Pietari-kertomus. Toinen päivä. Babulja.

Pietari-kertomuksen toinen osa, jossa kuljen Maratalta Vitebskin prospektille, tapaan isoäitini, muistelen otteita lapsuudestani ja saan nauhalle kertomuksia sodasta.

”Kolmannekseen, pakettiautossa ei pysty niin hyvin nukkumaan kuin bussissa. Ja jos ei yöllä saa nukuttua matkatessa, seuraava päivä menee zombina usvassa vaeltaen ja torkahdellen.”

Niinpä niin. Bussissa tein kuitenkin kaikkea muuta kuin nukkumista, joten kaikki univaje kasaantui ja sai minut valtaansa 25 minuutin kävelyn jälkeen jonka tein Italianskajalta (katu, johon bussi jäi) Maratalle (asunto, jossa asuin); rojahdin sänkyyn ja nukahdin kuin tukilla päähän lyöty tukkimies. Tajuntani eri kerroksissa ehdin nähdä sekavaa unta, jossa halusin kohdata pelot ja ihmisten kasvot. Olin jossain rakennuksessa tai tunnelissa, jossa vilisi ihmisiä vasemmalta oikealla ja oikealta vasemmalle. En jäänyt paikalleni seisomaan, vaan lähdin juoksuun – enkä paennut, vaan juoksin ääniä ja naamoja kohti. En kuitenkaan saanut ketään kiinni, vaan tunneli sen kuin vain jatkui ja jatkui…

Värivär.

Värivär.

Värivär.

…

Kuolleena elävänä nousin sängystä jo päiväksi muuttuneena aamuna ja huomasin, että kello näytti kolmea. En ollut herännyt puhelimen värinäherätykseen, tai oikeastaan puhelimen lukuisiin eri väriherätyksiin sen seitsemän tunnin nukkumisen ajan, jonka olin viettänyt sängyllä. Sänky ei halunnut, että olisin eronnut siitä tämän pehmeän, lämpöisen ja sekavan unen yön jälkeen, mutta nyt oli pakko nousta ja lähteä hortoilemaan kaupungille: olin nimittäin luvannut, että heti ensimmäisenä päivänä käyn isoäitini luona. Tiesin jo kokemuksesta, että jos en nyt lähtisi saman tien, en löytäisi tässä tapahtumien kaupungissa siihen aikaa enää uudelleen. Päätin etukäteen ilmoittaa tulostani, joten näppäilin oikean puhelinnumeron ja luurin toiseen päähän vastanneelle isoäitini miehelle ilmoitin saapuvani kello seitsemän aikoihin.

Ennen metrolle lähtöä kävin vielä lähimarketista ostamassa jotain evästä tuleviksi aamuiksi ja lehtikaupasta ostin uusimpien menolehtien numerot eli Time Outin sekä Afishan. Isossa kaupungissa tapahtuu jatkuvasti, eikä sovi jättää välistä mitään mielenkiintoista – varsinkin, kun on saapunut vain muutamaksi päiväksi! Jos haluaa tutustua kaupungin tulevien kahden viikon tapahtumiin, suosittelen oheisten lehtien ostamista – niistä löytyy tiedot uusista kaupoista, musiikkijutuista, teatterimenoista kuin esimerkiksi myös museoiden tarjonnat. Lehdistä bongasinkin pari uutta juttua – mm. antikahvilat sekä näyttely Venäläisen taiteen museossa – mutta palaan niihin myöhemmin. Nyt olin kuitenkin matkalla metelöivään, heiluvaan ja humisevaan, mutta kuitenkin aina säännöllisesti toimivaan ja luotettavaan Pietarin sinertävien metrovaunujen järjestelmään.

Pietarin metro ei ole yhtä monimutkainen kuin esimerkiksi Lontoon (11 linjaa) tai Moskovan (12 linjaa) vastaavat järjestelmät, sillä se kostuu vain viidestä sangen selkeästä linjasta. Soisen maaperän vuoksi pietarilaisena ominaispiirteenä on metroasemien rakennusteknisenä ratkaisuna niiden sijainti hyvin syvällä maan alle – paitsi keskustassa, myös sen ulkopuolellakin. Yksi osa koko metroilun prosessia onkin odottaa tuhottoman pitkissä eskalaattoreissa (liukuportaissa) sitä, että pääsee kaupungin tasalta aina ihan alas asti. Hieman pidempään kaupungissa asunut oppii kuitenkin ketterästi juoksemaan liukuportaita alas. Joskus näkee aika hurjiakin taidonnäytteitä, kun ihmiset kiiruhtavat vaarallisen näköisissä portaissa kohti matkansa päämäärää. Minä en kuitenkaan kiiruhtanut, vaan laskeuduin Vladimirin Jumalanäidin ikonin katedraalin mukaan nimetyltä asemalta (Vladimirskaja) metron uumeniin ja parin pysäkin sekä yhden vaihdon jälkeen pääsin siniselle linjalle, joka kuljetti minut puolessa tunnissa koko metrojärjestelmän eteläisimpään päätyyn nimeltä Kuptšino.

Isoäitini on asunut Kuptšinossa kymmenisen vuotta, joten tuo alue, joka sijaitsee noin 10 kilometriä etelään Pietarin ydinkeskustasta, on tullut tutuksi. Samainen kaupunginosa lienee myös jokin paikallisten pietarilaisten vitsi, jonkinlainen ”Kerava”, jossa kuulemma saa puukosta heti kylkeen jos menee kysymään tietä. Itselläni on vain hyviä kokemuksia, joten en voi yhtyä tuohon kuoroon. Sitä paitsi Neuvostoliiton kirkkain rockmuusikko, Viktor Tsoi, vietti lapsuutensa juuripa Kuptšinossa! Myös Venäjän nykyinen presid… eikun siis pääministeri, Dmitri Medvedev, on sieltä kotoisin. Kaupunginosalla on itse asiassa suomalaissukuiset juuret, nimittäin samalla paikalla on 1600-luvulla sijainnut Kupsilan kylä ja se tuli osaksi Pietar… eikun silloista Leningradia vasta 1930-luvulla, kun kaupunki alkoi laajentua. Nykyisen metroaseman kohdalla on aikoinaan sijainnut, ainakin Wikipedian tietojen mukaan, paikallisten talonpoikien rahoittama kivikirkko!

