Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa viisi. Antikahvila.

Pietari-kertomuksen neljännen päivän viidennessä osassa siteeraan Gogolia, muistelen katkeria tappioitani Mafia-pelin tiimoilta ja tutustun yhteen kaupungin antikahviloista.

Antikahvila.

Mikä ihmeen antikahvila? Millainen kahvila on ”anti”? Sen halusin selvittää, kun otin saunan ja Maratan jälkeen suunnaksi Pietarin pääkadun, Nevski prospektin, jossa yhden tällaisen kahvilan piti mainoksen mukaan sijaita. Törmäsin tähän ilmiöön jo Time Out –lehden myötä, joka kertoi tästä konseptista paperisilla sivuillaan. Perusajatus on, että kahvi, tee ja keksit – siis perinteiset kahvilatarvikkeet – ovat ilmaisia. Mutta juju tuleekin tässä: siellä oleminen maksaa. Ensimmäinen tunti maksaa muutaman euron, toinen jo hieman vähemmän jne. Juo (teetä) ja syö (keksejä) niin paljon kuin haluat! Mutta mitä kauemmin viihdyt, sitä enemmän maksat. Pidän ajatuksen perusvireestä: se pakottaa kahvilat tekemään itsestään miellyttäviä ja viihtyisiä paikkoja, joissa sitä haluaa viettää pidempää aikaa ystävien kanssa. Kahvilan ei tarvitse panostaa tarjontaan ja menuun, vaan johonkin muuhun. Tämän ”muun” ja keinot saada ihmiset pysymään kahviloissa halusin selvittää.

Katu nimeltä Marata loppuu pohjoisessa päässään suoraan Nevskiin. Olen ydinkeskustassa, Pietarin sydämessä. Autot kaahaavat jatkuvasti, liikennevalot tykyttävät epätasaisesti, valomainokset häikäisevät silmiä, ihmiset tönivät kiireissään, turistit valokuvaavat toisiaan, nuoret jakavat katumainoksia, kaupat myyvät törkein hinnoin erilaisia luksustuotteita, mainosmiehet pukeutuvat maskottiensa asuihin, sähkötolpat välittävät erilaisia vuokrahuonemainoksia… aamusta iltaan ja pitkälle yöhön täällä riittää hälinää. Oikea hälinäkeskus. Pimeydestä huolimatta keinovalaistus antaa ymmärtää, että meno jatkuu vielä pitkälle yöhön. Olen joskus nähnyt naisten työntävän lastenrattaita keskellä yötä. Ei täällä edes ole mitään yötä! Täällä ei ole aikaa nukkua.

Nevski prospekti.

”Ei ole olemassa mitään Nevski prospektia parempaa, ei ainakaan Pietarissa, jolle se on kaikki kaikessa. Tuo valtakatu, pääkaupunkimme kaunotar, onkin kaikissa suhteissa loistelias! Tiedän, että ainoakaan Pietarin kalpeista, virkaa hoitavista asukkaista ei vaihtaisi Nevski prospektia minkäänlaisiin maailman aarteisiin. Ei vaihtaisi se, jolla on ikää vasta kaksikymmentäviisi vuotta ja kauniit viikset sekä ihmeen muodikkaasti ommeltu takki, puhumattakaan sellaisesta, jonka leuasta työntyvät esille harmaat haivenet ja pää on sileä kuin hopealautanen, hänkin on ihastunut Nevski prospektiin.” (Gogol 1835: 355)

Näillä satiirisen ylistyksen sanoilla alkaa Nikolai Gogolin (1809-1852) 1800-luvun alkuun sijoittuva lyhyt novelli nimeltä Nevan valtakatu. Kyseinen kirjailija oli kotoisin auringon paahtamasta Ukrainasta, joten Pietarin pohjoinen kylmyys sai Gogolin silmissä kaupungin näyttämään kolkolta ja pettävältä, joka tulee jo ilmi tässä samaisen kertomuksen lopussa, kun kertoja antaa tuomionsa valtakadun maineesta:

”Ah, älkää luottako Nevski prospektiin! Itse kääriydyn aina mahdollisimman tiukasti viittaani kulkiessani Nevski prospektilla ja yritän olla katsomatta kehenkään ja mihinkään. Kaikki on petosta, kaikki on harhaa, kaikki on jotakin muuta miltä näyttää. […] Se pettää ja valehtelee kaikkina aikoina, tuo Nevski prospekti, mutta eniten silloin, kun yö tiivistyneenä pimeäksi laskeutuu kadun ylle erottaen talojen valkoiset julkisivut keltaisista, koko kaupunki muuttuu kumisevaksi jytinäksi lukuisten vaunujen vieriessä siltojen yli ja esiratsastajien huutaessa ja hyppiessä hevosten selässä ja kun itse pääpaholainen sytyttelee lamppuja vain sitä varten, että saisi näyttää kaiken epätodellisessa valossa.” (Gogol 1835: 399-400) Nikolai Gogol. Valitut teokset I. Suomentanut Juhani Konkka. WSOY. Juva 1994.

Pääpaholainen oli jo sytyttänyt lamput, kun seison talon numero 88 edessä. Tässä sen kahvilan pitäisi nyt olla. Mutta kuten aina, alkaa taas tuttu rumba ja ihmettely: eihän tässä lue mitään! Kahvilan löytämistä vaikeuttaa vielä se, etten edes muista paikan nimeä. Enkä oikeastaan edes tarkkaa osoitetta. Ehkä… vilkuilen edessä olevaa rakennusta ja jatkan ajatusta: ehkä se on tässä! Mutisen, tartun kahvaan ja vääntäydyn edessä olevasta ovesta sisään. Eteeni osuu pieni, kulmaan ahdettu lautapeleihin erikoistunut kauppa. Ei, ei… ehkä yläkerrassa? Kiipeän portaat ylös ja ilmestyn nettikahvilaan. Onko se tämä? Kävelen ripeästi kahvilaa päästä päähän, kunnes vartija tulee yllättäen kysymään aikomuksistani. Enhän minä tässä mitään! Olin jo lähdössä! Murahdan ja palaan takaisin alakerran ovelle.

