Menneisyyden ja tulevaisuuden ilkeä nykyhetken yhdistelmä

Kirjoitettu yöllä.

  
Herään ääniin. 

Kuulen suljetuin silmin kaupungin raskaan ja rahisevan sisäänhengityksen. Hetken se pitää sielua sisällään. Sitten se taas sylkee sen meidän harmaan betonisissa kerrostaloissa nukkuvien asukkaiden päälle. Lumiaurat. Raapivat syntisen mustaa asfalttia rikki raastaen. Uudestaan ja uudestaan halki koko yön.

Koko helvetin yön.

Kello on neljä aamulla. Raotan tummia yön verhoja ja katson ikkunasta ulos. Luonnottoman oranssiksi värjäytynyt maailma näyttäytyy silmien edessä. Olisi taivas edes musta – mutta ei. Oranssi. Muistuttaen, miten me keinotekoisin valaistuksin yritämme pidentää meidän työpäiviä päivästä päivään. Hetkeäkään ei saa levätä.

Silmät saa sulkea, mutta ei kuuloa. Aamuisin olette väsyneiltä katseilta piilossa, mutta… minä kuulen teidän valituksenne jopa unen lävitse. Niin minä heräsin turvallisesta sängystäni. 

Olkaa hyvät, tässä minä nyt olen.

Ehdin nähdä painajaista. Näin unta entisestä naisystävästäni - jälleen kerran. Kuten tälläkin kertaa, seurustelimme yhä ja samalla seurustelin jo nykyiseni kanssa. Kaikki oli sekaisin. Asuin vanhempieni luona, mutta ketään ei kotona näkynyt. Paitsi entinen naisystävä perheineen. Heidän oli täytynyt lähteä omasta kodistaan vaeltamaan ympäri maailmaa vielä kun heidän kuorma-autonsa toimi. Heräsin unessa takkahuoneen sängystä. Siinä ei ole ollut sänkyä kymmeneen vuoteen, mutta en epäillyt maailmani keinotekoisuutta. Kaikki oli todellista ja vain entinen naisystäväni tarjosi lohtua tässä sekavassa maailmassa. Kaikki meidän parisuhteen ongelmat olivat yllättäen ratkenneet ja nyt olimme vielä hetken yhdessä, vielä kun aamun aurinko ei ollut noussut… Sitten heidän täytyi lähteä. Katselin ovesta ja kuulin silmilläni, miten hän soitti kellopelillä erästä tuttua melodiaa. En voinut enää julkisesti pidättää itkua. Purskahdin surkeaan vollotukseen. Kyynelehdin ja puhelin sekavia. Huomasin yhtäkkiä, että talomme takapihalla oli parikymmentä hautakiveä pystyssä. ”Eeva…”, puhuttelin naisystäväni äitiä itkuni lävitse, ”kerro edes mitä nämä haudat ovat? Minä en tiedä… minä olen ollut niin paljon poissa…” Eeva käänsi katseensa minua kohti ja laittoi käden suunsa eteen. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt! Kävelimme yhdessä hautojen päällä ja Eeva alkoi kertoa. ”Sillä aikaa kun olit muualla, naapurin Jussi... muistatko häntä? Hänelle sattui onnettomuus etelän matkalla ja…” Ja yhtäkkiä minä tiesin miten tarina tulisi jatkumaan: tuo loukkaantuminen oli tuleva aiheuttamaan tapahtumaketjun, joka liittyi kaikkiin noihin hautoihin. Mieli alkoi hukkua kauhun mustaan tyhjyyteen ja kaatuilin haudalta toiselle etsien kylmässä maassa lepäävien nimiä. Isä, äiti, sisko... ei!

Krrrooookkkgghhh.

Ja silloin heräsin kaupungin lumiaurojen aiheuttamiin hengittäviin ääniin. Ei helvetti mikä uni. Miksi minä näen tällaista? Miksi minä heräsin vain viiden tunnin unien jälkeen? Miksi minä näin taas unta entisestä naisystävästäni? Helvetti, minähän vihasin sitä narsistia sydämeni pohjasta. Siitä on nyt jo kaksi vuotta. Lähdin ja repäisin elämäni uusiksi. Miksei hän jätä minua rauhaan? Miksi ihminen on niin typerän heikko, että kaikki asiat vaativat käsittelyä? En minä halua olla heikko… Enkä minä halua käsitellä mitään! Minä haluan eroon hänestä! Mutta mitä enemmän yritän olla päivisin ajattelematta, sitä useammin hän tulee taas öisen sekaviin uniini, joissa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat ilkeäksi nykyhetken yhdistelmäksi.

Tietokoneen näyttö valaisee kasvojani sinertävällä sävyllään. Eteisen peilistä tuijottavat vakavan mietteliäät silmät. Kello on jo viisi. Istun sängyssä ja tunnen selässä pientä kipua. Nälkä. Pitäisi varmaan yrittää nukkumista taas. Ehkä näen jatkoa uneeni? Ehkä näen toisen sekavan unen… tai ehkä en saa enää unta. Ehkä nukun taas yhteentoista asti ja sätin itseäni myöhemmin siitä, etten herännyt tasan kahdeksalta - kuten olin itselleni luvannut.

Elän elämääni vuorotellen menneessä ja tulevaisuudessa. Nyt voisi yrittää elää tässä hetkessä.