Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa neljä. Sauna.

Pietari-kertomuksen neljännen päivän neljäs osa, jossa innostun selittämään asuntomuseoista, Leninistä, perinteisestä saunakulttuurista ja Fedjasta. Kertomus myös pitää sisällään yhden Mihail Zoštšenkon tarinan.

Uuden loft-keskuksen jälkeen tekee mieli ravistaa päältään uusien huonekalujen, musiikin, tilan ja muodin tuoksu, joten päätän käydä venäläisessä saunassa. Huomaan myös, ettei uusi keskus ole kuin muutaman kilometrin päässä Maratalta, joten vaihdan jatkuvan maanalaisen junan käyttöni omiin jalkoihini – ja suuntaan jalat kohti saunaa.

Pietarista löytyy ainakin kaksi perinteistä saunaa: toinen sijaitsee Ploštšad Vosstanijan metroaseman takana ja toinen aivan Maratan asunnon liepeillä. Molemmat ovat tulleet tässä vuosien varrella tutuiksi, mutta nyt otan suunnaksi tämän muutaman kulman takana sijaitsevan saunan, joka kantaa nimeä ”Jamskie bany”. Tämä ”banja” mainostaa internet-sivuillaan olevan sadanviidenkymmenen (150) vuoden historiallaan yksi Pietarin vanhimmista saunoista, ja lisää vielä samaan hengenvetoon, että ovatpahan Iljitš Uljanov eli Lenin, itse Fjodor Dostojevski sekä säveltäjä Modest Musorgski (millainen etunimi on ”Modest”?) aikoinaan olleet sen asiakkaita! Ohhoh! Dostosta en yhtään ihmettele – hän kun asui kujan päässä, vain muutaman sadan metrin päässä saunasta. Nykyään tuossa Doston asunnossa toimii museo.

Asuntomuseot ovat suosittuja Pietarissa. Tai hetkinen, tuo lause täytyy muotoilla uudelleen: asuntomuseoita riittää Pietarissa, mutta en tiedä ovatko ne ”suosittuja”. Museon yksinkertainen konsepti on tämä: joku suuri kirjailija tai vallankumoustaistelija on asunut hetken aikaa elämästään osoitteessa ja asunnossa X, jonka jälkeen, sata vuotta myöhemmin, tuota asuntoa saa käydä muutamaa ruplaa vasten käydä ihailemassa. Yleensä huone on sisustettu vielä, tietenkin, aikalaisasuunsa. Asuntomuseoiden laajasta valikoimasta löytyy Anna Ahmatovaa, Aleksander Puškinia,  Aleksander Blokkia, Vladimir Nabokovia ja tietenkin Leniniä. Kävin kerran…

Ei jumalauta! Katsokaa nyt! Keskellä ruuhkaista katua lönköttelee hevosvaljakko vastaan!

…eräässä asunnossa, jossa hänen väitettiin nuorena asuneen muutaman kuukauden elämästään. Seinillä ei jostain syystä ollut tyttökalentereita, vaan jotain, joka paljasti huoneeseen kurkkaavalle heti, että oli se Lenin viisas. ”Meidän Lenin luki kaiket päivät suuria teoksia. Oli se niin viisas mies”, tiesi opas innoissaan kertoa. Lenin asui monissa eri osoitteissa (jopa Suomen Oulunkylässä) ympäri Pietaria, joten mitään ihmeellistä ahaa-elämystä yksittäiset asuntomuseot eivät tarjoa. Sen sijaan asunnon omistajille se tarjoaa vielä viimeiset keinot nyhdätä turisteilta rahaa. Paikalliset...

Ja taas! Tällä kertaa polkupyörä! Ei voi olla totta! Siinä se nyt polkee autojen seasssa! Hullua menoa!

