näin alkavat jumalan aamut

kun jumala oli levännyt yksityiskohdissa, oli aika ryhtyä taas töihin. sunnuntai kun oli, ei mieli tietenkään tehnyt. parasta jos vain voisi jäädä lepoon, tuumi jumala, ja käänsi kylkeään.

kulunut tapetti tuijotti entiseen malliin.

mitä sinäkin nyt haluat!

mutta ei tapetti koskaan vastannut. vaikka jumala pisti kaikkensa peliin. hiki siinä hommassa tuli ja ehkä myös rakkula. ainoa, mitä jää käteen yrittämisestä.

nngh!

prrrrfff!

jumala pihisi ja päästeli huuliensa lomasta ääniä ja sanoja, mutta mitään ei tapahtunut.

kohta äitikin tulee, voi vietävä. nyt täytyy nousta. ensin toinen lonkero ja sitten toinen. kas noin. ylhäällä ollaan, jos tätä nyt ylhäällä olemiseksi voi kutsua.

venytys, pieni jumppa ja takaisin maailmaan.

mutta ensin aamupala. jääkaappi, siinä se jo edessä onkin. avaan kaapin, valo syttyy ja hymyilee minulle. siksi minua pidetään valon lapsena, siksi.

mutta tämä päivä oli oleva huono päivä, sillä joku tai jokin oli vienyt kaapista maidot.

äitiii

mutta äiti katseli minua yhtä vihaisesti kuin ennenkin – että kun sitä ollaan jumala, niin auta vain itseäsi, jumalauta.

pistävä katse.

onkohan kaikkien äitien katse noin pistävä – en tiedä. mutta se tuntuu pernassa asti. perna muljahtaa ja jatkaa sitten taas onnetonta sykintää.

näin alkavat jumalan aamut.

Katkelmia II

[...] stanislav painaa jarrunsa pohjaan

ja me jäämme korealaisen auton kyydistä: tuonne kulman taakse! menkää kulman taakse! sieltä lähtee bussi! muistakaa: vain bussi ? ja ?? – älkää astuko väärään! stas kaahaa paikalta ja laahustamme luvatun kulman taakse. päivä on polttavan kuuma ja kesä tuli yllättäen: talvesta tuli kesä ja minulla on musta tekonahkainen takki: kuuma, kuuma! kesä! linja-autot lönkyttelevät ohitse. ihmiset odottavat. meitä on paljon. nyt on hetki aikaa valokuvata. jotta muistaisin kaiken.

tsap, tsap.

filmi täyttyy ja ?? rientää kulman takaa: tässä! mennään! haitaribussi avaa lämpimän kitansa ja astumme peremmälle. maksan matkamme ja saan repaleista paperia vaihdossa. kuuma. jos äsken oli lämmin, nyt on jo kuuma. kesä: tukahduttavia muistoja nelirenkaisten parissa. ei ilmastointia, ei mitään. pelkkä pleksistä tehty ikkuna, jonka joku on tuskien saattelemana avannut raolleen. muovi käryää auringon paisteessa.  ihmispaljous. ja ruuhka, tietenkin. ”propka”, supatan naapurini korvaan.

opetan täkäläisiä sanoja.

ihmisiä tulee. ihmisiä menee. me istumme tai pitelemme muovilta ja hieltä löyhkäävistä kahvoista. tiukasti kiinni. ?? nytkähtää. ja nytkähtää. ja nytkähtää. yritän vilkuilla ikkunasta ja näen edessä vain lisää autoja. nyt ei kyllä olla menossa yhtään mihinkään. mutta onneksi meillä ei ole kiire. me olemme lomalla. kesäinen pihkova. kaupunki. ja seutu, josta esitteen mukaan

Russia starts here!

ja totta se on: minä löysin venäjän. eilen. aivan eilen se tapahtui. stasnislav oli viemässä meitä asuntoonsa, kun joku kiljaisi: pysäytä! haluan nähdä enemmän! pomppuisella hiekkatiellä mateleva auto sammui joen varrelle. ilta-auringossa pyhä joki kiemurteli hiljaa ääneti. valkoiseksi maalatut luostarit katselivat meitä pieniä pisteitä jylhän mäen päältä. pimeässä erotin muutaman kalastajan ja tiesin heti: venäjä. tässä se virtasi. violetti taivas ja synkkä joki.

sanoinkuvaamaton näky - ja kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

kolminaisuuden katedraali vilkuili kauempaa. ruhtinatar olga sen oli perustanut: nähnyt kolme sädettä ja päättänyt: tähän pystytän. ja vieläkin se oli pystyssä. tuhat vuotta kului ja se täyttyi meistä. me turistit. katedraalissa tuoksuivat tuohukset ja ikonit valuivat hiljaa. tsap, tsap. onneksi kuvaaminen oli sallittua. ja kaiken me tallensimme. jotta muistaisimme.