Kirkosta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kun marssin metroaseman luota Kuptšinon ostoskeskukseen ostamaan kukkia. Venäjällä on sanonta, ettei kylään mennä ”tyhjin käsin”. Tosin, kyllähän minulla oli jo yksi keraaminen lahja ja yksi suomalainen kahvipaketti (venäläiset eivät usko että Venäjällä myytävä suomalainen kahvi on oikeasti ”suomalaista kahvia”, vaan he mieluummin pyytävät sitä tuomaan Suomesta – ja niin, minutkin, on valjastettu tuomaan sitä ”oikeaa kahvia”) lahjaksi, mutta näiden lisäksi kukat kuuluvat aina vierailun etikettiin. Mummille vien aina samat kolme monivuotista asterikasvien sukuun kuuluvaa krysanteemia. Kolme siksi, että venäläiset uskovat parillisten kukkamäärien aiheuttavan epäonnea (myyjät eivät edes suostu myymään vain kahta kukkaa! Ihan totta!) ja krysanteemeja siksi, että mummin mielestä ne ovat ainoita kukkia, jotka ”eivät aiheuta allergiaa”. Kukkaostosten jälkeen sukelsin vielä uudelleen metron alikulkutunneliin päästäkseni tien toisella puolella olevalle Vitebskin prospektille.

Pysähdyin kuitenkin alikulkutunnelin puoliväliin, sillä siellä oli (kuten aina on) rivi ”baabushkoja” (isoäitejä) myymässä Venäjän todellista lähi- ja luomuruokaa eli itse tehtyjä hilloja, suolakurkkuja, valkosipulimarinaadeja ja hapatettuja kaaleja, itse kerättyjä marjoja ja kuivattuja sieniä, kaikenlaisia oman kasvimaan tuotoksia ja – kuten tällä kertaa – kiinalaista horoskooppia taikauskoisille venäläisille ja heidän tulevalle käärmeen vuodelleen. Horoskooppia nimenomaan yksikössä, sillä se oli erään isoäidin ainoa tuote. Teki mieli ostaa tuo aivan uskomattoman kitchahtava ja kohokuvioinen muovikalenteri, mutta järki pääsi juuri väärällä hetkellä kuiskuttelemaan korvaa, joten päätin jatkaa matkaa.

Vitebskin prospektilla sijaitsevaan määränpäähäni eli isoäitini kerrostalolle pääsee kyllä myös ”marsulla” (pakettiauto, joka kulkee satunnaisesti ilman aikatauluja jotain reittiä pitkin) ja linja-autolla, mutta en ole ikinä varma mikä niistä pysähtyy juuri oikealla paikalla ja koska gruusialaisen bolševikin (Grigori Ordžonikidze) mukaan nimetyn risteyksen nimi on niin helvetin vaikea lausua, valitsen aina mieluummin parikymmenminuuttisen kävelyn, kuin karttojen ja äänteiden selvittelyn. Pietaria, sitä paitsi, kuuluu nimenomaan kävellä ja tutkiskella jaloin. Vitebskin tien varrella majailevat kerrostalojen ikkunat paljastavat ohikulkijoille pieniä salaisuuksia venäläisestä arjesta; kulkua varjostavat ja haikeana esiin pistävät lehdettömät ja karun tummat poppelien rungot; muutaman neliön kokoiset vanerista kyhätyt kioskit myyvät ravintorikkaan eteläisen Venäjän monimuotoisia hedelmiä; jo vuosia rakenteilla olevien kerrostalojen kolhot tuhkan harmaat perustukset seisovat vaiti; valtavat teräksen päällä lepäävät sähkölinjat ratisevat ja keinuvat tuulen tahdissa; ja kaiken tuon keskellä, tai oikeastaan reunassa, kiehuu myös meluisa valtatie, joka kuljettaa kymmeniätuhansia autoja ja rekkoja läpi kaikkien vuorokauden hetkien lepäämättä hetkeäkään.

Kerrostalon ulko-oven luona mietin hetken asunnon numeroa. Se kun pitää syöttää ovikoodi-järjestelmään. Toisin kuin Suomessa, mitään listaa asukkaista ei näy missään – oikea numero täytyy vain tietää. Tästä tulikin mieleen tapauksen muutaman vuoden takaa, kun näppäilin koodin ”259”. Hetken hiljaisuuden jälkeen kävin ovipuhelimen kanssa seuraavan dialogin:

”Daa?”

Babuljaa! (babushka-sanan yksi loputtomista väännöksistä)

”Oi, pojanpoikani!”

…

”Kukas siellä oikein on?”

No minä tietysti! T!

”En minä tunne ketään T:tä.”

Taisin soittaa väärään asuntoon…

”Niin soititte. Hyvästi.”

Näppäilin tällä kertaa numerosarjan ”249” ja odotin vastausta. Kuului rasahdus, jota seurasi käheytyneen vanhan naisen kysyvä ääni: ”Daa?” Minä täällä, T! ”Tule sisälle!”, kuului venäläinen vastaus ja naisen äänen korvasi Duke Nukem 2D -tietokonepelisarjan äänitehosteita muistuttava ”blip-blip”, siis rytmikäs piippaus, joka ilmoitti että oven magneettilukko oli hetkeksi avautunut. Avasin oven ja astuin venäläiseen kerrostaloon.

Venäläiset ovat usein varuillaan ovipuhelimien ja tuntemattomien vieraiden kanssa – ja ihan syystäkin. Kerron kaksi opettavaista tarinaa, joissa toisessa seikkailen myös minä itse. Ensimmäisessä tarinassa mummi oli tutustunut johonkin naiseen kerrostalon pihalla, joka halusi välttämättä soittaa kotipuhelimella. Mikäs siinä! Tule vain! Ja niin nainen päästettiin ensin kerrostaloon ja sitten myös asuntoon. ”Tuossa on puhelin”, sanoi mummi sisälle päästyään ja osoitti keittiön pöydän luona olevaa mekaanista aparaattia. ”Kiitos, kiitos!”, vastasi nainen ja meni puhelimen luokse jotain näppäilemään. Sillä aikaa kun mummi vaihtoi vaatteita viereisessä huoneessa, nainen oli laskenut puhelimen ja mennyt olohuoneeseen näpräämään pöytälaatikoita. Hän ei vain huomannut, että mummin aviomies tuijotti tätä oven kulmasta, ja sitten kun tämä kuitenkin huomasi, nainen säikähti ja pyysi vielä kerran käyttää puhelinta. Tällä kertaa puhelimen luokse olivat kiltisti kerääntyneet kaikki kolme asunnossa majailevaa henkilöä. Nainen paineli taas numeroita ja soitti tällä kertaa lyhyen puhelun. ”En onnistunut” oli hänen ainoa viestinsä luurin toiseen päähän.  Tämän jälkeen hän pyysi päästä pois asunnosta, joka hänelle myös sallittiin.