...tuskin ovat kiinnostuneet Leninin asuntoreliikeistä, sillä tämä edesmennyt vallankumousjohtaja on kotimaassaan kaikkea muuta kuin suosittu. Tosin, en edes tiedä voiko häntä pitää ”edesmenneenä”, jos hän edelleen makaa Moskovan mausoleumissa…? Wikipedia tarjoaa karua luettavaa Lenin-sedän nykyisestä menosta:

”Kahdesti viikossa mausoleumin laborantit käsittelevät muumion konservointiaineella, joka pitää ihon kimmoisena. Kerran vuodessa mausoleumi suljetaan, ja ruumis käytetään ulkona mausoleumista laboratoriossa, jossa se upotetaan kauttaaltaan preservointiliuokseen.”

Ulkoiluttamisen ja ihonhoidon lisäksi, näin olen kuullut, tuo korkeaotsainen ihmin…  ei kun siis muumio tarvitsee satunnaisesti myös manikyyriä ja parturia – nimittäin häne… ei kun siis sen hiukset ja kynnet kasvavat vielä tänäkin päivänä!

Lenin odottamassa seuraavaa manikyyria.

Mutta täällä nyt ollaan. Dostojevskin katu, talo numero 9. Näyttääkö tämä saunalta? Ei, ei todellakaan. Edessä on kerrostalo, jonka ikkunoissa on kalterit ja kaltereissa joulukuusen koristeet. Ikkunassa mainostavat baaria. Venäjällä, kuten aina, täytyy vain tietää, että juuri tässä osoitteessa nyt vain sattuu sijaitsemaan yleinen sauna. Avaan oven ja astun sisälle.

Ensimmäisessä kerroksessa vastaan tulee heti vasemmalla vahtimestarin koppi, jossa joku istuu laiskan leveästi. Hänestä ei tarvitse välittää. Edessä näkyvät portaat ylös ja oikealle kaartamalla pääsee baari-ravintolaan. Portaiden alapäässä, vasemmalla puolella, on olutta myynnissä lukkojen takana. Carlsbergia mainostaa kylmäkaappi, vaikka Venäjältä löytyy omaakin erinomaista olut-valikoimaa. Vasemmassa reunassa on pieni kauppana toimiva huone, joka myy kaikenlaisia saunomisrituaaleihin liittyviä tarvikkeita: eri puiden (koivu, tammi, kuusi) lehdistä tehtyjä vastoja (venik), palasaippuaa, saunahattuja, harjoja, pesusieniä… myyjää ei näy missään, joten jätän kaupanteot väliin. Sen sijaan ostan viereisestä puodista ruisleivästä tehtyä korppua ja tummaa olutta. Venäläinen saunoja napostelee lepohuoneessa aina jotain pientä suolaista, jottei suolan määrä pääse kehossa romahtamaan kun tulee taas saunomisen aika. Tarjolla on kuivattua kalaa, kuivattua ruisleipää, kuivattua juustoa, kuivattua perunaa (perunalastuja)… niin, ja näissä kaikissa on sitä suolaa! Suolaa, suolaa ja vielä kerran suolaa! Kerron myöhemmin äitini arkeologiserkusta, Sashasta, joka käyttää voin sijasta leivän päällä suolaa.

Suku on aina pahin ja paras.

Kapuan rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa mainostetaan sekä miesten luksus-puolta että naisten omaa osastoa. Kerran olen joutunut käyttämään luksus-puolta, kun sauna-intoilu osui tiistaille – siis ainoalle päivälle, kun miesten yleinen puoli on kiinni. Luksus eroaa ”ei-luksuksesta” siinä, että siellä on omat kopit ja kopissa oma televisio, josta voi saunomisen väliajalla katsoa jääkiekkoa. Sen sijaan jos jääkiekko, urheilu tai oma televisio ei innosta, suosittelen siirtymään suoraan kolmanteen kerrokseen. Tulee samalla koko reissu halvemmaksi.