mutta haitari vain seisoo paikallaan ja ikkuna lakkaa puhaltamasta viilentävää ilmaa.

pieni koulutyttö hätääntyy. sellainen oikein klassinen koulutyttö: pampula päässä ja koulupuku. äidillänikin on ollut sellainen. mutta siitä on jo aikaa. ahdistus. tyttö tekee nyt kaikkensa pidätelläkseen kuumia kyyneliä. lasittuneet silmät vilkuilevat epätietoisena. aikuisten maailma ja kohta, kohta alkaa sydäntä särkevä surkea itku.

enkä minä…

enkä minä enää välitä olgasta, tai kolminaisuudesta tai joesta, joki joka oli itse elämä ja jota minä olin etsinyt, enkä kuvista tai ikoneista ja kaikki kuvat ovat turhia: kaiken minä unohtaisin ja kaikki oli poisjuoksevaa ja kaikki olivat vain hetkiä ja kohta jo olisin kotona ja sanoisin, että menipä matka nopeasti ja pohtisin salaa yöllä olinko koskaan edes matkalla

sillä: tuntemattoman tytön ahdistus repii minut rikki

anteeksi, mutta… – niisk – me olemme ruuhkassa ja minä… – niisk – myöhästyn… odottakaa minua... – niisk – odotattehan te minua? ettehän te lähde ilman minua? ettehän te…?

tyttö niiskuttelee vielä kerran puhelimeensa ja pyyhkii kädellään poskelle vierähtäneet kyyneleet. puhelu on lopussa. autot hajaantuvat, ruuhka väistyy ja bussi nyt nyt nytkähtää liikkeelle. vartin kuluttua pääsemme jo määränpäähämme, leninin aukiolle. huojumme helteestä tahmealle asfaltille ja elämä jatkuu.

hymyilen valokuvissa ja tunnistan taas olgan ja joen ja ne ikonit, mutta… mutta silti minusta tuntuu, että filmille jäi tallentamatta jotain… unohdinko minä jotain? mitä minä unohdin? mitä minä... […]

Ennen kuin viini oli keksitty

Ennen kuin viini oli keksitty, olivat puna-, valko- ja mustaviinimarjat olleet pitkään, pitkään identiteettikriisin sairastamia. Jos heitä lähestyi ja uskalsi kysyä, että tervehdys marja, mikä se sellainen marja sinä olet, niin tuo tuollainen kysymys oli kyllä massiivinen erhe.

Ne kun nimittäin kävivät päälle.

Ensin ne repivät silmät.

Sitten ne repivät muun.

Että sellaista oli ennen, ja jos vielä joku sanoo, että ennen olivat asiat paremmin, niin silloin minä itse aion kyllä repiä siltä silmät päästä.

Ugh

Sokea päällikkö on puhunut.

Sininen valokaari ( 2 / 2 )

Narahduksia löytyy myös taidenäyttelyistä. Ensin kuvat ja taulut, raamien pönöttävät miehet tai alastomat seireenit, kutsuvat luokseen, mutta kun joutuu liian lähelle, hälytys katkaisee ja palauttaa todellisuuteen. Narahdus. Hälytys. En minä ole koskaan joutunut museoissa tai näyttelyissä hälytyksen kohteeksi, mutta se ei ole oleellista. Narahdukset seuraavat stigman lailla ja narahdusta stigman lailla seuraa hälytys.

Narahdus...

Hälytys..

Kasvot.

Espoon Emma-taidemuseossa oli näytillä espanjalaisen Jaume Plensan monumentaalisia veistoksia, jotka massiivisella koollaan saivat ihmisen hengästymään. Vääristeltyä massaa, Solaris-planeetan tuottamia ihmiskuvia takaraivon sähkötoiminnasta; kohteita, objekteja, sanoja. Näyttelyn keskiössä oli kolmesta hiljaisesta päästä koostuva installaatio, jota reunusti valkoisiksi maalatuista kivistä tehty ympyrä. Kivimeri, jossa kaulaan asti uponneet päät lepäsivät ja viestivät ympäri kehoa liimattujen sanojen avulla. Kiersin ihmeissäni tuota näkyä ja aivan huomaamattaan, aivan vahingossa, törmäsin kivimereen. Kirjaimellisesti. Potkaisin jalallani taideteosta. Ei, ei, minä potkaisin lattialla makaavaa kiveä. Kivi pyörähti iloisesti ja päästi kivelle tyypillisen äänen: KLONK. Klonk ja TUNK se sanoi, törmätessään virkatovereihinsa kuin biljardipallo konsanaan. Typerä kivi, sillä tavalla, törmää kenkään. Kumarruin ja suoristin kiven, laitoin sen takaisin omalle harmoniselle paikalleen, enkä minä, siinä kykkiessä, ollenkaan huomannut, kun teosen vartijana toiminut nainen lipui äänettömästi luokseni.