Toinen tarina, jossa ketään ei päästetty asunnolle asti, on joka tapauksessa karmea huijausyritys. Jokunen vuosi sitten isoäitini sai puhelun, jossa hätääntynyt miesääni väitti että minä, T, olin juuri aiheuttanut liikenneonnettomuuden Venäjällä ja että nyt tarvittiin rahaa. ”Ainoa keino selvittää tämä tilanne on äkkiä saada rahaa kasaan! Tässä täytyy lahjoa muutamaa virkamiestä!” Vakuuttava miesääni tiesi kertoa aivan oikein minun nimeni, sen missä minä asuin ja muistaakseni jopa sen, missä opiskelin. ”Voi kamalaa!”, osasi mummi vastata ja huolestua, mutta päätti kuitenkin kysyi vielä ”niin.., siis puhutaanko tässä siitä T:stä, jolla on veljiä?” ”Kyllä, kyllä! Juuri tämä T! Veljet on ja kaikki!” ”No - siinä tapauksessa olette soittaneet väärään numeroon. Ei hänellä ole veljiä.” ”Mutmutmut!” Klik. Minä itse soitin myöhemmin samana iltana mummille Suomesta ja varmistin, että en, en ole ollut Venäjällä, en ole aiheuttanut liikenneonnettomuutta ja ihan oikein, ei minulla ollut vieläkään veljeä. Mutta mistä he olivat saaneet tietonsa käsiin? Internetistä arvatenkin, mutta se ei selittänyt sitä, mistä he sitten olivat osanneet soittaa oikeaan (isoäidin) numeroon? Sitä ei ainakaan lue missään! Tässä välissä vain täytyy kohauttaa olkapäitään – ehkä joku on kuunnellut taksiliikennettä, kuten isäni myöhemmin arvaili, ehkä jotain muuta. Mutta tällaista tapahtuu Venäjällä. Niin, ja mikä näiden tarinoiden opetus siis oli? Ei mikään!

Vielä ennen kuin päästään kerrostalon eteisestä yhtään pidemmälle, kerron myös yhden keventävän tarinan. Isoäidin muutettua nykyiseen asuntoonsa, kävimme asentamassa hänelle suomalaisen kraanajärjestelmän suihkuun. Siinä missä venäläisessä systeemissä kuuma ja kylmä vesi saadaan erikseen auki vipuja pyörittämällä, tässä (monille tutussa) asennetussa systeemissä nostetaan kraanan ”nokkaa” ja säädetään veden lämpöä joko kääntämällä sitä vasemmalle tai oikealle. Kävi sitten niin, että tuli putkivuoto ja piti kutsua putkimies paikalle. Yleensä venäläiset eivät etsi lehdistä ilmoituksia saadakseen ammattilaisen paikalle, vaan palkkaavat sellaisen tutun tutun tutun kautta – näin ainakin saadaan paikalle ”tuttu ja luotettava” ammattilainen. Yksi tällainen saapuikin ja isoäiti näytti, että missä se ongelma sijaitsee. Putkimies katseli kylpyhuoneen systeemiä. Katseli lähempää. Kokeili vipuja. Kokeili jotain muuta. Pienen ähkimisen jälkeen hän huusi turhautuneena kylpyhuoneesta ”MITEN TÄSTÄ LAITTEESTA TULEE VETTÄ?” Isoäiti näytti, vetämällä kraanan nokkaa, ja kysyi ihmeissään eikö tällainen systeemi ollut tuttu? ”No ei ole! Minä olen ammatiltani kuski!”

Mitenkään kuskeja väheksymättä nousin paksulla maalikerroksella vuorattuun hissiin ja painoin metallista nappia, jossa luki ”5”. Venäläiset ovat taikauskoista porukkaa ja valitettavasti sama pätee myös minuun. Uskoin pitkään, että luvulla viisi on minulle jokin Merkitys. Kerron elämäni viitosista. Synnyin viidentenä päivänä joulukuuta. 512. Se on numerosarja, joka esiintyi aikoinaan myös tietokoneessani osoittamassa RAM-muistin määrää. Isäni vanhemmat asuivat talossa numero viisi. Äitini vanhemmat asuivat vuosikymmeniä viidennessä kerroksessa ja muuttonsa jälkeen – he muuttivat viidenteen kerrokseen. Ainoat sukulaistuttavamme Venäjällä asuvat hekin viidennessä kerroksessa. Vanhempieni talo ja koti, jossa kasvoin, on numero viisi. Kaiken näiden ”merkityksellisten” viitosten jälkeen asun nykyään kerrostalon… kuudennessa kerroksessa. Se siis niistä viitosista, perkele.

Hissi hyrähtää vaivalloisesti käyntiin ja narisee ilkeästi koko matkan. Isoäitini varoittaa minua aina, etten saisi käyttää tätä hissiä. ”Se jää aina jumiin! Se on vaarallinen!” Minä muistan vielä kun tämä hissi oli pari vuotta oikeasti myös vaarallisen näköinen – sellainen metallinen häkkyrä, jonka puulattiassa oli kuiluun katsova reikä. Sitten hissi uusittiin. ”Nyt meillä on uusi hissi. Se on todella hyvä”, muistan isoäidin tuolloin sanoneen. Mutta venäläiseen tapaan mitään uutta hissiä ei kuitenkaan tullut – mitä nyt laitettiin vähän (turkoosia) maalia lisää, tehtiin ensimmäiseen kerrokseen kunnollinen ovi ja laitettiin tuon oven viereen peili, jota sai tuskallisen hidasta hissiä odottaessa katsella ihan ilmaiseksi (vain Venäjällä). Venäjä on Potemkin kulissien ja simulaatioiden maa – tämä on teema, josta kirjoitan myöhemmin ihan oman kappaleen. Täytyy kuitenkin jo tässä vaiheessa sanoa, että älkää luulko pahvisten kulissien taakse kätkeytyvän vain negatiivisia ilmiöitä. Ehei. Kaikki ei vain ole sitä, miltä näyttää eikä aina kannata luottaa ensivaikutelmaan.