Miesten yleisen puolen äänekkäät keskustelut kaikuvat käytävälle. Korkea ilmankosteus pärskii kasvoille, kun astun oviaukosta pukuhuoneiden puolelle. Saunojien lisäksi huoneen täyttävät uudenvuoden koristeet, puheensorina ja ystävyysseurueet, jotka juovat väkeviä viinoja pöytiensä äärellä. Heti sisäänkäynnin vasemmalla puolella on kassa ja ulkovaatteiden naulakkopalvelu. Maksan nelisen euron verran ruplissa ja jätän arvoesineeni kahden hilpeän narikassa toimivan miehen haltuun. Seuraavaksi saan valita vapaista vaatelokerikoista omani. Niitä ei ole montaa vapaana ja päädyn lopulta yhteen kulmaan, tupakkahuoneen oven viereen. Lokerikossani ei ole lukkoa, mutta sen sijaan siinä on paksu turkoosin-sininen maalikerros ja kitisevät, ruosteiset saranat. Riisun loput vaatteet päältäni ja jätän ne olueni kera lokerikon sisälle, pukien ainoastaan muoviset läpyskät jalkoihini, joita täällä kutsutaan nimellä ”tapotški” – ja joita ilman ei Venäjällä voi elää.

Tapotškit tai ”tapkit” ovat siis sisäjalkineita; osa muistuttaa suomalaisia Reinoja, pitäen jalat lämpiminä ja osa jalkineista on vain muovinen levy, jolla estetään liukastelu suihkutilojen puolella. Venäjä on tapotškien luvattu maa, sillä jos menee venäläiselle kylään, ensimmäinen kysymys paikalliselta isännältä on aina ”laitetaanko tapotškit?” Ei sillä, että venäläisten kerrostalojen lattiat niin kylmiä olisi, vaan läpyskät tuntuvat olevan maan tapa. Mummini on aina huolissaan jaloistani ja terveydestäni, jos sanon kieltävästi hänen tapotški-pyynnölleen. ”Vilustut vielä! Laita nyt äkkiä ne tapotškit jalkaan!” Hyvä on, hyvä on! Mutta, kuten jo sanoin, tapotškeihin törmää myös isoäitien huolenpidon ulkopuolella. Olin pari vuotta sitten erään pietarilaisen rockbändin treenikämpillä käymässä. Meitä oli varsinaisen kolmihenkisen bändin lisäksi viitisen ihmistä kuuntelemassa Pietarin underground-rockin uusia soundeja. Osa jorasi harjoitussessioiden mukana ja osa oli pukeutunut musiikin alalajin tyyliin uskollisesti mustiin kledjuihin (ihana sana: kledju!). Itse muusikot tietenkin hyppivät ja räyhäsivät päästäen sähköisistä soittimistaan nuottien ihanaa valitusta ja kidutusta. Oikeaa rock ’n’ roll -meininkiä!

Paitsi että meillä kaikilla oli jalassa tapotškit.

Typerän ruskeat, pirstaleisen kuluneet ja täysin linttaan jo astuneet tapotškit. Ne tuhosivat kaiken rock-luolan katu-uskottavuuden länsimaisissa silmissäni. Mutta totuus vain on, ettei Venäjällä ilman tapotškeja yksinkertaisesti voi elää. Eikä kannata vastustaa tapotškien houkuttelevaa kutsua, jos päätyy Venäjällä jonkun kylään - rohkeasti vain sellaiset jalkaan!