Älkää koskeko siihen! Se kuuluu taideteokseen! Mitä te oikein teette!

Ei hän näin huutanut, mutta näin minä sen kuulin. Tämä kivi tässä, minä törmäsi tähän kiveen! Laitan sen takaisin! Anteeksi, mutta se kuuluu taideteokseen! Eipäs kosketa niihin kiviin! Mutta ne kivet. Eivät ne olleet mitenkään esteettisen taiteellisesti esillä. Siinä vain kasa kiviä pönötti ilman raameja. Mistä minä olisin voinut tietää! Ei ollut sellaista mustakeltaraitaista varoitusviivaa, joka olisi huutanut lukijalle EI EDEMMÄS – kulttuurin törmäysvaara! Ei ollut mitään sellaista. Ei ollut rajoja. Rajat oli poistettu. Hälytin oli riisuttu, piilotettu rakenteisiin. Ennen hälytin näkyi. Se oli sellainen punainen laatikko, joka päästi valon. Valon! Minä muistan vain äänen.

KLONK

ja

TUNK

Ihan vahingossa!

Enhän minä mitään!

Klonk. Hälytys. Tunk. Narahdus. Ei narahdusta.

Klonk. Kasvot. Hälytys.Tunk.

Klonk. Narahdus.

Häpeä.

Tampere. Taidesuunnistus. Ikuinen galleria. Me, minä ja Tiina, yritimme mennä TR1:een, mutta eksyimme tänne. Olen aivan varma, että tämä on TR1. Ei se ole. TR1 on Väinö Linnan aukion toisella puolella, Media-museon yhteydessä. Ei, ei Werstaan yläkerrassa, vaan siinä vieressä. Ikuinen galleria. Taidesuunnistus. Tampere.

Pieni, muutaman neliön kokoinen huone täynnä enemmän ja vähemmän taiteellisia kokeiluja. CD-kansitaidetta, jossa jokaisen baben kohdalla lisätty baby. Hauskaa. Kulmassa epämääräistä värisotkua. Ahdistavaa. Eloton ja pysäytetty, hengetön sideharsosta tehty patsas tuijottaa seinään. Ahdistavaa, taas kerran.

Mutta näiden välissä, näiden käsityöllä tehtyjen esineiden välissä on vasara, lasi ja sarjakuva. Sellainen punainen pieni vasara, joka houkuttaa kouluun linja-autolla matkustavia poikia varastamaan vasaran. Vasara, jolla rikotaan ikkuna hädän tullessa.

Hätä. Kerran olen soittanut hätäkeskukseen. Ihan äsken. Naapurista kuului raastavaa, eläimellistä huutoa. Ei mitään sellaista huutoa, mitä elokuvissa huudetaan. Ei mitään sellaista. Ei sitä voi kuvata. Pirkko, Pirkko! Onko kaikki hyvin siellä? Pirkko ei vastaa. Huutoa. Näppäilen ja soitan. Yritän muistella, miten ihmiset toimivat tällaisissa tilanteissa. Operaattori nostaa luurin ja alan vaistomaisesti luetella asioita. Oven takaa kuuluu huutoa. Naapurissa vanha nainen. Ollut aiemmin sairaalassa. Ei avaa ovea—mutta Pirkko avaa oven. Välitän hänelle operaattorin kysymyksen ja kysyn tarvitaanko ambulanssia. Ei tarvita. Ilmoitan eteenpäin ja suljen saatujen ohjeiden mukaisesti luurin. Pirkko rikkoo hiljaisuuden hauraalla äänellään. Teidän täytyy ymmärtää. Petri sairastaa syöpää. Petrillä on kipuja. Petri tekee kuolemaa. Yrittäkää ymmärtää. Kyllä, kyllä, me ymmärrämme ja palaamme omiin asuntoihimme. Tiinaa nolottaa. Minua hämmentää. Seuraavana päivänä ostamme kukan, soitamme ovikelloa ja oven avaneelle Petrille toivotamme hyvää uutta vuotta. Tällä kertaa minuakin nolottaa.

