Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa viisi. Antikahvila.

Pietari-kertomuksen neljännen päivän viidennessä osassa siteeraan Gogolia, muistelen katkeria tappioitani Mafia-pelin tiimoilta ja tutustun yhteen kaupungin antikahviloista.

Antikahvila.

Mikä ihmeen antikahvila? Millainen kahvila on ”anti”? Sen halusin selvittää, kun otin saunan ja Maratan jälkeen suunnaksi Pietarin pääkadun, Nevski prospektin, jossa yhden tällaisen kahvilan piti mainoksen mukaan sijaita. Törmäsin tähän ilmiöön jo Time Out –lehden myötä, joka kertoi tästä konseptista paperisilla sivuillaan. Perusajatus on, että kahvi, tee ja keksit – siis perinteiset kahvilatarvikkeet – ovat ilmaisia. Mutta juju tuleekin tässä: siellä oleminen maksaa. Ensimmäinen tunti maksaa muutaman euron, toinen jo hieman vähemmän jne. Juo (teetä) ja syö (keksejä) niin paljon kuin haluat! Mutta mitä kauemmin viihdyt, sitä enemmän maksat. Pidän ajatuksen perusvireestä: se pakottaa kahvilat tekemään itsestään miellyttäviä ja viihtyisiä paikkoja, joissa sitä haluaa viettää pidempää aikaa ystävien kanssa. Kahvilan ei tarvitse panostaa tarjontaan ja menuun, vaan johonkin muuhun. Tämän ”muun” ja keinot saada ihmiset pysymään kahviloissa halusin selvittää.

Katu nimeltä Marata loppuu pohjoisessa päässään suoraan Nevskiin. Olen ydinkeskustassa, Pietarin sydämessä. Autot kaahaavat jatkuvasti, liikennevalot tykyttävät epätasaisesti, valomainokset häikäisevät silmiä, ihmiset tönivät kiireissään, turistit valokuvaavat toisiaan, nuoret jakavat katumainoksia, kaupat myyvät törkein hinnoin erilaisia luksustuotteita, mainosmiehet pukeutuvat maskottiensa asuihin, sähkötolpat välittävät erilaisia vuokrahuonemainoksia… aamusta iltaan ja pitkälle yöhön täällä riittää hälinää. Oikea hälinäkeskus. Pimeydestä huolimatta keinovalaistus antaa ymmärtää, että meno jatkuu vielä pitkälle yöhön. Olen joskus nähnyt naisten työntävän lastenrattaita keskellä yötä. Ei täällä edes ole mitään yötä! Täällä ei ole aikaa nukkua.

Nevski prospekti.

”Ei ole olemassa mitään Nevski prospektia parempaa, ei ainakaan Pietarissa, jolle se on kaikki kaikessa. Tuo valtakatu, pääkaupunkimme kaunotar, onkin kaikissa suhteissa loistelias! Tiedän, että ainoakaan Pietarin kalpeista, virkaa hoitavista asukkaista ei vaihtaisi Nevski prospektia minkäänlaisiin maailman aarteisiin. Ei vaihtaisi se, jolla on ikää vasta kaksikymmentäviisi vuotta ja kauniit viikset sekä ihmeen muodikkaasti ommeltu takki, puhumattakaan sellaisesta, jonka leuasta työntyvät esille harmaat haivenet ja pää on sileä kuin hopealautanen, hänkin on ihastunut Nevski prospektiin.” (Gogol 1835: 355)

Näillä satiirisen ylistyksen sanoilla alkaa Nikolai Gogolin (1809-1852) 1800-luvun alkuun sijoittuva lyhyt novelli nimeltä Nevan valtakatu. Kyseinen kirjailija oli kotoisin auringon paahtamasta Ukrainasta, joten Pietarin pohjoinen kylmyys sai Gogolin silmissä kaupungin näyttämään kolkolta ja pettävältä, joka tulee jo ilmi tässä samaisen kertomuksen lopussa, kun kertoja antaa tuomionsa valtakadun maineesta:

”Ah, älkää luottako Nevski prospektiin! Itse kääriydyn aina mahdollisimman tiukasti viittaani kulkiessani Nevski prospektilla ja yritän olla katsomatta kehenkään ja mihinkään. Kaikki on petosta, kaikki on harhaa, kaikki on jotakin muuta miltä näyttää. […] Se pettää ja valehtelee kaikkina aikoina, tuo Nevski prospekti, mutta eniten silloin, kun yö tiivistyneenä pimeäksi laskeutuu kadun ylle erottaen talojen valkoiset julkisivut keltaisista, koko kaupunki muuttuu kumisevaksi jytinäksi lukuisten vaunujen vieriessä siltojen yli ja esiratsastajien huutaessa ja hyppiessä hevosten selässä ja kun itse pääpaholainen sytyttelee lamppuja vain sitä varten, että saisi näyttää kaiken epätodellisessa valossa.” (Gogol 1835: 399-400) Nikolai Gogol. Valitut teokset I. Suomentanut Juhani Konkka. WSOY. Juva 1994.

Pääpaholainen oli jo sytyttänyt lamput, kun seison talon numero 88 edessä. Tässä sen kahvilan pitäisi nyt olla. Mutta kuten aina, alkaa taas tuttu rumba ja ihmettely: eihän tässä lue mitään! Kahvilan löytämistä vaikeuttaa vielä se, etten edes muista paikan nimeä. Enkä oikeastaan edes tarkkaa osoitetta. Ehkä… vilkuilen edessä olevaa rakennusta ja jatkan ajatusta: ehkä se on tässä! Mutisen, tartun kahvaan ja vääntäydyn edessä olevasta ovesta sisään. Eteeni osuu pieni, kulmaan ahdettu lautapeleihin erikoistunut kauppa. Ei, ei… ehkä yläkerrassa? Kiipeän portaat ylös ja ilmestyn nettikahvilaan. Onko se tämä? Kävelen ripeästi kahvilaa päästä päähän, kunnes vartija tulee yllättäen kysymään aikomuksistani. Enhän minä tässä mitään! Olin jo lähdössä! Murahdan ja palaan takaisin alakerran ovelle.

Pysähdyn tutkimaan alakerran pientä kauppaa. Lautapelit, kuten jo aiemmin mainitut sarjakuvat, ovat tulleet ryminällä Venäjän markkinoille ja ovat lopulta myös muuttaneet ihmisten kaupunkitottumuksia: siinä missä vielä muutama vuosi sitten kahvilat täyttyivät vain kalliista kirsikkastruudeli-herkuista, nyt yhä suurempana trendinä on tarjota ihmisille viihdykettä lautapelien muodossa. Venäläinen lautapeli olisi hyvä joululahja... ajattelen ääneti ja siinä samassa tunnistan Blokus-nimisen pelin kaupan pienestä hyllystä. Ah! Tämä on hyvä! Klassikko! Innostukseni aiheuttaa pienen keskustelutuokion nuoren miesmyyjän kanssa, joka päätyy lopulta suosittelemaan Venäjällä suurta suosiota nauttivaa Mafia-nimistä peliä. Kyseessä on äärimmäisen yksinkertainen ja yksinkertaisen nerokas peli, johon tarvitaan vain muutama kortti, mielikuvitusta ja paljon valehtelemisen taitoa. Olen pelannut sitä kerran aikaisemmin paikallisten kanssa. Hävisin kaikki erät.

Helvetin typerä peli.

Ilman uusia joululahjoja seisoskelen taas Pietarin valtakadun varrella. Kyllä minä sen pirulaisen kahvilan vielä löydän! Kuljen korttelia ristiin ja rastiin, kunnes päätän sattumalta kokeilla yhtä sisäpihoista – ja siellähän se lopulta on. Venäjällä pitää aina vain luottaa pimeään ja huonosti valaistuun sisäpihaan, joiden perällä kaikki mielenkiintoinen tapahtuu – ja jonka perällä myös ”FreeDom”-niminen kahvila sijaitsee. Venäläinen sanaleikki – ”dom” kun tarkoittaa kotia tai taloa. Mutta tämä ”talo” näytti enemmän hotellilta, kuin kahvilalta.