SKRIIIK!

Kuuluu korvia raastava ääni, joka ei kuitenkaan tule hissin iskeytyessä hissikuilun reunoihin, vaan laitteen äänijärjestelmän ilmoittaessa, että nyt ollaan oikeassa – viidennessä - kerroksessa. Tarkemmin sanottuna olen viidennen ja neljännen kerroksen välissä – talon hissikuilu kun on nimittäin rakennettu niin, ettei sitä pääse suoraan mihinkään kerrokseen, vaan täytyy vielä joko kävellä rappusia ylös tai alas päästäkseen oikean oven luokse. Kävelen ylös ja metallisen oven raosta näen jo tutun katseen. Oven avauduttua selkoselleen babulja huudahtaa nimeni, halaa lujasti ja suutelee venäläiseen tapaan kolme kertaa poskelle. Näin mummi tervehtii kaikkia ihmisiä (tosin huutamatta nimeäni), joten yritän usein suomalaisille vieraille etukäteen selittää että tämä on sitä venäläistä vieraanvaraisuutta! Mummi päästää otteestaan, ojennan hänelle kukat ja tällöin tämä myös huomaa, että olen tehnyt jotain kasvoilleni. ”Viikset! Parta! Ei hitto… parran se kasvatti! Parran!” mummi mutisee iloissaan ja kutsuu peremmälle asuntoaan.

Babuljan lämpimästä vastaanotosta muistan yhtäkkiä lapsuuden ja palaan ajatuksissani Suomeen, Pohjois-Karjalaan. Isän äidillä ei ollut tapana vastaanottaa vieraita tällä tavalla. Ei vain ollut sellainen tapa – eikä hän ollut sellainen ihminen. Kosketus oli tabu. Kun isän isä kuoli heräämättä koskaan leikkauspöydältä, näin ensimmäisen ja ainoan kerran, kun isäni ja hänen äitinsä halasivat. Ehkä muistan väärin. Mutta muistan myös, että kerran heräsin yöllä painajaiseen isovanhempieni kodissa. Riensin toisen näistä nukkuvan, isoäidin luokse, ja kerroin että minua pelottaa. ”Mene takaisin sänkyyn”, oli vastaus tyly, ja koska en uskaltanut mennä takaisin, istuin keittiön lattialla hetken. Istuin ihan hiljaa, ettei kukaan vain huomaisi että minä se siinä olin tiellä. En tiedä kuinka kauan minä istuin. Isän äiti kuoli yllättäen vuoden aviomiehensä poismenon jälkeen, joten minulla jäi mukaani vain kourallinen jaettavia muistoja.

”Olimme jo huolissamme! Sanoit tulevasi viideltä ja kello on jo puoli seitsemän!”, babulja huudahtaa kun suljen oven takanani ja laitan takkiani naulaan. Viideltä! Enhän sanonut! Seitsemältä! … varmasti sanoin seitsemältä! Intän vastaan ja kättelen samalla mummin aviomiestä. Keräännymme nälissämme kaikki keittiön pienen puupöydän äärelle ja mummi alkaa heti lappaa keittoa lautaselle. Katso, toin muutaman lehden, kahvia ja keraamisen kulhon! ”Oikein hienoa! Entä kuvat?” Mitkä kuv… ai niin, ne samperin kuvat! Olin unohtanut ne aivan täysin! ”Voi T! Vanhan ihmisen ainut ilo on valokuvat… valokuvat!” Lupasin tuoda siskojeni lapsia esittävät valokuvat muutaman päivän kuluttua ja jatkoin keittoni hörppimistä. Venäläiseen tapaan söimme ensin keiton, sitten pääruoan ja lopulta joimme teet. Babulja ei omien sanojensa mukaan jaksa enää leipoa kaalipiirakkaa, joten söimme mustan teen kera venäläistä suklaatorttua. Se ei koostu taikinasta, vaan yhteen liimatuista vohveleista, joiden väliin on survottu pähkinöitä. Olkaa varuillanne, jos tilaatte kahvilassa ”torttua” (торт) – saatatte, nimittäin, saada oheisen vohveliviritelmän. Paitsi että tämä on minun. Rousk.

Ruoan jälkeen mummin aviomies menee levolle ja jäämme juttelemaan keittiöön. Keittiö… rakastan keittiötä! Sekin saa minut palaamaan lapsuuteen. Aina jos menimme käymään venäläisillä sukulaisilla tai jossain muualla, palasimme illaksi kuitenkin takaisin mummille – ja vietimme yhdessä aikaa keittiössä teetä juoden. Vaikka olisi ollut maha täynnä ravintolan tai sukulaisten ruokaa ja juomaa, niin silti: me aina istuimme keittiössä ja puhuimme. Kuten myös tälläkin kertaa. Kerron ensin omat kuulumiseni. Kerron, että teen (edelleen) pro gradu –työtäni, soitan ja esitän musiikkia, olen onnellisesti parisuhteessa jne. Myös mummi kertoo vuorostaan omat kuulumisensa, joka on minulle jo tuttua mantraa; ”ennen jaksoin kaikkea, nykyään en jaksa mitään”; ”ennen kävimme aina Pavlovskin puistoidyllissä kävelyllä joka ikinen päivä – satoi tai paistoi”; ”ennen me olimme niin terveitä” jne.

