin toisen minulle uuden ilmiön luo: nimittäin matkatavaroiden läpivalaisuun. Tämän keksinnön, siis läpivalaisulaitteen, tulo Venäjän Torfjanovkan raja-asemalle lienee myös se syy, miksi me joudumme kantamaan tavaroitamme pitkin passi- ja tullijonoja. Nyt kun sellainen härveli, jota ei siis ilmeisesti ennen edes tarvittu, on olemassa, niin täytyyhän sitä käyttää! Paitsi että tällä kertaa tätä uutukaista laitetta, joka on siis tuttu myös lentokentiltä, ei käytetä, vaan tavarat nostetaan metalliselle pöydälle, jossa ne avataan tarvittaessa. Minua hieman vanhempi, vihreisiin pukeutunut tullimies, käskee avaamaan laukkuni ja kitarapussini. Mitään ihmeellistä ei nopealla vilkaisulla löydy, joten kysyy tämä vielä venäjäksi, että onko mitään arvokasta mukana. Vastaan varmuuden vuoksi kieltävästi, sillä en edes kunnolla saa selvää mitä minulta kysytään ja täten pääsen jatkamaan matkaani. Näin siis passi- ja tullimuodolliset on suoritettu ja täytyy myöntää, että joku muinainen puistatuksen tunteeni, jota tuossa jo muistelin, ei aktivoidu tällä kertaa. Ehkä lapsuuden kokemusten pitäisi antaa vain mennä, korvata ne näillä uusilla myönteisillä kokemuksilla, mutta toisaalta… pitäähän elämässä olla jotain jännittävää? Olkoon kyse sitten vaikka typeristä raja-aseman muodollisuuksista, niin silti!

Kerään raja-asemalla tavarani ja odotan rakennuksen seinustaan nojaten, että muutkin saavat tavaransa lävitse läpi virkailijan laiskanterävin silmin. Tylsistyneenä odottamiseen silmäilen vessojen vieressä olevaa ilmoitustauluja ja laitan merkille, että lihatuotteiden tuontikiellon merkki muistuttaa erehdyttävästi Suomen raja-asemalla näkemääni vastaavaa versiota… hetkinen, ettei vain olisi aivan sama? Vaikuttaa jotenkin siltä, että Venäjällä ei saa tuoda lihaa (tai muita elintarvikkeita) ihan vain sen vuoksi, koska sieltä ei saa myöskään viedä niitä Suomeen (eli EU:n alueelle). ”Ei meille saa tuoda lihaa, kun teillekään ei saa tuoda!” Asia menee jotenkin näin. Mustavalkoisten tulosteiden ilmoitustaulu mainosti lihakiellon lisäksi sitä, ettei Venäjälle saa tuoda siemeniä tai kasveja, jonka jälkeen jo huomasinkin, että meidän ryhmämme oli valmis jatkamaan matkaa. Keräsin tavarani ja istuimme kukin linja-autossa tutuille paikoillemme. Kaikki rajamuodollisuudet eivät kuitenkaan olleet vielä tässä - ennen kuin linja-auto pääsi rajavyöhykkeeltä, täytyi sen pysähtyä vielä pari kertaa. Toisella kerralla virkailija asteli sisälle ja meidän piti näyttää passimme leimat (että meillä ylipäänsä on sellaiset) ja toisella kerralla kuski huusi ikkunasta jotain, jonka jälkeen pääsimme taas jatkamaan matkaamme kohti itämeren helmeä. Olimme kukin tappavan väsyneitä kohtaamaan maailmaa tämän enempää. Vajosimme hiljalleen omiin uniimme ja digitaalinen kello näytti joltain yli puolen viiden, kun minäkin viimein putosin uniennäky yöhöni…

MITRO! MITRO!

Miehen huuto linja-auton etuosasta tönäisee minut hereille ja yritän hetken koota maailmaani kasaan ja tajuta, mitä ihmettä oikein tapahtuu. Mikä maa, mikä valuutta? Mitä minä täällä teen? Hetkinen, istun jossain bussissa matkalla jonnekin... Kello näytti siristellyin silmin lukujonoa 0726 ja tajusin, että olin nukkunut hurjat kaksi tuntia. Mutta missä me oikein olimme? Ikkunasta näkyi pimeyttä, sillä aurinko ei ollut vielä noussut - eikä tulisi nousemaan vielä moneen tuntiin. Pimeyden syrjäyttämistä yrittäneet kaupungin mainosvalot valaisivat sen verran, että hetken tuijotettuani jäätyneen ikkunani näkymää tajusin meidän olevan Petrogradskajalla – tai tarkemmin sanottuna, sen metropysäkin luona. Metroa oli kuskikin huudellut, sillä osa matkustajista oli halunnut jäädä etukäteen pois. Tajusin mistä oli kyse vasta kun bussi nytkähti taas liikkeelle. Nyt olimme lähellä jo ydinkeskustaa – Petrogradskaja kun on Pietarin keskustan pohjoispuolella oleva kaupunginosa ja saariryhmä.

Vilkuilin väsynein silmin ohikiitäviä hetkiä, kun bussi kaarteli laiskan oloisesti vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle. Turtuneena ikkunan vaihtuviin maisemiin, huomasin yllättäen jonkun talon kyljessä sinisellä pohjalla valkoisen tekstin ”Italianskaja”, kujan nimen, ja keräsin nopeasti itseni ja tavarani kasaan. Kello näytti varttia vaille kahdeksaa kun saavuimme Italianskajan päähän ja bussin pysähdyttyä lepäämään hetkeksi, laskin varovaisesti jalkani Pietarin maaperälle. Pietari, Pietari… edessä olivat toffeenruskea lumesi, viattomia ohikulkijoita tappavat jääpuikkosi, uudenkarheat jo kolaroidut autosi, lumisohjon korkokenkäiset jalankulkijasi, soiseen maaperään hitaasti vajoavat graniittikirkkosi, lävitsesi virtaava jäätynyt Neva-jokesi, kaikkien kulmien taakse sienten lailla ilmestyvät loputtomat sushi-ravintolasi ja ikuiset alennustarjouksesi ”kaksi yhden hinnalla”, uskosi kiinalaisiin horoskooppeihin ja kaikkiin siihen liittyvät kitch-rojusi, vatsatauteja suosivia bakteereja kuhiseva kraanavetesi, eurooppalaisten rakennusten ja liberaalis-poliittisten arvojen ohuet kulissisi, jäteviemärien jatkuva löyhkäsi, historiallisten asuntojen kellareissa kuhisevat kissojen kokoiset rottasi, harmaantuneet museoiden vartijoina toimivat mummosi ja laittomasti kaupungissasi majailevat etelävenäläiset rakennustyöntekijät, joita ilman et pysyisi päivääkään pystyssä…

Oi kyllä, Pietari. Niskaa, selkää, polvia ja jalkoja särki, mutta silti – oli ihanaa olla taas täällä.