Astun sisälle.

Pienen eteisen täyttävät lukuisat kengät – vaikutelma on heti, kuin olisi ystävälle kylään tullut. Takkeja, kaulahuiveja ja laukkuja roikkuva naulakko valittaa hiljaa, kun siirrän omat päällysvaatteeni kasan jatkoksi. Porukkaa täällä siis riittää ja jokin pitää heidät täällä. Astelen kenkien ylitse heti vasemmalla sijaitsevaan huoneeseen, jossa kassakone kilisee iloisesti. Nuoria, iloisia ja ystävällisiä työntekijöitä on kolme. Saan yhdeltä heistä kortin, jossa on henkilökohtainen koodini. Aikani lähtee juoksemaan ja saan tietää, että lysti maksaa kaksi ruplaa minuutilta (kolme euroa tunnilta). Ihmiset takanani jonottavat vihreää teetä, sieppaavat kassapöydältä erilaisia suklaalla kuorrutettuja vohvelikeksejä lautasilleen ja katoavat sitten nauraen jonnekin kahvilan tiloihin. Seuraan rohkeasti esimerkkiä. Otan kupillisen teetä ja lähden kiertämään kahvilaa, jossa ei ole perinteistä lasi-ikkunoiden peittämää avaruuden tuntua, vaan paikka tarjoaa vaikutelman, kuin olisi viisihuoneisessa kerrostaloasunnossa käymässä.

Heti naulakon oikealla puolella on huone, jonka oviaukko on peitetty verholla. Yksityistilaisuus. Kurkin repaleisen verhon välistä iloista seuruetta, kun muutama kahvila asiakas loikkaa huoneen puolelta hakemaan lisää juotavaa. Ehdin laittaa merkille huoneen mustavalkoisen sisustuksen, punaiset karvamatot ja seinien täyttämät öljyvärimaalaukset. Pietarilaiset kahvilat tekevät nykyään mielellään yhteistyötä taiteen kanssa: monissa paikoissa on menossa jonkinlainen vaihtuva taidenäyttely – niin myös täällä. Moni kahvila nimeää myös itsensä mielellään ”art-kafeeksi”, vaikka tällä ei olisi mitenkään tekemistä taiteen kanssa. Art-kafe. Se vain kuulostaa niin hyvältä!

Päätän jättää seurueen omaan rauhaan. Naulakon jälkeen on L-kirjaimen muotoinen käytävä, joka kaartaa oikealle. Käytävällä on neliön muotoinen, lattialla seisova valkoinen hylly, joka pursuaa tuttuja ja vähemmän tuttuja lautapelejä: löytyy Monopolia, Carcassonnea, erilaisia parisuhdepelejä ja tietenkin monia eri versioita jo edellä mainitusta Mafia-pelistä. Oikealle kääntyvän käytävän varrella on toiletin lisäksi neljä huonetta, jotka kaikki on sisustettu eri tavalla, eri teemoin, ja joissa on tarkoitus tehdä eri asioita. ”Huoneita eri tunnelmiin”, kuten kahvilan nettisivusto mainostaa.

Ensimmäisessä huoneessa muutama nuori naishenkilö pitää jonkinlaista kokousta, enkä kehtaa jäädä huoneeseen häiritsemään. Kuvailu jää puolitiehen, mutta ehdin sivusilmällä huomata vaaleanpunaisen tunnelmallisen huoneen puisien huonekalujen sisustuksen, pöydillä palavat kynttilät sekä valkoisen pianon (tai sitten se on takka). Seurusteluhuone. Seuraavana huone on tyhjä asiakkaista, vaikka televisiossa pyörii tauotta jokin päälle jätetty videopeli. Huoneen täyttävät värikkäät säkkituolit, joissa on vielä edellisten käyttäjien jättämät painautumat. Konsolipelihuone. Kolmas huone on tarkoitettu korttien lätkimiseen - huoneen sisutus perustuu baarijakkaroihin ja korkeisiin pöytiin, joiden avulla on tarkoitus pelata pokeria ja venttiä. Korttelipelihuone.