Kuulumisten jälkeen olemme molemmat hetken hiljaa. Kaadan itselleni lisää teetä. ”Näen sinusta ja siskoistasi joka yö unta! Ja unessa te olette aina lapsia, vielä niin pieniä…” Istahdan taas pöydän äärelle ja näen jo mummin ilmeestä, että kohta tulee Se Tarina. Nyt se tuleekin! ”Muistan… muistan kun olimme aina kesäisin mökillä ja olit ihan pieni vielä. Meillä oli sellainen valtava kukkapenkki, joka oli täynnä päivänkakkaroita. Muistatko sitä? Heti kun pääsit vapaaksi, menit kukkapenkkiin, repäisit yhden päivänkakkaroista ja ojensit sen äidillesi. ’Mama nja! Mama nja!’ Me aina toruimme sinua, että voi T, ei saa repiä kukkia! Ei saa! Mutta kun olit taas hetken kiertänyt kukkapenkkiä, kävit jälleen hakemassa yhden valkolehtisen kasvin ja ojensit sen äidillesi tutuin sanoin: ’Mama nja! Mama nja!’” Mummi naurahtaa, toistaa lapsen äänellä muutaman kerran kaikkien tunnetuksi tekemäni hokeman ja palaa muistoissaan myös toiseen tarinaan, jonka saan myös aina kuulla uudestaan. ”Entä muistatko kun isosiskosi L kävi mökillä uimassa siellä pienessä lammessa? Olit aina niin huolissasi hänestä! Pelkäsit niin pahasti hänen hukkuvan, että juoksit lammen reunoja pitkin ja hoit surkuttelevalla äänellä ’Eekka! Pii peekku! Eekka!’” Yritin siis saada siskoani, jonka nimeä en osannut tuolloin kunnolla lausua, uimaan takaisin rannalle.

Babulja! Tiedätkös mitä? Otin mukaan mikrofonin! Tehdään taas haastattelu! ”Haastattelu?”, kysyy mummi hetken mietittyään, ja jatkaa ”haastattele aviomiestäni! Hän soti Toisen Maailmansodan aikana merimiehen nutussaan Laatokalla miinanraivaajan kyydissä! Se on oikein mielenkiintoinen tarina!” Tiedän, tiedän… mutta en minä halua hänen tarinaansa! Haluan sinun tarinan! Kerro taas lapsuudestasi. Odota hetki, käyn hakemassa laitteet! Ja ennen kuin mummi ehtii aloittaa astioiden tiskausta, laitan pöydälle nauhoitusvälineet ja käynnistän nauhurin. Mummi miettii hetken, katsoo mikrofonia ja kysyy sitten: ”Mistäs minä viimeksi kerroin?” Me taisimme aloittaa isovanhempiesi historiasta… Kerroit tutun tarinan siitä, kuinka isoäitisi nimeltä Darja joutui naitetuksi vanhemmalle miehelle, kun Darjan isä oli hävinnyt hänet korttipelissä. Kerroit miten isäsi oli ollessaan Suomessa sotavankina tehnyt maalaistöitä ja sodan jälkeen viettänyt neljä vuotta Siperiassa. Kerroit myös sukulaistesi erilaisista kohtaloista. Kerro nyt itsestäsi! Kerro miten te pärjäsitte sota-aikoina! Ja niin mummi alkaa kertoa hitaalla, rahisevalla äänellä tarinaa, jonka keskeytän aina välillä kysymyksilläni. ”Muistan…

…. muistan, kuinka vuonna 1942… täytin 12 vuotta ja sodan aikana se merkitsi sitä, että oli tullut jo täysi-ikäiseksi. Meidän piti jo työskennellä… ja minä työskentelin kolhoosissa, lastentarhassa. Kesän aikana meidän piti saada suoritettua 80 työpäivää. Se oli pakko tehdä. Se oli tarkoitettu avustuksena rintamalla sotivia varten, emmekä me itse tietenkään saaneet mitään. 80 työpäivää ja minä työskentelin lastentarhassa. Lapsia oli kymmenen – kaksi-, kolmevuotiaista kuuteen ikävuoteen asti… ja kaikki olivat niin nälkäisiä! Nälänhätä (голод) alkoi heti, eikä meille annettu mitään… ja niin lastentarhasta vastuussa oleva kahdeksantoistavuotias ’opettaja’ kertoi minulle: ’Käy… ota lapset ja käykää syömässä herneitä’. Kaikkihan me olimme nälkäisiä, joten niin me lähdimme. Lähdin ja johdatin lapset… niin, ja hän antoi minulle emaloiduin teekannun, ’ottakaa herneitä ja tuokaa meille myös’. Kaikilla meillä oli kova nälkä. Niin me sitten söimme herneitä kasvimaalta - minä keräsin teekannun ja lapset taskunsa täyteen… ja laitoin minäkin taskuihini. Silloin prikaatin päällikkö huomasi minut. ’A-haa! Täällä sitä ryövätään kolhoosien omaisuutta!’ Mies huusi, sai minut kiinni ja vei minut… ja ripusti ilmoituksen - aikoivat syyttää minua oikeudessa. Ripustivat ilmoituksen ja aikoivat syyttä minua kolhoosin omaisuuden varastamisesta. Oikeudessa ei ollut minun lisäksi ketään muuta. Neljä veljestä, jotka olivat leivän avulla maksaneet itsensä ulos sodasta, olivat levittäneet kaiken sen keräämäni herneen ja siinä silmieni edessä söivät sitä. Leivällä pystyi ostamaan mitä tahansa! He vastasivat kaikesta… prikaatin päällikkö, hän oli jo vanha mies… no, joka tapauksessa: minua siis syytettiin. ’Häntä täytyy rangaista. Ottakoon hänen ansioistaan kuusi työpäivää pois.’ Tällöin opettajani tuli… hän, joka oli opettanut minua koulussa. ’Eikö teitä hävetä yhtään? Ketä te oikein syytätte? Ei hän herneitä itseään varten poiminut, vaan lapsille… jotta lapset saisivat edes jotain! Ja itsehän te nyt samaa hernettä syötte! Eikö teitä yhtään hävetä! (Как вам не стыдно!)’ Seuraavana aamuna opettajaa ei enää ollut. Hänet vietiin pois. Näetkös T, millaiset olivat ajat…