Pukuhuoneen, kylpyhuoneen ja saunan tiloissa – joka ikisellä on jalassa muoviset läpyskät. Se on kirjoittamaton sääntö numero yksi. Vaatehuoneen seinusta tarjoaa neljä ovea, joista kaksi johtaa vessaan, yksi tupakkakoppiin ja yksi, joka kieltää viemästä ”hajustettuja saippuoita” sekä ”teräviä parranajolaitteita” sen toiselle puolelle, vie kylpytilaan. Kylpy- eli suihkuhuoneessa on kova meteli. Suihkut, joita on vain viisi, pauhaavat täysillä. Niitä on niin vähän, että aina saa olla jonottamassa. Aina ennen saunaa ja saunan jälkeen täytyy tietenkin käydä suihkussa, joten meitä jonottajia riittää. Suihkujen lisäksi kaakelien ja kaiun täyttämässä tilassa on kymmenen tasoa, joiden päällä pidetään emalisia pesuvateja (tazik). Mennessä ja tullessa näillä astioilla on eri merkitykset. Mennessä, kun saapuu ensimmäistä kertaa, astia laitetaan täyteen lähes kiehuvaa vettä. Veteen upotetaan alakerran kaupasta – tai metroasemien mummoilta – ostettu vasta ja annetaan sen hautua siinä hetken aikaa. Jos ilmakuivattua vastaa hauduttaa liian vähän aikaa, se hajoaa saunassa ja lehden palasia liimautuu ympäri kehoa. Vastaa voi myös hauduttaa liikaa – tällöin se sulaa ja vettyy niin pahoin, että vastomisen riemu jää vähiin.

Suihkun jälkeen saunan kuuma löyly lyö iholle heti oven avaamisen jälkeen. Itse sauna muistuttaa vanhaa kellaria. Kolme pientä kellarivalaisinta hehkuttaa hiljaa värjäen koko tilan mystiikalla. Raskaasta tummanruskeasta puusta tehtyjä lauteita on kaksi – miedompia ja voimakkaampia löylyjä varten. Istun jälkimmäiselle, keskelle raavaita slaavilaismiehiä. Osa saunojista makaa lauteilla, osa istuu ja osa seisoo kulkien ympäri saunaa. Lähes kaikilla on päässään saunahatut – se pidentää saunomiskokemusta, kun vesihöyry ei pääse polttamaan korvalehtiä. Mutta ainoa asia, joka yhdistää meitä kaikkia – kenraaleja, pappeja, köyhiä, rikkaita, turisteja ja opiskelijoita – on viisikymmentä senttiä kauppahallissa maksavat tapotškit.

Kiuas ei ole perinteinen ”laatikko, jossa on kiviä”-malli, vaan valkoiseksi rapattu uuni. Löylyä heitetään muutaman minuutin välein. Kuten nyt! Ensin tietenkin kysytään sopiiko kaikille löyly, ja kun lauteilta kuuluu nyökkäävä ”daa”, valmistautuu satunnaisesti löylymieheksi joutuva vapaaehtoinen urakkaansa. Uunin yläkulmassa on metallinen, mustaksi värjäytynyt luukku, joka avataan hetkeksi. Löylykauha on puolentoista metrin mittainen puinen keppi, jonka päässä on desilitran kokoinen metallinen kuppi. Löylyä ei heitetä kerralla suuria määriä, vaan pienen sarjan verran jatkuvia ”täsmäiskuja”. Tätä strategiaa tukee myös ”kauhan” muoto. Sih, sih sih. Uunin kivet sihisevät ilkeästi saadessaan höyryttää vettä. Lasken viisi kauhallista. Sitten luukku taas suljetaan.

Hetken ajan uuni pidättää hengitystään ja maailman valtaa hiljaisuus.

Sitten me kärsimme. Poltamme itseämme. Tiedämme, että ainakin olemme elossa! Olkoot muu harhaa – mutta tämä ei ole. Kyyristymme kohti lattiaa, kuin tehden pakanallisia rituaaleja palvoen tulen jumalaa, vaikka joka neljännellä roikkuu kaulassa raskas kultainen ortodoksin risti. Kuuluu valitusta. Kuuluu vastojen läiskettä, kun himosaunojat innostuvat. Asiansa osaavilla on käsissään pellavasta tehnyt valkoiset hanskat. Se on ainoa keino olla polttamatta ohuita sormia, kun vastat alkavat läiskyä. Himosaunojilla on molemmissa käsissä vastat. He hakkaavat vastoilla itseään ja pyynnöstä myös muita saunojia. Vastojen liikehdintä polttaa myös kaikkia muita saunojan ympärillä olevia, kun kuuma ilmankosteus kiertää ympäri saunaa. Koivuntuoksuisen hiljaisuuden laskeutuessa taas joukkoomme, nousee joku urhea lauteiltaan ja kysyy ennen poistumistaan, laitetaanko lisää löylyä.