Liekö harva tietää, että kultakutri oli Robert Southeyn alkuperäisessä
kertomuksessa ”ruma, vanha ja likainen” naisvankilan yleinen asiakas.
Tämä jotenkin liittyy kaikkeen.

Hörpin kuuman höyryävää teetä ja päädyn huonekokeilujen jälkeen, kuin kultakutri konsanaan, lyhyen käytävän päässä olevan oven eteen, jossa lukee ystävällisesti ”Runoesitys – tervetuloa!”. Raotan varovasti ovea ja kuulen, kuinka akustista kitaraa näppäilevä mies lopettaa laulunsa raikuviin aplodeihin. Istahdan teeni kera matalille, pehmeille tuoleille, juuri sillä samalla sekunnilla kun taiteilija sanoo pitävänsä lyhyen tauon. Hmph! Hämäräksi värjäytyneessä huoneessa on parikymmentä kuuntelijaa, jotka loikoilevat divaaneilla ja juovat nautiskelevan hitaasti teetään kuin itämaissa konsanaan. Yleisö on vanhaa ja nuorta – vieressäni istuu virkavallan vaatteisiin ja koppalakkiin pukeutunut nuori mies, jonka jaloissa kujeltaa muutaman vuoden ikäinen lapsi.

Tunnelma on vapautunutta, leppoisaa ja erittäin kotoisaa… siinä on jotain samaa, kuin saunassa: olemme kaikki yhtä samaa joukkoa. Tuntuu, että tänne voisi vain jäädä olemaan. Juomaan, syömään, loikoilemaan ja ystävystymään. Vapautumaan arjesta, unohtamaan ulkona huutava kylmyys ja pimeys…

Mutta ei.

En ehdi loikoilla divaaneilla edes viittä minuuttia, kun tulen levottomaksi. Pöytien puuttuessa en pysty käyttämään tietokonetta. Haluan kirjoittaa! Mutta nyt pitäisi vain olla ja nauttia kulttuurista sekä seurustelusta. Runoilija oli luvannut taiteellisen ohjelman jatkuvan, mutta tiedän omasta kokemuksesta, että kun kerran joku esitys alkaa, en uskalla enää poistua tilasta. Vilkuilen oviaukosta toilettiin kadonnutta runoilijaa, hörppään vihreät teeni kurkusta alas ja palaan taas kahvilan käytävälle.

Kassan luona maksan muutaman kolikon käynnistäni ja poimin vielä mukaani vohvelikeksin. Saan myyjättären ihmettelemään lyhyttä visiittiäni, johon vastaan, että tänne täytyy tulla ystävien kanssa uudestaan. ”Mutta täältä saa uusia ystäviä!” Kohautan olkapäitäni ja totean hänen olevan täysin oikeassa. Kyllä minä tänne vielä palaan! Etsin kenkiäni kasasta ja jätän mainitsematta, että olen itse asiassa juuri menossa kaupungin toiseen antikahvilaan. Kiitän teestä ja kekseistä, puen takkini ja karvalakkini taas päälle ja avaan oven pimeälle sisäpihalle.

Palaan Nevan valtakadun, kuin vanhan ystävän luokse ja tiirailen pientä värikästä kaupungin karttaani. Kuulakärkikynän sotkuisista merkinnöistä erotan tekstin: Antikahvila Mirakl. Moškovin kuja, talo numero 4. Mutta miten tuonne nyt pääsee… tutkailen karttaa hetken ja päätän sitten vaihtaa kävelyn ja metron aivan toisenlaiseen kulkuneuvoon nimeltä johdinauto. Sarvijaakko. Lankavaunu. Narutaksi. Trollikka. Trolleibussi.

Trolleibussi se on! Siis tuo kulkupeli, joka juuri kiitää kohti. Hoi, ota yksi matkalainen kyytiin!

Vrumm. Seuraavassa osassa matkaan trolleibussin ja laulujen parissa, pistäydyn Miraklessa ja muistelen vuoden 2009 kieliharjoittelukokemuksiani venäläisenä arkeologina.