…haluat kuulla lisää näistä veljeksistä? Niin, nämä veljekset… yksi veljeksistä säännösteli leipää, toinen piti kauppaa, kolmas oli puolueen edustaja ja neljäs… no, he kuitenkin määräsivät kaikesta, kaikki he olivat ”lintulautoja” (кормушка). Ja leipää heillä riitti, oi-joijoi! Kokonaiseksi vuosisadaksi! Ja niin äiti lähti yhden veljeksen luokse, sen joka oli Kolja-veljeni kummisetä. Muistatko Kolja-setää? Et? No, hän siis oli aikoinaan lupautunut kummiksi Kolja-veljelle, ja äiti tuli tämän luokse. ’Kummi, anna edes hieman jauhoja… Katjaa (mummin vanhin sisar, joka oli metsätöissä saanut aiemmin leipää) ollaan viemässä rintamalle, eikä kasveista paistetut lätyt pysy kasassa...’. ’Ei! En anna!’ Niin saita hän oli! Kaikki he olivat niin saitoja… oikeita vallankumouksen kommunisteja! ’Mitään en anna. Sinä kuolet joka tapauksessa. Perheesi on iso, sinä kuolet ja myös kaikki lapsesi tulevat kuolemaan nälkään. Mutta.. minä aion elää.’ Eikä hän leipää antanut. Ei antanut! Vaikka sitä leipää hänellä oli…! Varastettua, niin, varastettua se hänen leipänsä oli. Että niin olivat asiat.

”Että niin olivat asiat”, toistan hiljaa itsekseen ja puolentoista tunnin kuluttua saan nauhalle taas osan mummin elämästä kertomuksen muodossa; kertomuksen, joka alkoi sodasta, nälästä ja kahden sisaruksen kuolemasta; kertomuksen, jossa mummi lähtee Leningradiin ja näkee ensimmäistä kertaa autot ja kaupungin; kertomuksen, jossa mummi työskentelee lastenhoitajana, mutta joutuu myöhemmin työskentelemään työmailla; kertomuksen, jossa mummi sairastuu fyysisestä työstä niin rankasti, että joutuu viettämään neljä kuukautta sairaassa; kertomuksen, jossa mummi elää kodittomana osan elämästään Leningradin rautatieasemilla; kertomuksen, jossa hän pääsee taas perheeseen lastenhoitajaksi, pystyy opiskelemaan ja saa lopulta myös työtä; ja kertomuksen, jossa hän tapaa miehensä, menee naimisiin ja pitkien vaiheiden jälkeen muuttaa lopulta omaan kommuuniasuntoon (yhteen isoon huoneeseen).

Sammutan nauhurin ja juon jo kylmäksi väljähtyneen teeni loppuun. Kertomusten jälkeen olemme molemmat taas hetken hiljaa. Pakkaan mikrofonin ja tietokoneen takaisin laukkuun. Taidan käydä kylvyssä! Sanon ääneen yhtäkkiä ja käyn laittamassa kylpyhuoneen suomalaisen järjestelmän avulla, kraanan nokkaa nostamalla, veden juoksemaan. Kylpyamme on erottamaton osa venäläisiä asuntoja. Eräs venäläinen tuttavani ei edes voinut uskoa, että Suomessa on suihkuja ilman kylpyammeita! ”Miten niin ei ole kylpyammetta!”, tämä oli ihmetellyt ja lisännyt sitten lyhyen tuomionsa: ”Ihan hullua!”. Mutta niin vain – suomalaisessa systeemissä, jossa suihku on osa saunakulttuuria, suihkun vesi juoksee suoraan viemärijärjestelmään eikä, kuten Venäjällä, ensin kylpyammeeseen (jotta suihkuveden voi käyttää vielä kylpyammeessakin) ja siitä vasta viemäriin. Kylpy liittyy myös minun Pietari-kokemuksiini erottamattomasti: kuuma kylpy on ainoa keino pehmentää kävelystä rasittuneita jalkoja. Matkan aikana sitä tuleekin otettua kylpyjä jopa kahdesti päivässä – ja vain siksi, että voi seuraavana päivänä ravata taas ympäri kaupunkia. Pietari muistuttaakin salakavalasti Tamperetta tietyllä tavalla: kaikki kaupungin nähtävyydet ovat sen verta suhteellisen lähellä, ettei tule käytettyä tarpeeksi julkisia kulkuneuvoja, vaan sitä ajautuu helposti kävelemiseen. ”Se on ihan lähellä! Ihan kulman takana! Vain yksi kortteli tästä!”, hoen aina suomalaisvieraille, ja talutan meidän kaikkien jalat kipeiksi, vaikka oikeasti mikään ei todellakaan ole ”ihan lähellä”.

Kylvyn jälkeen olen enemmän kuin poikki. Osa bussimatkailun univeloista on vielä maksatta. Olin ottanut kitaran ja neuvostoliittolaisen runoilijan, Bulat Okudžavan, laulut mukaan tälle visiitille, mutta en väsymyksestä johtuen pysty näppäilemään edes yhtä sointua. Kitarasta on viime vuosina tullut yksi oleellinen osa minua – tarjoan mielelläni musiikkia, koska se on minun ns. juttuni – mutta nyt oli parempi vain mennä nukkumaan. Ennen nukkumista kävin kuitenkin (tietenkin) vielä kerran keittiössä juomassa yhden höyryävä kupillinen mustaa venäläistä teetä.

”Sinä nukut tässä omalla tutulla paikallasi”, babulja sanoo ja osoittaa tuttua nojatuolia. Mummi laittaa minut aina nukkumaan tästä vanhasta nojatuolista muodostuvaan ”sänkyyn” – joka ilmeisesti on jotain neuvosto-designiä, sillä missään muualla en ole nähnyt yhtä karmean huonosti toimivaa systeemiä. Mutta siinä minä olen aina mummin luona nukkuessa yöpynyt – ja kuten aina, on peitto aivan liian paksu ja tyyny täysin kivikova. Venäläinen pussilakana on myös aivan oma lukunsa. Siinä missä kotosuomalainen pussilakana sisältää kolme reikää - siis reiän alhaalla ja reiät molemmissa yläkulmissa helpottaakseen viltin yms. pujottamista pussilakanan sisällä – on venäläisessä versiossa vain yksi reikä. Onko se alhaalla? Ei. Onko se ylhäällä? Ei. Missä helkkarissa se sitten on?! Keskellä pussilakanaa! Pussilakanan keskellä on useimmiten, kuten tässäkin käyttämässäni versiossa, salmiakin muotoinen ja noin 40 senttiä halkaisijaltaan oleva reikä, josta viltti pujotetaan sisään. Tämän jälkeen sitten kamppaillaan sen kanssa, että viltin kulmat saadaan vastaamaan pussilakanan kulmia. Minulla on yksi oma selitysteoria tälle käytännölle: venäläiset viltit ovat useimmiten todella kauniita tekstiilityön näytteitä. Salmiakin muotoinen reikä pussilakanassa muodostaa siis kurkistusaukon viltin estetiikkaa!