”Daa!” – kuuluu vastaus kuorossa.

Muutaman löylyn jälkeen vetäydyn kylpyhuoneen puolelle. Suihkut huutavat yhä. Nyt on kaksi tapaa viilentää itseään. Suihku tai yllätyssuihku. Yllätyssuihku on katossa olevasta ämpäristä roikkuva metallinen vipu, jota vetämällä saa ihanan yllätyksen. Vedän narusta. Kymmenisen litraa jääkylmää vettä holahtaa päälaelle ja niskaan. Fluss! Iho palaa! Iho jäätyy! Mitä ihmettä! Keho on täysin shokissa. Se ei ymmärrä mitä tapahtuu. Pelastaakseen pulaan joutuneen poloisen ihmisen, se tuottaa viimeisillä voimillaan vielä puhdasta euforiaa halki jokaisen ruumiin jäsenen. Humaltuneena maailman kokemuksista löydän maailmankaikkeudesta itseni hetkeksi, hoiperran pukuhuoneen puolelle ja istahdan lokerikkoni eteen.

Tyhjyys.

Kaikki äänet ovat kadonneet maailmasta. Tuijotan seinää ja kykenen hetken pysymään onnessa, kun aivoissa ei shokkitilan jälkeen tapahdu mitään. Saunan jälkeinen meditaatio saa valtansa. Kaikki ilmoille pyrkivät ajatukset vaikuttavat turhilta.

Elämä on tässä ja nyt.

Olen tässä.

Minä.

…

Sihh! - sanoo tällä kertaa tummanmaltainen lasipulloon laskettu olut ja hätkähdän tähän todellisuuteen. Iloisia rupattelevat ihmiset kaatavat laseihinsa olutta tai vodkaa. Olutkulttuuri on Venäjälle tullut vasta 90-luvun myötä, joten väkevät juomat pitävät vielä pintansa. Mutta juoma on tässä sivuasia. Tärkeintä on seurustelu tai kuten minun tapauksessa, tyhjyyden löytäminen. Osa saunojista löytää vaitiolostaan rauhan. Sanoja ei tarvita. Osa käy mittauttamassa painonsa kassan luona olevan mekaanisen vaa’an luona. Kassan luona on myös makuualusta, jolle iso venäläinen mies käy pyyhkeen kera makaamaan. ”Fedja, hieroisitko minua vähän!”, kuuluu pyyntö makuulta ja pian toinen iso karpaasi käy ronskin käsin ystävänsä lihaksiin kiinni. Olen todistamassa slaavilaista miesten välistä todellista ystävyyttä. Rakkautta.

Katselen tuota hurjaa näkyä ja ymmärrän yhtäkkiä miksi erityisesti miestenvälinen homoseksuaalisuus on Venäjällä niin suuri tabu: koska se saattaisi miesten välissä olevan läheisyyden toisenlaiseen valoon. Kyllä samaa sukupuolta olevien läheiseen kanssakäymiseen kuuluu toki rakkautta, mutta Venäjällä ”gomoseksual’nost” on länsimaista tuontitavaraa, joka yhdistyy jonkinlaiseen seksuaaliseen irstailuun – ja tätä kautta ortodoksisten arvojen syntiin, häpeään ja ”väärään”. Venäjällä samaa sukupuolta olevien (sekä miesten, että naisten) läheisyys on paljon suurempaa kuin esimerkiksi Suomessa, jossa jo pelkkä kosketus – olkoon se hetero- tai homoseksuaalista – on jo kiellettyä. Ehkä se, mitä monet kielteisesti homoseksuaalisuuteen suhtautuvat venäläiset pelkäävät, liittyy kosketuksen tulkinnan erilaisiin mahdollisuuksiin: niin kauan kuin ympäristö tarjoaa vain heterokosketusta, ei ole vaaraa ohitulkintaan. Toisaalta sellainen ympäristö ja kulttuuri eivät konservatiivisilla arvoillaan vastaa ollenkaan todellisuutta ja ihmisten erilaisia seksuaalisia identiteettejä – siis sitä tosiseikkaa, että me kaikki olemme erilaisia. Eikä meissä ole mitään väärää. Ei edes Fedjan ja hänen läheisen ystävänsä intohimoisen karkeissa kosketuksissa, joita voi tulkita – ja ohitulkita - monella eri tavalla.