Pysähdyn tutkimaan alakerran pientä kauppaa. Lautapelit, kuten jo aiemmin mainitut sarjakuvat, ovat tulleet ryminällä Venäjän markkinoille ja ovat lopulta myös muuttaneet ihmisten kaupunkitottumuksia: siinä missä vielä muutama vuosi sitten kahvilat täyttyivät vain kalliista kirsikkastruudeli-herkuista, nyt yhä suurempana trendinä on tarjota ihmisille viihdykettä lautapelien muodossa. Venäläinen lautapeli olisi hyvä joululahja... ajattelen ääneti ja siinä samassa tunnistan Blokus-nimisen pelin kaupan pienestä hyllystä. Ah! Tämä on hyvä! Klassikko! Innostukseni aiheuttaa pienen keskustelutuokion nuoren miesmyyjän kanssa, joka päätyy lopulta suosittelemaan Venäjällä suurta suosiota nauttivaa Mafia-nimistä peliä. Kyseessä on äärimmäisen yksinkertainen ja yksinkertaisen nerokas peli, johon tarvitaan vain muutama kortti, mielikuvitusta ja paljon valehtelemisen taitoa. Olen pelannut sitä kerran aikaisemmin paikallisten kanssa. Hävisin kaikki erät.

Helvetin typerä peli.

Ilman uusia joululahjoja seisoskelen taas Pietarin valtakadun varrella. Kyllä minä sen pirulaisen kahvilan vielä löydän! Kuljen korttelia ristiin ja rastiin, kunnes päätän sattumalta kokeilla yhtä sisäpihoista – ja siellähän se lopulta on. Venäjällä pitää aina vain luottaa pimeään ja huonosti valaistuun sisäpihaan, joiden perällä kaikki mielenkiintoinen tapahtuu – ja jonka perällä myös ”FreeDom”-niminen kahvila sijaitsee. Venäläinen sanaleikki – ”dom” kun tarkoittaa kotia tai taloa. Mutta tämä ”talo” näytti enemmän hotellilta, kuin kahvilalta.

Astun sisälle.

Pienen eteisen täyttävät lukuisat kengät – vaikutelma on heti, kuin olisi ystävälle kylään tullut. Takkeja, kaulahuiveja ja laukkuja roikkuva naulakko valittaa hiljaa, kun siirrän omat päällysvaatteeni kasan jatkoksi. Porukkaa täällä siis riittää ja jokin pitää heidät täällä. Astelen kenkien ylitse heti vasemmalla sijaitsevaan huoneeseen, jossa kassakone kilisee iloisesti. Nuoria, iloisia ja ystävällisiä työntekijöitä on kolme. Saan yhdeltä heistä kortin, jossa on henkilökohtainen koodini. Aikani lähtee juoksemaan ja saan tietää, että lysti maksaa kaksi ruplaa minuutilta (kolme euroa tunnilta). Ihmiset takanani jonottavat vihreää teetä, sieppaavat kassapöydältä erilaisia suklaalla kuorrutettuja vohvelikeksejä lautasilleen ja katoavat sitten nauraen jonnekin kahvilan tiloihin. Seuraan rohkeasti esimerkkiä. Otan kupillisen teetä ja lähden kiertämään kahvilaa, jossa ei ole perinteistä lasi-ikkunoiden peittämää avaruuden tuntua, vaan paikka tarjoaa vaikutelman, kuin olisi viisihuoneisessa kerrostaloasunnossa käymässä.

Heti naulakon oikealla puolella on huone, jonka oviaukko on peitetty verholla. Yksityistilaisuus. Kurkin repaleisen verhon välistä iloista seuruetta, kun muutama kahvila asiakas loikkaa huoneen puolelta hakemaan lisää juotavaa. Ehdin laittaa merkille huoneen mustavalkoisen sisustuksen, punaiset karvamatot ja seinien täyttämät öljyvärimaalaukset. Pietarilaiset kahvilat tekevät nykyään mielellään yhteistyötä taiteen kanssa: monissa paikoissa on menossa jonkinlainen vaihtuva taidenäyttely – niin myös täällä. Moni kahvila nimeää myös itsensä mielellään ”art-kafeeksi”, vaikka tällä ei olisi mitenkään tekemistä taiteen kanssa. Art-kafe. Se vain kuulostaa niin hyvältä!

Päätän jättää seurueen omaan rauhaan. Naulakon jälkeen on L-kirjaimen muotoinen käytävä, joka kaartaa oikealle. Käytävällä on neliön muotoinen, lattialla seisova valkoinen hylly, joka pursuaa tuttuja ja vähemmän tuttuja lautapelejä: löytyy Monopolia, Carcassonnea, erilaisia parisuhdepelejä ja tietenkin monia eri versioita jo edellä mainitusta Mafia-pelistä. Oikealle kääntyvän käytävän varrella on toiletin lisäksi neljä huonetta, jotka kaikki on sisustettu eri tavalla, eri teemoin, ja joissa on tarkoitus tehdä eri asioita. ”Huoneita eri tunnelmiin”, kuten kahvilan nettisivusto mainostaa.

Ensimmäisessä huoneessa muutama nuori naishenkilö pitää jonkinlaista kokousta, enkä kehtaa jäädä huoneeseen häiritsemään. Kuvailu jää puolitiehen, mutta ehdin sivusilmällä huomata vaaleanpunaisen tunnelmallisen huoneen puisien huonekalujen sisustuksen, pöydillä palavat kynttilät sekä valkoisen pianon (tai sitten se on takka). Seurusteluhuone. Seuraavana huone on tyhjä asiakkaista, vaikka televisiossa pyörii tauotta jokin päälle jätetty videopeli. Huoneen täyttävät värikkäät säkkituolit, joissa on vielä edellisten käyttäjien jättämät painautumat. Konsolipelihuone. Kolmas huone on tarkoitettu korttien lätkimiseen - huoneen sisutus perustuu baarijakkaroihin ja korkeisiin pöytiin, joiden avulla on tarkoitus pelata pokeria ja venttiä. Korttelipelihuone.

Liekö harva tietää, että kultakutri oli Robert Southeyn alkuperäisessä
kertomuksessa ”ruma, vanha ja likainen” naisvankilan yleinen asiakas.
Tämä jotenkin liittyy kaikkeen.

Hörpin kuuman höyryävää teetä ja päädyn huonekokeilujen jälkeen, kuin kultakutri konsanaan, lyhyen käytävän päässä olevan oven eteen, jossa lukee ystävällisesti ”Runoesitys – tervetuloa!”. Raotan varovasti ovea ja kuulen, kuinka akustista kitaraa näppäilevä mies lopettaa laulunsa raikuviin aplodeihin. Istahdan teeni kera matalille, pehmeille tuoleille, juuri sillä samalla sekunnilla kun taiteilija sanoo pitävänsä lyhyen tauon. Hmph! Hämäräksi värjäytyneessä huoneessa on parikymmentä kuuntelijaa, jotka loikoilevat divaaneilla ja juovat nautiskelevan hitaasti teetään kuin itämaissa konsanaan. Yleisö on vanhaa ja nuorta – vieressäni istuu virkavallan vaatteisiin ja koppalakkiin pukeutunut nuori mies, jonka jaloissa kujeltaa muutaman vuoden ikäinen lapsi.