”Noniin, nyt nukkumaan jo!” mummi huudahtaa omalta sängyltään ja sammuttaa valot. Asunnon koosta johtuen nukumme samassa huoneessa. Mummin mies nukkuu olohuoneen vuodesohvalla. ”Tiedätkös T…” alkaa mummi hiljaa kertoa. Meillä on aina, jo lapsuudesta asti, ollut tapana jutella mummin kanssa ensin keittiössä ja sitten jatkaa keskustella vielä omista vuoteistamme. Toisin kuin keittiössä, nyt emme tuijota toisiamme, vaan pimeää kattoa ja kerromme mielemme liikkeistämme. Tällä kertaa mummi ei kuitenkaan kertaa tapahtumia minun ja siskojeni lapsuudesta, ei hänen omasta lapsuudestaan eikä sotakokemuksistaan, vaan jostain ihan muusta. Mutta annetaan babuljan jo vihdoin puhua! Kerron sitten itse, mitä minä ajattelen.

”Tiedätkös T… minusta tuntuu, että amerikkalaiset agentit riistävät Venäjää. Minä… olen siitä aivan varma. Nämä agentit… he näyttävät aivan meiltä venäläisiltä, he käyttävät venäläisiä nimiä emmekä me pysty edes erottamaan, kuka on amerikkalainen ja kuka venäläinen. Nämä amerikkalaiset vievät meiltä kaiken, T, ymmärrätkö… he omistavat tehtaat, he omistavat kaiken… vain [Venäjän nykyinen presidentti, Vladimir] Putin voi auttaa meitä. Amerikka on taas pilannut meidän valtioiden välisen maineen… mutta Putin… hän korjaa kaiken taas ennalleen. Vain hän pystyy siihen. Ymmärrätkö, T…?”

…

Ensimmäistä kertaa olen aivan sanaton. En sano mitään. Mitä minä voisin sanoa? Ehkä olisi pitänyt sanoa jotain. Hiljaisuuden pimeässä muistan, että viime kerralla sanoinkin jotain. Tämä tapahtui pari vuotta sitten. Juttelimme taas tuttuun tapaan keittiössä jostain lapsuuteeni liittyvästi, kun babulja otti yhtäkkiä esiin ukrainalaiset. ”Oletko kuullut, T, millaisia hirviöitä ukrainalaiset ovat? He eivät ole edes mitään ihmisiä! Kaikki ukrainalaiset ovat saastaa! He eivät suostu maksamaan meidän maakaasujamme!” Mummi-hyvä! Mistä sinä oikein puhut? Venäjän ja Ukrainan välisestä maakaasukiistasta? ”Ne saastat eivät suostu maksamaan velkojaan!” Babulja! Mutta mitä se sinua liikuttaa? Eikä valtioiden väliset poliittiset ongelmat tee kenestäkään ihmisestä, saatika sitten koko kansakunnasta, ”saastaa”! Mummi oli hetken hiljaa. ”Oletko sitä mieltä? Mutta television uutisissa sanottiin niin!”

”Television uutisissa sanottiin niin...” Venäjän televisio ja sen uutislähetykset ovat oma lukunsa, josta täytyisi kirjoittaa monipuolisemmin, mutta totean nyt sanomaan muutamia omia huomioita ja kommentteja. Huomioita siitä, mitä televisio tekee venäläisille vanhuksille.

Ensinäkin televisio on mummille ainoita tiedonlähteitä ulkomaailmasta – mummille, mutta myös monille niille muille miljoonille eläkeläisille, jotka päättävät äänestyslippunsa kanssa siitä, ketä äänestävät seuraavissa presidentinvaaleissa. Nämä samat miljoonat eläkeläiset eivät ole myöskään useimmiten kovin korkealle kouluttautuneita, joten uutistiedon kriittinen tarkastelu saattaa jäädä kokonaan välistä. Varsinkin kun jokainen venäläinen tv-kanava toistaa samaa uutista samasta näkökulmasta – vain uutisten järjestys ja muoto saattavat vaihdella, mutta mitään varsinaisesti vaihtoehtoa ei ole. Koska mitään vaihtoehtoa ei ole, täytyy kaikkien kymmenen televisiokanavan uutisten siis olla ”totta”.

Perinteinen venäläinen uutislähetys on kaikessa koomisuudessaan seuraavanlainen. Ensimmäisessä uutisessa presidentti Putin tapaa esim. tehtaanjohdon edustajia. Toisessa uutisessa pääministeri Medvedev tapaa esim. lääkeyhtiön edustajia. Kolmannessa jutussa Putin taas tapaa jonkun öljyfirman edustajia. Neljännessä jutussa Medvedev tapaa jonkun. Arvatkaas mitä uutisten viimeisessä jutussa sitten tapahtuu? Ette ikinä arvaa. Putin ja Medvedev tapaavat TOISENSA! Kyllä vain. He tapaavat Putinin kabinetissa, heittävät juttua, ilmoittavat että valtakunnassa on kaikki hyvin jne. Joskus nämä vallan veikkoset saattavat, tosin, pelata illan uutisessa myös esim. tennistä tai jotain muuta. Kun Medvedev oli presidenttinä ja Putin pääministerinä tuossa muutama vuosi sitten yhden kauden verran, oli uutisten rakenne sama, mutta edustajat vain esiintyivät toisessa järjestyksessä – eli siis ensimmäisessä uutisessa Medvedev tapasi jonkun, sitten Putin jne…