Neuvostokulttuurista löytyy paljon ”ohitulkitsemisen” vaaroja,
kuten tästä Viktor Koretskin julisteesta vuodelta 1939,
jossa työläinen innostuu kiittämään armeijakalustoa.
Leonid Brežnev muistetaan vastaavista hellyydenosoituksista. 

Käyn saunareissun aikana kolme kertaa löylyissä, kaksi kertaa kylmävesialtaassa ja yhden oluen saan juotua, kunnes alkaa tuntua siltä, että voisi peseytyä ja lähteä eteenpäin. Mainitsin aiemmin pesuvadit ja sanoin, että lähtiessä niillä on eri merkitys. Nyt niihin ei kaadeta kiehuvaa vettä, vaan kehonlämpöistä nestettä. Yksi itsensä pesijä tarvitsee kahdesta kolmeen vatia, sillä moni peseytyy edelleen perinteisellä vati-tekniikalla, vaikka suihkutkin ovat jo keksitty. Vati-ruljanssista ja neuvostoliittolaisesta saunakulttuurista kirjoittaa satiirikko Mihail Zoštšenko (1885-1958) mestarillisesti jo lähes sata vuotta sitten lyhyen hulvattomassa tarinassa, jonka haluan tässä seuraavaksi jakaa.

Sauna

Tiedättekö, olen kuullut että Amerikassa on erinomaiset saunat.

  Ihminen esimerkiksi tulee sinne, heittää vaatteensa erityiseen laatikkoon ja painuu pesulle. Hänen päähänsä ei edes pälkähdä – jokin varkaus tai katoaminen, eikä hän ota mukaansa edes numerolappua.

  No, joku huolestunut amerikkalainen saattaa tosin sanoa saunottajalle:

  – Että good bye ja vahdihan vähän.

  Siinä kaikki.

  Amerikkalainen peseytyy, palaa takaisin ja hänelle ojennetaan puhtaat vaatteet – pestyinä ja silitettyinä. Jalkarätitkin ovat valkoisemmat kuin lumi. Alushousut on parsittu ja paikattu. Mikä siinä on ollessa!

  Eiväthän meidänkään saunamme hullumpia ole. Ainoastaan kehnompia. Vaikka voihan niissäkin peseytyä.

  Mutta numerolappujen suhteen meillä on aivan onnetonta. Viime lauantaina minä menin saunaan (ei suinkaan, minä ajattelin, tässä nyt Amerikkaan saakka tarvitse lähteä) – siellä minulle annetaan kaksi numerolappua. Toinen alusvaatteista, toinen takista ja hatusta.

  Mutta minne voi alaston ihminen panna numerolappunsa? Suoraan sanoen – ei minnekään. Taskuja ei ole. Lähistöllä – vain maha ja jalat. Silkkaa surkeutta, nuo numerolaput. Eihän niitä voi partaankaan sitoa.

  No, sidoin yhden lapun kumpaankin jalkaan, jotta ne eivät katoaisi yhtaikaa. Astuin sisälle saunaan.