Tunnelma on vapautunutta, leppoisaa ja erittäin kotoisaa… siinä on jotain samaa, kuin saunassa: olemme kaikki yhtä samaa joukkoa. Tuntuu, että tänne voisi vain jäädä olemaan. Juomaan, syömään, loikoilemaan ja ystävystymään. Vapautumaan arjesta, unohtamaan ulkona huutava kylmyys ja pimeys…

Mutta ei.

En ehdi loikoilla divaaneilla edes viittä minuuttia, kun tulen levottomaksi. Pöytien puuttuessa en pysty käyttämään tietokonetta. Haluan kirjoittaa! Mutta nyt pitäisi vain olla ja nauttia kulttuurista sekä seurustelusta. Runoilija oli luvannut taiteellisen ohjelman jatkuvan, mutta tiedän omasta kokemuksesta, että kun kerran joku esitys alkaa, en uskalla enää poistua tilasta. Vilkuilen oviaukosta toilettiin kadonnutta runoilijaa, hörppään vihreät teeni kurkusta alas ja palaan taas kahvilan käytävälle.

Kassan luona maksan muutaman kolikon käynnistäni ja poimin vielä mukaani vohvelikeksin. Saan myyjättären ihmettelemään lyhyttä visiittiäni, johon vastaan, että tänne täytyy tulla ystävien kanssa uudestaan. ”Mutta täältä saa uusia ystäviä!” Kohautan olkapäitäni ja totean hänen olevan täysin oikeassa. Kyllä minä tänne vielä palaan! Etsin kenkiäni kasasta ja jätän mainitsematta, että olen itse asiassa juuri menossa kaupungin toiseen antikahvilaan. Kiitän teestä ja kekseistä, puen takkini ja karvalakkini taas päälle ja avaan oven pimeälle sisäpihalle.

Palaan Nevan valtakadun, kuin vanhan ystävän luokse ja tiirailen pientä värikästä kaupungin karttaani. Kuulakärkikynän sotkuisista merkinnöistä erotan tekstin: Antikahvila Mirakl. Moškovin kuja, talo numero 4. Mutta miten tuonne nyt pääsee… tutkailen karttaa hetken ja päätän sitten vaihtaa kävelyn ja metron aivan toisenlaiseen kulkuneuvoon nimeltä johdinauto. Sarvijaakko. Lankavaunu. Narutaksi. Trollikka. Trolleibussi.

Trolleibussi se on! Siis tuo kulkupeli, joka juuri kiitää kohti. Hoi, ota yksi matkalainen kyytiin!

Vrumm. Seuraavassa osassa matkaan trolleibussin ja laulujen parissa, pistäydyn Miraklessa ja muistelen vuoden 2009 kieliharjoittelukokemuksiani venäläisenä arkeologina.

Menneisyyden ja tulevaisuuden ilkeä nykyhetken yhdistelmä

Kirjoitettu yöllä.

  
Herään ääniin. 

Kuulen suljetuin silmin kaupungin raskaan ja rahisevan sisäänhengityksen. Hetken se pitää sielua sisällään. Sitten se taas sylkee sen meidän harmaan betonisissa kerrostaloissa nukkuvien asukkaiden päälle. Lumiaurat. Raapivat syntisen mustaa asfalttia rikki raastaen. Uudestaan ja uudestaan halki koko yön.

Koko helvetin yön.

Kello on neljä aamulla. Raotan tummia yön verhoja ja katson ikkunasta ulos. Luonnottoman oranssiksi värjäytynyt maailma näyttäytyy silmien edessä. Olisi taivas edes musta – mutta ei. Oranssi. Muistuttaen, miten me keinotekoisin valaistuksin yritämme pidentää meidän työpäiviä päivästä päivään. Hetkeäkään ei saa levätä.

Silmät saa sulkea, mutta ei kuuloa. Aamuisin olette väsyneiltä katseilta piilossa, mutta… minä kuulen teidän valituksenne jopa unen lävitse. Niin minä heräsin turvallisesta sängystäni. 

Olkaa hyvät, tässä minä nyt olen.

Ehdin nähdä painajaista. Näin unta entisestä naisystävästäni - jälleen kerran. Kuten tälläkin kertaa, seurustelimme yhä ja samalla seurustelin jo nykyiseni kanssa. Kaikki oli sekaisin. Asuin vanhempieni luona, mutta ketään ei kotona näkynyt. Paitsi entinen naisystävä perheineen. Heidän oli täytynyt lähteä omasta kodistaan vaeltamaan ympäri maailmaa vielä kun heidän kuorma-autonsa toimi. Heräsin unessa takkahuoneen sängystä. Siinä ei ole ollut sänkyä kymmeneen vuoteen, mutta en epäillyt maailmani keinotekoisuutta. Kaikki oli todellista ja vain entinen naisystäväni tarjosi lohtua tässä sekavassa maailmassa. Kaikki meidän parisuhteen ongelmat olivat yllättäen ratkenneet ja nyt olimme vielä hetken yhdessä, vielä kun aamun aurinko ei ollut noussut… Sitten heidän täytyi lähteä. Katselin ovesta ja kuulin silmilläni, miten hän soitti kellopelillä erästä tuttua melodiaa. En voinut enää julkisesti pidättää itkua. Purskahdin surkeaan vollotukseen. Kyynelehdin ja puhelin sekavia. Huomasin yhtäkkiä, että talomme takapihalla oli parikymmentä hautakiveä pystyssä. ”Eeva…”, puhuttelin naisystäväni äitiä itkuni lävitse, ”kerro edes mitä nämä haudat ovat? Minä en tiedä… minä olen ollut niin paljon poissa…” Eeva käänsi katseensa minua kohti ja laittoi käden suunsa eteen. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt! Kävelimme yhdessä hautojen päällä ja Eeva alkoi kertoa. ”Sillä aikaa kun olit muualla, naapurin Jussi... muistatko häntä? Hänelle sattui onnettomuus etelän matkalla ja…” Ja yhtäkkiä minä tiesin miten tarina tulisi jatkumaan: tuo loukkaantuminen oli tuleva aiheuttamaan tapahtumaketjun, joka liittyi kaikkiin noihin hautoihin. Mieli alkoi hukkua kauhun mustaan tyhjyyteen ja kaatuilin haudalta toiselle etsien kylmässä maassa lepäävien nimiä. Isä, äiti, sisko... ei!