Toisekseen, ja tämä liittyy myös näihin ”amerikkalaisiin agentteihin”, salaliittoteoriat ovat Venäjällä – kuten myös muissakin entisissä Neuvostoliiton maissa – kovaa huutoa. Itse asiassa ne olivat jo kovaa huutoa Neuvostoaikoina, kun ”länsimaisia vakoojia saattoi olla kaikkialla”. Lapset värvättiin kouluissa ilmiantamaan vanhempiaan (varsinkin jos vanhemmat nyt sattuivat olemaan ärsyttäviä), vanhemmat taas ilmiantoivat naapureitaan (varsinkin jos naapuri nyt vain sattui olemaan ärsyttävä) ja naapurit taas ilmiantoivat sukulaisiaan (varsinkin jos… no, taisi mennä jo perille) jne… ehkä tässä, kuten mummin puheissa, on television kansalaisille kuitenkin yksi ”lohdutusta” tuova ajatus: se, että valtion johto, siis nykyvenäjän kontekstissa Vladimir Putin, pystyy erottamaan nämä ”amerikkalaiset” venäläisistä. Onneksi sentään on Putin, joka röntgenkatseineen erottaa hyvän ja pahan! Onneksi! Salaliittoteoriat eivät kuitenkaan ole vain vallassa olevaan puolueen tehokeino – ehei, vaan myös oppositio, valitettavasti, käyttää niitä ahkerasti. Näiden kertomuksissa Putin on todellisuudessa maailman rikkain mies, joka käärii kaikki Venäjän rahat vain itselleen; Putin on henkilökohtaisessa vastuussa monien häntä vastustavien poliitikkojen palkkamurhista; Putin määräsi ja toteutti aikoinaan, vauhdittaakseen Toisen Tšetšenian sodan alkamista, muutamien moskovalaiskerrostalojen räjäyttämisiä jne. Minä en henkilökohtaisesti tiedä missä menee totuus ja missä se ei mene, mutta näitä molempien osapuolten teorioita yhdistää asioiden yksinkertaistaminen ja katsominen vain tietynlaisen salaliitto-sapluunan lävitse. Sillä täytyy kuitenkin muistaa, että mustan ja valkoisen välissä menee myös harmaan monenlaiset totuuden sävyt.

Kolmannekseen, tuntuu siltä että mummi, kuten monet muutkin venäläiset, on kääntymässä aina vain nationalistisemmaksi. Babulja aina mielellään esittelee keittiön seinällä olevaa karttaa ja toistaa ”Katso, T, Venäjä on näin suuri maa! Meillä on niin paljon resursseja! Me pidämme huolta koko maailmasta!” Olen huomauttanut mummille jo toistuvasti, että tuo kartta on 80-luvulta ja se kuvaa Venäjän sijasta Neuvostoliittoa, mutta aina se sama kartta siellä vain roikkuu seinällä. Sotakertomuksissa babulja antoi ymmärtää, ettei pidä kovinkaan paljoa kommunisteista, mutta tuntuu, että tämäkin kuva on värittynyt vasta jälkeenpäin. Kommunistit kun ovat nykyisin Venäjän toiseksi suurin puolue ja valtapuoleen, Putinin, ainoat haastaja. Jos television uutislähetyksessä vilahtaa kommunistin naama, mummi huudahtaa ”Äh! Kommunistit! Heistä on vain harmia! Kyllä minä muistan millaiseen kurjuuteen he ajoivat maan!” Kommunismin ja Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä ovat jotenkin oudolla tavalla eriytyneet niin, että onkin yhtäkkiä isänmaallista vihata kommunismia – vaikka, toisaalta, Neuvostoliiton perinteestä kuitenkin poimitaan Venäjän nykyiset rakennuspalikat: kansallislaulu (tosin, uusin sanoin), vuoden suurin juhla (Voiton päivä – tietenkin) jne. Kansallisuusaatteeseen liittyen, muistan myös että mummin lempilaulu oli aina eräs kaunis, Okudžavan sanoittama, laulu vanhasta neuvostoelokuvasta. Nykyään babulja sanoo, että ei ei! Minun lempilauluni on, ja on aina ollut, laulu nimeltä ”Rakastan sinua, Venäjä”!

Mutta yön pimeydessä, sängyssä maatessani, en sano mitään. Tai sanon, mutta ohi aiheesta. Sanon, että olin lehdestä lukenut Venäläisen taiteen museossa olevasta näyttelystä ja ajattelin mennä aamulla sinne. Mummi lupaa herättää minut ajoissa ja tehdä jotain aamupalaa, mutta laitan varmuuden vuoksi puhelimeeni herätyksen ja kaikkien öisten mieleeni tulleiden ajatuksien jälkeen yritän vihdoinkin suistaa itseni uneen… Heräilen kuitenkin satunnaisesti, kun ensin mummi ja sitten tämän mies käyvät keittiöstä hakemassa unilääkettä, ja vielä myöhemmin olen unen lävitse kuulevinani valokytkimien naksuttelua ja hiljaisia keskusteluja… Aamulla on vielä pimeää kun nousen sängystä ja havaitsen kellon olevan jo tarpeeksi paljon. Mummi ei ollut herättänyt minua. Menen keittiöön ja alan valmistaa jotain leipää aamiaiseksi, kun yhtäkkiä herään uudelleen sängystäni! Tällä kertaa mummi on valmistanut keltaisen väristä hirssipuuroa, jota ahnaasti nautin keittiön pöydältä. Aamuisen ruokailun jälkeen olen jo lähdössä matkaan, kun yhtäkkiä kuulen hiljaisen kuiskauksen ”T… herätys! Kello on jo paljon! Nouse sängystä, tein sinulle aamiaista!” Kolmas kerta toden sanoi ja herään vihdoinkin unieni harhoista tähän meidän tuntemaan maailmaan. Aamupalaksi ei kuitenkaan ollut unessa nähtyä leipää tai hirssipuuroa, vaan paistettua spagettia ja kananmunaa.

Ruoan jälkeen kerään kaikki tavarani mukaan ja lähden kohtaamaan Pietarin utuisen kylmää talviaamua. Keittiön kolme krysanteemia vilkuilee mummin olkapään ylitse kun tämä tekee ristimerkin ulko-oven pielestä. Lupaan tulla muutaman päivän kuluttua tuomaan puuttuvat valokuvat ja tällä kertaa, mummin varoituksia kuunnellen, en käytä matkustamiseen iloisen turkoosiksi värjättyä hissiä.