  Numerolaput läiskähtelevät vasten jalkoja. Ei ole hauska kävellä. Kuitenkin on käveltävä. Koska on saatava pesuvati. Mitä on muka peseytyminen ilman vatia? Silkkaa surkeutta.

  Etsiskelen siis pesuvatia. Katselen ympärilleni ja näen miehen, joka peseytyy kolmessa vadissa. Yhdessä hän seisoo, toisessa hän saippuoi kalloaan ja kolmannesta hän pitää vasemmalla kädellään kiinni, jotta sitä ei pihistettäisi.

  Aloin kiskoa kolmatta vatia, koska halusin sen itselleni, mutta mies ei päästä otettaan.

  – Mitä sinä, uiden pesuvateja varastelet, hän sanoo? Tästä kun läjäytän, hän sanoo, vadilla silmien väliin – silloin on nauru kaukana.

  Minä sanon:

  – Eihän tässä enää tsaarin aikoja eletä, minä sanon, että vadeilla läjäyteltäisiin. Millaista egoismia, minä sanon. – Täytyyhän uidenkin peseytyä. Eihän sitä teatterissa olla, minä sanon.

  Mutta mies kääntää takalistonsa ja peseytyy.

  – Mitäpä tässä, minä ajattelen, häntä jahtaamaan. Nyt hän hankaa itseään ainakin kolme päivää.

  Jätin hänet rauhaan.

  Tunnin kuluttua minä näen, miten joku ukko laskee epähuomiossa vadin käsistään. Kumartuiko hän ottamaan saippuaa vai unohtuiko hän uneksimaan – sitä minä en tiedä. Mutta sen vadin minä otin itselleni.

  Nyt minulla on sitten vati, mutta ei paikkaa mihin istua. Peseytyä seisten – mitä peseytymistä se muka on? Silkkaa surkeutta.

  Hyvä on. Seison seisomistani, pidän vatia kädessäni ja peseydyn.

  Mutta minun ympärilläni, voi pyhä isä, pestään olan takaa pyykkiä. Yksi viruttaa päällyshousujaan, toinen hankaa alushousujaan, kolmas kiepauttelee vielä jotakin muuta. Toisin sanoen – heti kun olet peseytynyt – olet taas likainen. Roiskivat, kirotut. Ja pyykinpesusta lähtee sellainen mäiske – että minulta menevät pesuhalut. Eihän sitä edes kuule, minne saippuaansa hankaa. Silkkaa surkeutta.

  – Painukoot, minä ajattelen, suolle. Pesen loput kotona.

  Menen pukuhuoneeseen. Saan vaatteeni numerolappua vastaan. Katson vaatteita – kaikki ovat minun, paitsi päällyshousut.

  – Kuulkaahan, minä sanon. – Minun housuissani oli reikä tässä näin. Mutta näissä se onkin tuossa noin.

  Saunottaja sanoo:

  – Me emme ole täällä, hän sanoo, reikiä vahtimassa. Eihän sitä teatterissa olla, hän sanoo.

  Hyvä on. Vedän housut jalkaani ja menen hakemaan päällystakkia. Päällystakkia ei anneta – vaativat numerolappua. Mutta numerolappu on unohtunut jalkaani. On siis riisuuduttava. Otin housut pois ja etsin numerolappua – numerolappua ei näy. Narunpätkä on vielä jalassa, mutta paperilappu ei. Paperilappu on huuhtoutunut pois.

  Ojennan saunottajalle narunpätkän – hän ei huoli sitä.

  – Narunpätkää vastaan, hän sanoo, minä en anna. Jos jokainen, hän sanoo, leikkelisi itselleen narunpätkiä – palttoot siinä loppuisivat kesken. Odottele, hän sanoo, kunnes väki on lähtenyt – saat sitten sen mikä jää.

  Minä sanon:

  – Älähän nyt, entäs jos jäljelle jää jokin riepu? Eihän sitä teatterissa olla, minä sanon. Anna tuntomerkkien mukaan. Toinen tasku on revennyt, minä sanon, ja toista ei ole. Mitä nappeihin tulee – niin ylin nappi on, alempia taas ei pitäisi olla, minä sanon.