Krrrooookkkgghhh.

Ja silloin heräsin kaupungin lumiaurojen aiheuttamiin hengittäviin ääniin. Ei helvetti mikä uni. Miksi minä näen tällaista? Miksi minä heräsin vain viiden tunnin unien jälkeen? Miksi minä näin taas unta entisestä naisystävästäni? Helvetti, minähän vihasin sitä narsistia sydämeni pohjasta. Siitä on nyt jo kaksi vuotta. Lähdin ja repäisin elämäni uusiksi. Miksei hän jätä minua rauhaan? Miksi ihminen on niin typerän heikko, että kaikki asiat vaativat käsittelyä? En minä halua olla heikko… Enkä minä halua käsitellä mitään! Minä haluan eroon hänestä! Mutta mitä enemmän yritän olla päivisin ajattelematta, sitä useammin hän tulee taas öisen sekaviin uniini, joissa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat ilkeäksi nykyhetken yhdistelmäksi.

Tietokoneen näyttö valaisee kasvojani sinertävällä sävyllään. Eteisen peilistä tuijottavat vakavan mietteliäät silmät. Kello on jo viisi. Istun sängyssä ja tunnen selässä pientä kipua. Nälkä. Pitäisi varmaan yrittää nukkumista taas. Ehkä näen jatkoa uneeni? Ehkä näen toisen sekavan unen… tai ehkä en saa enää unta. Ehkä nukun taas yhteentoista asti ja sätin itseäni myöhemmin siitä, etten herännyt tasan kahdeksalta - kuten olin itselleni luvannut.

Elän elämääni vuorotellen menneessä ja tulevaisuudessa. Nyt voisi yrittää elää tässä hetkessä.

Pietari-kertomus. Neljäs päivä. Osa neljä. Sauna.

Pietari-kertomuksen neljännen päivän neljäs osa, jossa innostun selittämään asuntomuseoista, Leninistä, perinteisestä saunakulttuurista ja Fedjasta. Kertomus myös pitää sisällään yhden Mihail Zoštšenkon tarinan.

Uuden loft-keskuksen jälkeen tekee mieli ravistaa päältään uusien huonekalujen, musiikin, tilan ja muodin tuoksu, joten päätän käydä venäläisessä saunassa. Huomaan myös, ettei uusi keskus ole kuin muutaman kilometrin päässä Maratalta, joten vaihdan jatkuvan maanalaisen junan käyttöni omiin jalkoihini – ja suuntaan jalat kohti saunaa.

Pietarista löytyy ainakin kaksi perinteistä saunaa: toinen sijaitsee Ploštšad Vosstanijan metroaseman takana ja toinen aivan Maratan asunnon liepeillä. Molemmat ovat tulleet tässä vuosien varrella tutuiksi, mutta nyt otan suunnaksi tämän muutaman kulman takana sijaitsevan saunan, joka kantaa nimeä ”Jamskie bany”. Tämä ”banja” mainostaa internet-sivuillaan olevan sadanviidenkymmenen (150) vuoden historiallaan yksi Pietarin vanhimmista saunoista, ja lisää vielä samaan hengenvetoon, että ovatpahan Iljitš Uljanov eli Lenin, itse Fjodor Dostojevski sekä säveltäjä Modest Musorgski (millainen etunimi on ”Modest”?) aikoinaan olleet sen asiakkaita! Ohhoh! Dostosta en yhtään ihmettele – hän kun asui kujan päässä, vain muutaman sadan metrin päässä saunasta. Nykyään tuossa Doston asunnossa toimii museo.

Asuntomuseot ovat suosittuja Pietarissa. Tai hetkinen, tuo lause täytyy muotoilla uudelleen: asuntomuseoita riittää Pietarissa, mutta en tiedä ovatko ne ”suosittuja”. Museon yksinkertainen konsepti on tämä: joku suuri kirjailija tai vallankumoustaistelija on asunut hetken aikaa elämästään osoitteessa ja asunnossa X, jonka jälkeen, sata vuotta myöhemmin, tuota asuntoa saa käydä muutamaa ruplaa vasten käydä ihailemassa. Yleensä huone on sisustettu vielä, tietenkin, aikalaisasuunsa. Asuntomuseoiden laajasta valikoimasta löytyy Anna Ahmatovaa, Aleksander Puškinia,  Aleksander Blokkia, Vladimir Nabokovia ja tietenkin Leniniä. Kävin kerran…

Ei jumalauta! Katsokaa nyt! Keskellä ruuhkaista katua lönköttelee hevosvaljakko vastaan!

…eräässä asunnossa, jossa hänen väitettiin nuorena asuneen muutaman kuukauden elämästään. Seinillä ei jostain syystä ollut tyttökalentereita, vaan jotain, joka paljasti huoneeseen kurkkaavalle heti, että oli se Lenin viisas. ”Meidän Lenin luki kaiket päivät suuria teoksia. Oli se niin viisas mies”, tiesi opas innoissaan kertoa. Lenin asui monissa eri osoitteissa (jopa Suomen Oulunkylässä) ympäri Pietaria, joten mitään ihmeellistä ahaa-elämystä yksittäiset asuntomuseot eivät tarjoa. Sen sijaan asunnon omistajille se tarjoaa vielä viimeiset keinot nyhdätä turisteilta rahaa. Paikalliset...

Ja taas! Tällä kertaa polkupyörä! Ei voi olla totta! Siinä se nyt polkee autojen seasssa! Hullua menoa!

...tuskin ovat kiinnostuneet Leninin asuntoreliikeistä, sillä tämä edesmennyt vallankumousjohtaja on kotimaassaan kaikkea muuta kuin suosittu. Tosin, en edes tiedä voiko häntä pitää ”edesmenneenä”, jos hän edelleen makaa Moskovan mausoleumissa…? Wikipedia tarjoaa karua luettavaa Lenin-sedän nykyisestä menosta:

”Kahdesti viikossa mausoleumin laborantit käsittelevät muumion konservointiaineella, joka pitää ihon kimmoisena. Kerran vuodessa mausoleumi suljetaan, ja ruumis käytetään ulkona mausoleumista laboratoriossa, jossa se upotetaan kauttaaltaan preservointiliuokseen.”

Ulkoiluttamisen ja ihonhoidon lisäksi, näin olen kuullut, tuo korkeaotsainen ihmin…  ei kun siis muumio tarvitsee satunnaisesti myös manikyyriä ja parturia – nimittäin häne… ei kun siis sen hiukset ja kynnet kasvavat vielä tänäkin päivänä!