Hätä. Vasara. Lasi. Lasin takana sarjakuva. Sarjakuvassa hahmo. Hahmo katsoo sarjakuvaa, jossa hahmo katsoo sarjakuvaa. Sarjakuvan sarjakuvassa hahmo lyö vasaralla lasia. Hahmo innostuu tästä ja lyö vasaralla lasia. Tiina innostuu tästä ja -- ei, älä edes ajattele! Älä lyö! Älä, älä! Mutta tässä selvästi opastetaan lyömään! Katso nyt! Vasara, lasi, sarjakuva – aivan selvä juttu! Se on vain ansa, älä koske siihen! Narahdus! Älä koske! Narahdus! Mutta Tiina ei kuuntele. Tiina tarttuu vasaraan ja

KLONK

lasi joustaa

KLONK ja TUNK

Tiina lyö kovempaa

RÄTS ja KLONK ja TUNK

narahdus ja hälytys ja narahdus ja ja ja

Tiina tekee, Tiina toimii! Tiina toimii, kuten toimivat hänen laulujensa ihmiset: ihmiset, jotka haluavat ja seisovat halunsa takana – toisin kuin minun ihmiseni, ihmiset, jotka eivät saa mitään aikaan ja jos saavat, he ovat vitsi: kertoja on saamaton, kertoja ei pysty muuttamaan maailmaa, kertoja ei toimi – ja jos kertoja toimii, se on vitsi, se on parodia, se on ironia ja kun me elämme tätä herramme post-ironian vuotta 2013 ja Tiina toimii ja kuulen, klonk ja tunk, ja narahdus, narahduksen minä kuulen ja hälytys ja hälytys ja häpeä ja hälytys ja narahdus

Mutta mitään hälytystä ei kuulu. Eikä kuulu narahdusta. Katso nyt. Mitään ei tapahtunut. Näin sen kuului mennä. Tiina sanoo rauhallisesti ja asettaa vasaran takaisin paikalleen. Näetkös. Muutkin ovat lyöneet vasaralla tähän lasiin. Lasi on täynnä vasaran jälkiä. Siinä meillä on taidetta, joka kutsuu toimimaan! Mutta, mutta... mihin jäivät klonk ja tunk? Ehkä jos minä olisin lyönyt, mutta en minä olisi lyönyt. Mahdoton skenaario. Minä en toimi. Hävettää.

Klonk ja tunk.

Taloyhtiön sauna ja 18:00. Oven repaleisessa paperissa lukee sukunimeni. Olemme molemmat saaneet miinuspisteitä kohti tylsää aikuisuutta, koska käymme lauantaisin saunassa. Täällä, puupaneelien bunkkerissa. Reinot ja Ainot jalassa. Kylpytakit hississä. Oluet lauteilla. Mutta tällä kertaa ovessa on vinoon aseteltu, käsin kirjoitettu lappu:

ÄLKÄÄ HEITTÄKÖ LÖYLYÄ!

KIUKAASTA TULI SININEN VALOKAARI!

Ei siinä näin lukenut, mutta näin minä sen luen. Tiina on huolestunut. Minä olen innoissani. Sininen valokaari! Olen innoissani kuin ne kouluun linja-autolla matkalla olevat pojat, jotka tuijottavat katon rajassa kiiluvaa pientä punaista vasaraa. Vasara! Löylykauha! Vasara! Löylykauha. Kädessä löylykauha. Vasara. Ei, älä edes ajattele! Älä heitä! Älä, älä! Mutta minä haluan nähdä valokaaren! Älä, älä. Lapussa luki, ettei saa heittää löylyä. Mutta minä haluan nähdä sen sinisen valokaaren... sinäkin löit sillä vasaralla tänään! Mutta kun tuo voi olla vaarallista. Äh! Yritä nyt kinata kanssasi! Vasarassa on vettä puolillaan ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä ja minä en heitä löylyä. Vesi valuu kauhasta takaisin astiaan. Sininen valokaari jää näkemättä.

Toisella saunakierroksella eteisestä kuuluu kolahdus ja pukuhuoneen ovi aukeaa. Täällä on ihmisiä saunassa! Huudan ja ääni vastaa: Onko siellä vielä joku? Älkää vain heittäkö löylyä! Minä käyn ottamassa sulakkeet kokonaan irti. Älkää heittäkö löylyä! Katselen lauteilla makavaa kauhaa. En heitä löylyä ja kiitän salaa itseäni, etten heittänyt löylyä. Minä en toiminut, vaikka halusin toimia. Mistä tietää, milloin pitää toimia ja milloin ei? Milloin saa leikkiä sankaria ja milloin pahista? Mitä on elämä häpeän ja ei-häpeän välissä?

En tiedä, mutta silti: silti minä olisin niin halunnut nähdä sen valokaaren!