  Hän antoi sen, sittenkin. Eikä ottanut narunpätkää.

  Puin päälleni ja astuin kadulle. Samassa muistin: saippua unohtui.

  Minä palasin takaisin. Takki päällä ei lasketa sisään.

  – Riisuutukaa, minulle sanotaan.

  Minä sanon:

  – Kuulkaahan, minä sanon, minä en voi riisuutua kolmatta kertaa. Eihän sitä teatterissa olla, minä sanon. Antakaa edes saippua hinta.

  Eivät anna.

  Eivät anna – eikä tarvitsekaan. Painun ulos ilman saippuaa.

  Lukijat saattaa tietenkin ihmetellä: että millainen sauna se oikein on? Missä se on? Mikä on osoite?

  Millainen sauna? Aivan tavallinen. Sisäänpääsy kymmenen kopeekkaa.

1924

Zoštšenko, Mihail. Kireähermoista väkeä. Venäjän kielestä kääntänyt Katja Losowitch. Kustannusliike Raduga, Moskova 1990.

Harmi vain ettei Zoštšenko, joka toimii jo aiemmin mainitun Daniil Harmsin lisäksi kirjoittamiseni inspiraation lähteenä, yllä kaikissa tarinoissaan yhtä mestarillisen pidättyväiseen huumoriin. Harmsiin, joka tunnetaan Suomessa paljon paremmin kuin hänen kirjailijakollegansa, Mihailia kuitenkin yhdistää elämän vaikea kohtalo – kuten monia muitakin 1920-luvun neuvostokirjailijoita. 20-luvun huippusuosion jälkeen Mihailin maine romahti, kun vuonna 1946 julkaistiin kuuluisan aikalaisideologin Andrei Ždanovin (vrt. ždanovilaisuus) palopuhe, jossa tämä hyökkäsi runoilija Anna Ahmatovan (tämän kaikki muistavat) ja edellä mainitun Zoštšenkon kimppuun (mutta tätä harvempi muistaa) syyttäen näitä ”porvarillisuudesta” eli käytännössä puolueuskollisuuden puutteesta.  Mihailin kirjallista tyyliä on verrattua – mihinkäs muuhun – kuin muutamassa edellisessä kirjoituksessa mainittuihin jumalan houkkiin. Viime aikoina Suomessa hyvin suosituiksi tulleita Sergei Dovlatovin (1941-1990), toisen hyvätahtoisen naurajan, kirjoja on verrattuna erityisesti Zoštšenkon tyyliin. Voin suositella oikein lämpimästi tutustumaan.

Lämpimästi myös astelen saunan ovien jälkeen taas Venäjän pakkasiin. Talven pimeys on jo saartanut kadut. Hengitys höyryää ja jäätyy nopeasti. Rakastan elämän kontrasteja!  Sään tummista sävyistä huolimatta mieli on valoisan virkeä ja tahtoo vielä nähdä jotain kaupunkikulttuuriin kuuluvaa. Muistan lukeneeni parista anti-kahviloista ja päätän lähteä tutustumaan tähän uuteen ilmiöön. Mutta sitä ennen käyn heittämässä märän pyyhkeen ja tapotškit takaisin Maratalle.

Sillä eihän sitä teatterissa olla.

Tässä muutamia ääneen lukemiani tarinoita. Keittäkää teetä, varatkaa pullaa ja pistäkää kuunteluun. Toivottavasti matka on mieluisa!

Sairaalaan meneminen on lentämistä vaarallisempaa,
Matka Marsiin,
Nauru on sosiaalinen testi
ja Ystäväni meni naimisiin.

Seuraavassa osassa käyn tutustumassa anti-kahviloihin, kuljeskelen Nevskin prospektia pitkin ja matkustan tällä kertaa myös trolleibussilla.