Lenin odottamassa seuraavaa manikyyria.

Mutta täällä nyt ollaan. Dostojevskin katu, talo numero 9. Näyttääkö tämä saunalta? Ei, ei todellakaan. Edessä on kerrostalo, jonka ikkunoissa on kalterit ja kaltereissa joulukuusen koristeet. Ikkunassa mainostavat baaria. Venäjällä, kuten aina, täytyy vain tietää, että juuri tässä osoitteessa nyt vain sattuu sijaitsemaan yleinen sauna. Avaan oven ja astun sisälle.

Ensimmäisessä kerroksessa vastaan tulee heti vasemmalla vahtimestarin koppi, jossa joku istuu laiskan leveästi. Hänestä ei tarvitse välittää. Edessä näkyvät portaat ylös ja oikealle kaartamalla pääsee baari-ravintolaan. Portaiden alapäässä, vasemmalla puolella, on olutta myynnissä lukkojen takana. Carlsbergia mainostaa kylmäkaappi, vaikka Venäjältä löytyy omaakin erinomaista olut-valikoimaa. Vasemmassa reunassa on pieni kauppana toimiva huone, joka myy kaikenlaisia saunomisrituaaleihin liittyviä tarvikkeita: eri puiden (koivu, tammi, kuusi) lehdistä tehtyjä vastoja (venik), palasaippuaa, saunahattuja, harjoja, pesusieniä… myyjää ei näy missään, joten jätän kaupanteot väliin. Sen sijaan ostan viereisestä puodista ruisleivästä tehtyä korppua ja tummaa olutta. Venäläinen saunoja napostelee lepohuoneessa aina jotain pientä suolaista, jottei suolan määrä pääse kehossa romahtamaan kun tulee taas saunomisen aika. Tarjolla on kuivattua kalaa, kuivattua ruisleipää, kuivattua juustoa, kuivattua perunaa (perunalastuja)… niin, ja näissä kaikissa on sitä suolaa! Suolaa, suolaa ja vielä kerran suolaa! Kerron myöhemmin äitini arkeologiserkusta, Sashasta, joka käyttää voin sijasta leivän päällä suolaa.

Suku on aina pahin ja paras.

Kapuan rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa mainostetaan sekä miesten luksus-puolta että naisten omaa osastoa. Kerran olen joutunut käyttämään luksus-puolta, kun sauna-intoilu osui tiistaille – siis ainoalle päivälle, kun miesten yleinen puoli on kiinni. Luksus eroaa ”ei-luksuksesta” siinä, että siellä on omat kopit ja kopissa oma televisio, josta voi saunomisen väliajalla katsoa jääkiekkoa. Sen sijaan jos jääkiekko, urheilu tai oma televisio ei innosta, suosittelen siirtymään suoraan kolmanteen kerrokseen. Tulee samalla koko reissu halvemmaksi.

Miesten yleisen puolen äänekkäät keskustelut kaikuvat käytävälle. Korkea ilmankosteus pärskii kasvoille, kun astun oviaukosta pukuhuoneiden puolelle. Saunojien lisäksi huoneen täyttävät uudenvuoden koristeet, puheensorina ja ystävyysseurueet, jotka juovat väkeviä viinoja pöytiensä äärellä. Heti sisäänkäynnin vasemmalla puolella on kassa ja ulkovaatteiden naulakkopalvelu. Maksan nelisen euron verran ruplissa ja jätän arvoesineeni kahden hilpeän narikassa toimivan miehen haltuun. Seuraavaksi saan valita vapaista vaatelokerikoista omani. Niitä ei ole montaa vapaana ja päädyn lopulta yhteen kulmaan, tupakkahuoneen oven viereen. Lokerikossani ei ole lukkoa, mutta sen sijaan siinä on paksu turkoosin-sininen maalikerros ja kitisevät, ruosteiset saranat. Riisun loput vaatteet päältäni ja jätän ne olueni kera lokerikon sisälle, pukien ainoastaan muoviset läpyskät jalkoihini, joita täällä kutsutaan nimellä ”tapotški” – ja joita ilman ei Venäjällä voi elää.

Tapotškit tai ”tapkit” ovat siis sisäjalkineita; osa muistuttaa suomalaisia Reinoja, pitäen jalat lämpiminä ja osa jalkineista on vain muovinen levy, jolla estetään liukastelu suihkutilojen puolella. Venäjä on tapotškien luvattu maa, sillä jos menee venäläiselle kylään, ensimmäinen kysymys paikalliselta isännältä on aina ”laitetaanko tapotškit?” Ei sillä, että venäläisten kerrostalojen lattiat niin kylmiä olisi, vaan läpyskät tuntuvat olevan maan tapa. Mummini on aina huolissaan jaloistani ja terveydestäni, jos sanon kieltävästi hänen tapotški-pyynnölleen. ”Vilustut vielä! Laita nyt äkkiä ne tapotškit jalkaan!” Hyvä on, hyvä on! Mutta, kuten jo sanoin, tapotškeihin törmää myös isoäitien huolenpidon ulkopuolella. Olin pari vuotta sitten erään pietarilaisen rockbändin treenikämpillä käymässä. Meitä oli varsinaisen kolmihenkisen bändin lisäksi viitisen ihmistä kuuntelemassa Pietarin underground-rockin uusia soundeja. Osa jorasi harjoitussessioiden mukana ja osa oli pukeutunut musiikin alalajin tyyliin uskollisesti mustiin kledjuihin (ihana sana: kledju!). Itse muusikot tietenkin hyppivät ja räyhäsivät päästäen sähköisistä soittimistaan nuottien ihanaa valitusta ja kidutusta. Oikeaa rock ’n’ roll -meininkiä!

Paitsi että meillä kaikilla oli jalassa tapotškit.

Typerän ruskeat, pirstaleisen kuluneet ja täysin linttaan jo astuneet tapotškit. Ne tuhosivat kaiken rock-luolan katu-uskottavuuden länsimaisissa silmissäni. Mutta totuus vain on, ettei Venäjällä ilman tapotškeja yksinkertaisesti voi elää. Eikä kannata vastustaa tapotškien houkuttelevaa kutsua, jos päätyy Venäjällä jonkun kylään - rohkeasti vain sellaiset jalkaan!

Pukuhuoneen, kylpyhuoneen ja saunan tiloissa – joka ikisellä on jalassa muoviset läpyskät. Se on kirjoittamaton sääntö numero yksi. Vaatehuoneen seinusta tarjoaa neljä ovea, joista kaksi johtaa vessaan, yksi tupakkakoppiin ja yksi, joka kieltää viemästä ”hajustettuja saippuoita” sekä ”teräviä parranajolaitteita” sen toiselle puolelle, vie kylpytilaan. Kylpy- eli suihkuhuoneessa on kova meteli. Suihkut, joita on vain viisi, pauhaavat täysillä. Niitä on niin vähän, että aina saa olla jonottamassa. Aina ennen saunaa ja saunan jälkeen täytyy tietenkin käydä suihkussa, joten meitä jonottajia riittää. Suihkujen lisäksi kaakelien ja kaiun täyttämässä tilassa on kymmenen tasoa, joiden päällä pidetään emalisia pesuvateja (tazik). Mennessä ja tullessa näillä astioilla on eri merkitykset. Mennessä, kun saapuu ensimmäistä kertaa, astia laitetaan täyteen lähes kiehuvaa vettä. Veteen upotetaan alakerran kaupasta – tai metroasemien mummoilta – ostettu vasta ja annetaan sen hautua siinä hetken aikaa. Jos ilmakuivattua vastaa hauduttaa liian vähän aikaa, se hajoaa saunassa ja lehden palasia liimautuu ympäri kehoa. Vastaa voi myös hauduttaa liikaa – tällöin se sulaa ja vettyy niin pahoin, että vastomisen riemu jää vähiin.

Suihkun jälkeen saunan kuuma löyly lyö iholle heti oven avaamisen jälkeen. Itse sauna muistuttaa vanhaa kellaria. Kolme pientä kellarivalaisinta hehkuttaa hiljaa värjäen koko tilan mystiikalla. Raskaasta tummanruskeasta puusta tehtyjä lauteita on kaksi – miedompia ja voimakkaampia löylyjä varten. Istun jälkimmäiselle, keskelle raavaita slaavilaismiehiä. Osa saunojista makaa lauteilla, osa istuu ja osa seisoo kulkien ympäri saunaa. Lähes kaikilla on päässään saunahatut – se pidentää saunomiskokemusta, kun vesihöyry ei pääse polttamaan korvalehtiä. Mutta ainoa asia, joka yhdistää meitä kaikkia – kenraaleja, pappeja, köyhiä, rikkaita, turisteja ja opiskelijoita – on viisikymmentä senttiä kauppahallissa maksavat tapotškit.

Kiuas ei ole perinteinen ”laatikko, jossa on kiviä”-malli, vaan valkoiseksi rapattu uuni. Löylyä heitetään muutaman minuutin välein. Kuten nyt! Ensin tietenkin kysytään sopiiko kaikille löyly, ja kun lauteilta kuuluu nyökkäävä ”daa”, valmistautuu satunnaisesti löylymieheksi joutuva vapaaehtoinen urakkaansa. Uunin yläkulmassa on metallinen, mustaksi värjäytynyt luukku, joka avataan hetkeksi. Löylykauha on puolentoista metrin mittainen puinen keppi, jonka päässä on desilitran kokoinen metallinen kuppi. Löylyä ei heitetä kerralla suuria määriä, vaan pienen sarjan verran jatkuvia ”täsmäiskuja”. Tätä strategiaa tukee myös ”kauhan” muoto. Sih, sih sih. Uunin kivet sihisevät ilkeästi saadessaan höyryttää vettä. Lasken viisi kauhallista. Sitten luukku taas suljetaan.

Hetken ajan uuni pidättää hengitystään ja maailman valtaa hiljaisuus.

Sitten me kärsimme. Poltamme itseämme. Tiedämme, että ainakin olemme elossa! Olkoot muu harhaa – mutta tämä ei ole. Kyyristymme kohti lattiaa, kuin tehden pakanallisia rituaaleja palvoen tulen jumalaa, vaikka joka neljännellä roikkuu kaulassa raskas kultainen ortodoksin risti. Kuuluu valitusta. Kuuluu vastojen läiskettä, kun himosaunojat innostuvat. Asiansa osaavilla on käsissään pellavasta tehnyt valkoiset hanskat. Se on ainoa keino olla polttamatta ohuita sormia, kun vastat alkavat läiskyä. Himosaunojilla on molemmissa käsissä vastat. He hakkaavat vastoilla itseään ja pyynnöstä myös muita saunojia. Vastojen liikehdintä polttaa myös kaikkia muita saunojan ympärillä olevia, kun kuuma ilmankosteus kiertää ympäri saunaa. Koivuntuoksuisen hiljaisuuden laskeutuessa taas joukkoomme, nousee joku urhea lauteiltaan ja kysyy ennen poistumistaan, laitetaanko lisää löylyä.

”Daa!” – kuuluu vastaus kuorossa.

Muutaman löylyn jälkeen vetäydyn kylpyhuoneen puolelle. Suihkut huutavat yhä. Nyt on kaksi tapaa viilentää itseään. Suihku tai yllätyssuihku. Yllätyssuihku on katossa olevasta ämpäristä roikkuva metallinen vipu, jota vetämällä saa ihanan yllätyksen. Vedän narusta. Kymmenisen litraa jääkylmää vettä holahtaa päälaelle ja niskaan. Fluss! Iho palaa! Iho jäätyy! Mitä ihmettä! Keho on täysin shokissa. Se ei ymmärrä mitä tapahtuu. Pelastaakseen pulaan joutuneen poloisen ihmisen, se tuottaa viimeisillä voimillaan vielä puhdasta euforiaa halki jokaisen ruumiin jäsenen. Humaltuneena maailman kokemuksista löydän maailmankaikkeudesta itseni hetkeksi, hoiperran pukuhuoneen puolelle ja istahdan lokerikkoni eteen.

Tyhjyys.

Kaikki äänet ovat kadonneet maailmasta. Tuijotan seinää ja kykenen hetken pysymään onnessa, kun aivoissa ei shokkitilan jälkeen tapahdu mitään. Saunan jälkeinen meditaatio saa valtansa. Kaikki ilmoille pyrkivät ajatukset vaikuttavat turhilta.

Elämä on tässä ja nyt.

Olen tässä.

Minä.

…

Sihh! - sanoo tällä kertaa tummanmaltainen lasipulloon laskettu olut ja hätkähdän tähän todellisuuteen. Iloisia rupattelevat ihmiset kaatavat laseihinsa olutta tai vodkaa. Olutkulttuuri on Venäjälle tullut vasta 90-luvun myötä, joten väkevät juomat pitävät vielä pintansa. Mutta juoma on tässä sivuasia. Tärkeintä on seurustelu tai kuten minun tapauksessa, tyhjyyden löytäminen. Osa saunojista löytää vaitiolostaan rauhan. Sanoja ei tarvita. Osa käy mittauttamassa painonsa kassan luona olevan mekaanisen vaa’an luona. Kassan luona on myös makuualusta, jolle iso venäläinen mies käy pyyhkeen kera makaamaan. ”Fedja, hieroisitko minua vähän!”, kuuluu pyyntö makuulta ja pian toinen iso karpaasi käy ronskin käsin ystävänsä lihaksiin kiinni. Olen todistamassa slaavilaista miesten välistä todellista ystävyyttä. Rakkautta.

Katselen tuota hurjaa näkyä ja ymmärrän yhtäkkiä miksi erityisesti miestenvälinen homoseksuaalisuus on Venäjällä niin suuri tabu: koska se saattaisi miesten välissä olevan läheisyyden toisenlaiseen valoon. Kyllä samaa sukupuolta olevien läheiseen kanssakäymiseen kuuluu toki rakkautta, mutta Venäjällä ”gomoseksual’nost” on länsimaista tuontitavaraa, joka yhdistyy jonkinlaiseen seksuaaliseen irstailuun – ja tätä kautta ortodoksisten arvojen syntiin, häpeään ja ”väärään”. Venäjällä samaa sukupuolta olevien (sekä miesten, että naisten) läheisyys on paljon suurempaa kuin esimerkiksi Suomessa, jossa jo pelkkä kosketus – olkoon se hetero- tai homoseksuaalista – on jo kiellettyä. Ehkä se, mitä monet kielteisesti homoseksuaalisuuteen suhtautuvat venäläiset pelkäävät, liittyy kosketuksen tulkinnan erilaisiin mahdollisuuksiin: niin kauan kuin ympäristö tarjoaa vain heterokosketusta, ei ole vaaraa ohitulkintaan. Toisaalta sellainen ympäristö ja kulttuuri eivät konservatiivisilla arvoillaan vastaa ollenkaan todellisuutta ja ihmisten erilaisia seksuaalisia identiteettejä – siis sitä tosiseikkaa, että me kaikki olemme erilaisia. Eikä meissä ole mitään väärää. Ei edes Fedjan ja hänen läheisen ystävänsä intohimoisen karkeissa kosketuksissa, joita voi tulkita – ja ohitulkita - monella eri tavalla.

Neuvostokulttuurista löytyy paljon ”ohitulkitsemisen” vaaroja,
kuten tästä Viktor Koretskin julisteesta vuodelta 1939,
jossa työläinen innostuu kiittämään armeijakalustoa.
Leonid Brežnev muistetaan vastaavista hellyydenosoituksista. 

Käyn saunareissun aikana kolme kertaa löylyissä, kaksi kertaa kylmävesialtaassa ja yhden oluen saan juotua, kunnes alkaa tuntua siltä, että voisi peseytyä ja lähteä eteenpäin. Mainitsin aiemmin pesuvadit ja sanoin, että lähtiessä niillä on eri merkitys. Nyt niihin ei kaadeta kiehuvaa vettä, vaan kehonlämpöistä nestettä. Yksi itsensä pesijä tarvitsee kahdesta kolmeen vatia, sillä moni peseytyy edelleen perinteisellä vati-tekniikalla, vaikka suihkutkin ovat jo keksitty. Vati-ruljanssista ja neuvostoliittolaisesta saunakulttuurista kirjoittaa satiirikko Mihail Zoštšenko (1885-1958) mestarillisesti jo lähes sata vuotta sitten lyhyen hulvattomassa tarinassa, jonka haluan tässä seuraavaksi jakaa.

Sauna

Tiedättekö, olen kuullut että Amerikassa on erinomaiset saunat.

  Ihminen esimerkiksi tulee sinne, heittää vaatteensa erityiseen laatikkoon ja painuu pesulle. Hänen päähänsä ei edes pälkähdä – jokin varkaus tai katoaminen, eikä hän ota mukaansa edes numerolappua.

  No, joku huolestunut amerikkalainen saattaa tosin sanoa saunottajalle:

  – Että good bye ja vahdihan vähän.

  Siinä kaikki.

  Amerikkalainen peseytyy, palaa takaisin ja hänelle ojennetaan puhtaat vaatteet – pestyinä ja silitettyinä. Jalkarätitkin ovat valkoisemmat kuin lumi. Alushousut on parsittu ja paikattu. Mikä siinä on ollessa!

  Eiväthän meidänkään saunamme hullumpia ole. Ainoastaan kehnompia. Vaikka voihan niissäkin peseytyä.

  Mutta numerolappujen suhteen meillä on aivan onnetonta. Viime lauantaina minä menin saunaan (ei suinkaan, minä ajattelin, tässä nyt Amerikkaan saakka tarvitse lähteä) – siellä minulle annetaan kaksi numerolappua. Toinen alusvaatteista, toinen takista ja hatusta.

  Mutta minne voi alaston ihminen panna numerolappunsa? Suoraan sanoen – ei minnekään. Taskuja ei ole. Lähistöllä – vain maha ja jalat. Silkkaa surkeutta, nuo numerolaput. Eihän niitä voi partaankaan sitoa.

  No, sidoin yhden lapun kumpaankin jalkaan, jotta ne eivät katoaisi yhtaikaa. Astuin sisälle saunaan.

  Numerolaput läiskähtelevät vasten jalkoja. Ei ole hauska kävellä. Kuitenkin on käveltävä. Koska on saatava pesuvati. Mitä on muka peseytyminen ilman vatia? Silkkaa surkeutta.

  Etsiskelen siis pesuvatia. Katselen ympärilleni ja näen miehen, joka peseytyy kolmessa vadissa. Yhdessä hän seisoo, toisessa hän saippuoi kalloaan ja kolmannesta hän pitää vasemmalla kädellään kiinni, jotta sitä ei pihistettäisi.

  Aloin kiskoa kolmatta vatia, koska halusin sen itselleni, mutta mies ei päästä otettaan.

  – Mitä sinä, uiden pesuvateja varastelet, hän sanoo? Tästä kun läjäytän, hän sanoo, vadilla silmien väliin – silloin on nauru kaukana.

  Minä sanon:

  – Eihän tässä enää tsaarin aikoja eletä, minä sanon, että vadeilla läjäyteltäisiin. Millaista egoismia, minä sanon. – Täytyyhän uidenkin peseytyä. Eihän sitä teatterissa olla, minä sanon.

  Mutta mies kääntää takalistonsa ja peseytyy.

  – Mitäpä tässä, minä ajattelen, häntä jahtaamaan. Nyt hän hankaa itseään ainakin kolme päivää.

  Jätin hänet rauhaan.

  Tunnin kuluttua minä näen, miten joku ukko laskee epähuomiossa vadin käsistään. Kumartuiko hän ottamaan saippuaa vai unohtuiko hän uneksimaan – sitä minä en tiedä. Mutta sen vadin minä otin itselleni.

  Nyt minulla on sitten vati, mutta ei paikkaa mihin istua. Peseytyä seisten – mitä peseytymistä se muka on? Silkkaa surkeutta.

  Hyvä on. Seison seisomistani, pidän vatia kädessäni ja peseydyn.

  Mutta minun ympärilläni, voi pyhä isä, pestään olan takaa pyykkiä. Yksi viruttaa päällyshousujaan, toinen hankaa alushousujaan, kolmas kiepauttelee vielä jotakin muuta. Toisin sanoen – heti kun olet peseytynyt – olet taas likainen. Roiskivat, kirotut. Ja pyykinpesusta lähtee sellainen mäiske – että minulta menevät pesuhalut. Eihän sitä edes kuule, minne saippuaansa hankaa. Silkkaa surkeutta.

  – Painukoot, minä ajattelen, suolle. Pesen loput kotona.

  Menen pukuhuoneeseen. Saan vaatteeni numerolappua vastaan. Katson vaatteita – kaikki ovat minun, paitsi päällyshousut.

  – Kuulkaahan, minä sanon. – Minun housuissani oli reikä tässä näin. Mutta näissä se onkin tuossa noin.

  Saunottaja sanoo:

  – Me emme ole täällä, hän sanoo, reikiä vahtimassa. Eihän sitä teatterissa olla, hän sanoo.

  Hyvä on. Vedän housut jalkaani ja menen hakemaan päällystakkia. Päällystakkia ei anneta – vaativat numerolappua. Mutta numerolappu on unohtunut jalkaani. On siis riisuuduttava. Otin housut pois ja etsin numerolappua – numerolappua ei näy. Narunpätkä on vielä jalassa, mutta paperilappu ei. Paperilappu on huuhtoutunut pois.

  Ojennan saunottajalle narunpätkän – hän ei huoli sitä.

  – Narunpätkää vastaan, hän sanoo, minä en anna. Jos jokainen, hän sanoo, leikkelisi itselleen narunpätkiä – palttoot siinä loppuisivat kesken. Odottele, hän sanoo, kunnes väki on lähtenyt – saat sitten sen mikä jää.

  Minä sanon:

  – Älähän nyt, entäs jos jäljelle jää jokin riepu? Eihän sitä teatterissa olla, minä sanon. Anna tuntomerkkien mukaan. Toinen tasku on revennyt, minä sanon, ja toista ei ole. Mitä nappeihin tulee – niin ylin nappi on, alempia taas ei pitäisi olla, minä sanon.

  Hän antoi sen, sittenkin. Eikä ottanut narunpätkää.

  Puin päälleni ja astuin kadulle. Samassa muistin: saippua unohtui.

  Minä palasin takaisin. Takki päällä ei lasketa sisään.

  – Riisuutukaa, minulle sanotaan.

  Minä sanon:

  – Kuulkaahan, minä sanon, minä en voi riisuutua kolmatta kertaa. Eihän sitä teatterissa olla, minä sanon. Antakaa edes saippua hinta.

  Eivät anna.

  Eivät anna – eikä tarvitsekaan. Painun ulos ilman saippuaa.

  Lukijat saattaa tietenkin ihmetellä: että millainen sauna se oikein on? Missä se on? Mikä on osoite?

  Millainen sauna? Aivan tavallinen. Sisäänpääsy kymmenen kopeekkaa.

1924

Zoštšenko, Mihail. Kireähermoista väkeä. Venäjän kielestä kääntänyt Katja Losowitch. Kustannusliike Raduga, Moskova 1990.

Harmi vain ettei Zoštšenko, joka toimii jo aiemmin mainitun Daniil Harmsin lisäksi kirjoittamiseni inspiraation lähteenä, yllä kaikissa tarinoissaan yhtä mestarillisen pidättyväiseen huumoriin. Harmsiin, joka tunnetaan Suomessa paljon paremmin kuin hänen kirjailijakollegansa, Mihailia kuitenkin yhdistää elämän vaikea kohtalo – kuten monia muitakin 1920-luvun neuvostokirjailijoita. 20-luvun huippusuosion jälkeen Mihailin maine romahti, kun vuonna 1946 julkaistiin kuuluisan aikalaisideologin Andrei Ždanovin (vrt. ždanovilaisuus) palopuhe, jossa tämä hyökkäsi runoilija Anna Ahmatovan (tämän kaikki muistavat) ja edellä mainitun Zoštšenkon kimppuun (mutta tätä harvempi muistaa) syyttäen näitä ”porvarillisuudesta” eli käytännössä puolueuskollisuuden puutteesta.  Mihailin kirjallista tyyliä on verrattua – mihinkäs muuhun – kuin muutamassa edellisessä kirjoituksessa mainittuihin jumalan houkkiin. Viime aikoina Suomessa hyvin suosituiksi tulleita Sergei Dovlatovin (1941-1990), toisen hyvätahtoisen naurajan, kirjoja on verrattuna erityisesti Zoštšenkon tyyliin. Voin suositella oikein lämpimästi tutustumaan.

Lämpimästi myös astelen saunan ovien jälkeen taas Venäjän pakkasiin. Talven pimeys on jo saartanut kadut. Hengitys höyryää ja jäätyy nopeasti. Rakastan elämän kontrasteja!  Sään tummista sävyistä huolimatta mieli on valoisan virkeä ja tahtoo vielä nähdä jotain kaupunkikulttuuriin kuuluvaa. Muistan lukeneeni parista anti-kahviloista ja päätän lähteä tutustumaan tähän uuteen ilmiöön. Mutta sitä ennen käyn heittämässä märän pyyhkeen ja tapotškit takaisin Maratalle.

Sillä eihän sitä teatterissa olla.

Tässä muutamia ääneen lukemiani tarinoita. Keittäkää teetä, varatkaa pullaa ja pistäkää kuunteluun. Toivottavasti matka on mieluisa!

Sairaalaan meneminen on lentämistä vaarallisempaa,
Matka Marsiin,
Nauru on sosiaalinen testi
ja Ystäväni meni naimisiin.

Seuraavassa osassa käyn tutustumassa anti-kahviloihin, kuljeskelen Nevskin prospektia pitkin ja matkustan tällä kertaa myös trolleibussilla.